sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

50 Video Games - TIER III


Botanicula
(Amanita Design, 2012, Tšekki)


Pelattavaa: +3h per kerta
Vaikeusaste: Kaikki selviää tutkimalla ja kokeilemalla (1/5)

Sympaattisten pienoishahmojen ohjaamista interaktiivisessa, psykedeelisessä maailmassa. Alussa esitellään viisi ohjattavaa ruohonjuuritason hahmoa. Moneen suuntaan haaroittuvaan maailmaan tutustutaan rauhassa. Suurimman osan ajasta pelaaja voi huoletta käsitellä pelin maailmaa ennemmin interaktiivisena leluna kuin varsinaisena point 'n click seikkailupelinä, eikä kovin haastavia hetkiä ole montaa. Vaaroja riittää, mutta kuolla ei voi. Kaikkea tekee mieli tutkia ja jokaisesta löydetystä otuksesta saa personoidun keräilykortin.

Botanicula on täynnä hauskoja ominaisuuksia joilla on kiva leikkiä, vaikkei ne edistäisikään peliä. Paljon hauskoja musiikillisia ja visuaalisia gageja. Pelin aikana pääsee näkemään tuttua Amanita Design -pelikuvastoa ja esimerkiksi soittamaan pelin soundtrackin säveltäneen DVA:n konsertissa. Botanicula toimii miellyttävänä trippinä kaiken ikäisille. Pelin soundtrack on ollut aktiivisessa kuuntelussa ilmestymisestään lähtien.



Commander Keen 4: Secret of the Oracle
(id Software, Apogee, 1991, US)


Pelattavaa: Tunteja. Hyvin uudelleenpelattava.
Vaikeusaste: One hitistä radan alkuun. Valittavissa vaikeustaso ja tallentaa voi koska vain (2/5)

Apogeen ja ID-softwaren retro-tuotannolla on oma statuksensa ja fanikantansa, vaikka DOS-platformerit ei olekaan yhtä mediaseksikkäitä retropelejä kuin Nintendon klassikot. Jokaisen Apogeen platformerin olen läpäissyt ja kaikista pitänyt. Ensimmäinen Commander Keen -trilogia on kestänyt aikaa heikommin kuin jälkimmäinen, mutta etenkin neljäs julkaisu jaksaa viihdyttää edelleen aika ajoin.

Vaikka Super Mario 3 on toiminut pohjana Commender Keeneille, liikehdintä ei ole yhtä epärealistista. Olen aina pitänyt siitä kuinka hahmo ponnistaa hyppyjään, käyttää pogo-keppiä apunaan ja roikkuu kielekkeillä. Moskiittojen liiskaaminen hyppykepillä on yksi tyydyttävimpiä vihollisten eliminointitapoja missään tasohyppelyssä. Bossit ovat pelisarjassa verrattain helppoja, poikkeuksena legendaarinen vihreä pallokala Commander Keen 4:n lopussa.

Ensimmäisen Keenin läpäisee noin kymmenssä minuutissa ja kolmannen pystyy juoksemaan läpi jopa parissa minuutissa. Jälkimmäinen trilogia tarjoaa enemmän haasteita ja pelattavaa. Salaisuuksien määrä on suuri ja graafisuus miellyttävää.

Monster Bash (1993) Halloween-henkinen platformer, jossa perinteisen pyssyn sijaan yöpukuinen poika räiskii ritsalla kiviä.

Bio Menace (1993) Keen-engineen sovitettu mutanttiräiskintä. Vaihtoehto Duke Nukem 2:lle.



DuckTales
(Capcom, 1989, Japani)


Pelattavaa: Alle tunti per kerta. Juuri sopivan pituinen pelattavaksi uudestaan ja uudestaan. Kolme eri vaikeustasoa.
Vaikeusaste: Hyppykeppi saattaa aiheuttaa totuttelua (2/5)

Ankanpojat kärryyn ja kärry rotkoon. Logiikalla ei kaikkia retropelejä siunattu ja osittain se vain vahvistaa niiden kulttistatusta. Nessin oma hyppykeppipelinsä, DuckTales, ja sen vähemmän tunnettu jatko-osansa on laitteen nautinnollisimpia, kiitos ennen kaikkea kontrollien, level designin ja maailmojen. Peleissä seikkaillaan aarrejahdin merkeissä läpi erilaisten maailmankolkkien täydellisen kompaktissa mittasuhteessa.

DuckTales 2 on likimain yhtä laadukas. Siitä ei ole lohkaistu Moon themen kaltaisia ikivihreitä osaksi tunnustettua videopelimusiikin historiaa. Peli jäi unohduksiin ennen kaikkea koska julkaistiin niin myöhään. Super Nintendo oli ollut markkinoilla jo pari vuotta.

Muutaman vuoden takainen DuckTales Remastered on ihan jees; kivoja lisäyksiä, hyvän näköinen, mutta kuten suurin osa HD-päivityksistä, jotain käännöksen aikana myös katoaa...

Chip ’n Dale: Rescue Rangers (1990) Äärimmäisen helppo ja nopea, mutta miellyttävä pelattava mekaniikkojensa ansiosta kerta toisensa jälkeen. Myös kaksinpelinä.



Dune II: Battle for Arrakis
(Westwood Studios, 1992, US)



Pelattavaa: Useita tunteja
Vaikeustaso: Sulavasti omaksuttava ja loivasti vaikeutuva (2/5)

Frank Herbertin eeppisestä Dyynistä on tehty elokuvaa, tv-sarjaa ja videopelejä enemmänkin, mutta suurin osa on flopannut. Kolme "huonetta", Atreides, Harkonnen ja Ordos taistelevat Arrakis-planeetan maustekuninkuudesta, sotatoimia ja sadonkorjuuta tasapainoitellen.

Dune 2:n käyttis, estetiikka ja musiikki tekivät pelistä itselleni kiehtovamman ja ikimuistoisemman strategiapelin kuin sinänsä mainiot Settlersit tai StarCraftit. Aikansa oma suosikki midi-soundtrackini soi edelleen aika ajoin youtubesta, ja jo pelin ilmestyttyä nauhoitin musiikkia C-kasetin toiselle puolelle (b-puolelle Body Blowsia).



God of War III
(Sony, 2010, US)


Pelattavaa: Muutamia tunteja
Vaikeusaste: Etene ja painele samoja nappeja, välillä nopealla reaktiolla ja välillä sairaalloisella tahdilla (2/5)

Hack 'n slash on vaikea genre, joka helposti tylsistyttää sisällöttömyydellään. On vaikea tasapainoitella suoraviivaisen, yliampuvan tuhoamisen ja kiinnostuksen ylläpitämisen välillä. Ymmärrän miksi jotkut pitävät Bayonetta-peleistä, mutta en vain itse jaksa niitä. God of Wareissa on jotain erityistä, mikä pitää mielenkiinnon yllä räjähtävästä startista aina valtaviin mittasuhteisiin päätyvään loppuun asti. Animointi ja pelimaailma on todella tyylikästä ja ehkä Kratos hahmona tuo siihen oman lisänsä.



Hitman: Codename 47
(IOI, Eidos, 2000, US)


Pelattavaa: Useita tunteja
Vaikeusaste: Tehtävät vaativat paljon harkintakykyä ja tarkkuuta.. tai väkivaltaisia ryöppyjä (3/5)

Kun aivottomasta räiskinnästä oli suurin ylitarjonta, oli todella miellyttävää saada vaihtoehdoksi Thiefin ja Hitmanin kaltaisia strategisia hiippailuräiskintöjä. Hitmanissa saadaan tehtäviä, jotka vaativat tapahtumapaikkojen tutkailua, vaihtoehtojen puntarointeja, varasuunnitelmien huomioonottamista, tarkkoja ajoituksia, yllätyshyökkäyksiä, valepukeutumista ja hillittyjä hermoja.

Tehtävien suunnittelu ja tarkkaan harkitun suunnitelman onnistuminen tuo todella suurta iloa ja onnistumisen tunnetta. Skenaariot on toteutettu poikkeuksetta korkealuokkaisesti, enkä esimerkiksi pidä GTA-pelisarjan tai Pay Day 2:n tehtäviä läheskään yhtä tyydyttävinä. Itse salamurhaaja pysyy miellyttävän mysteerisenä.



Kirby's Adventure
(HAL Laboratory, 1993, Japani)


Pelattavaa: Tunteja
Vaikeusaste: Pientä lentomoodin fysiikoihin totuttelua (2/5)

Synnyin maailmaan jossa Halinallet, My Little Ponyt ja Muumit olivat värimaailmaltaan höttöisiä kuin paketti he-man purkkaa, joten ei ole vikani että söpö, pyöreä ja vaaleanpunainen sankari kawaii-hattaraisessa maailmassa ei tunnu väärältä. Nessin elinkaaren ehtoopuolella julkaistu Kirby on hienoimpia ja monipuolisimpia pelejä joita laite tarjosi. Ominaisuudet, joita Kirby matkallaan omaksuu ovat hauskoja ja sulavasti omaksuttavia. Tarjolla on paljon viihdettä, ylimääräistä tavoiteltavaa ja kaunista designia.

Bubble Bobble (1986) Kaksi söpöä pikkudinoa avaruudesta puhaltelee vihuja kuplien sisälle sadan yksiruutuisen ajan. Klassinen theme ja erinomaista kaksinpelattavaa.

The NewZealand Story (1988) Söpö pikkukiwi matkaa läpi vaarojen pelastamaan kiwikavereitaan. Vaikeusaste nousee tasaista loivaa mäkeä nollasta sataan.



The Secret of Monkey Island
(Lucasfilm Games, 1990, US)



Pelattavaa: Useita tunteja
Vaikeusaste: Pariin klassikkopulmaan saattaa mennä tovi (2/5)

Monkey Islandit on point 'n clickien The Beatles ja Mona Lisa, videopelihistorian kriittisen arvostelun ulkopuolinen pyhä lehmä. Monkey Island oli tehokas vastaisku Sierra On-Linen seikkailupeleistä tuttuja kuolemia ja umpikujia vastaan. Parasta ensimmäisissä Monkey Islandeissa on kuitenkin komediallisuus, eikoiset hahmot, hauskat dialogit, solvausduellismi ja surrealistiset puzzlet.

Antisankari Guybrush Threepwood on ehdottomasti ikimuistoisin LucasArts-pelien päähahmo. Usein sivuhahmot ovat jopa parempia, mutta Monkey Islandeissa koko poppoo on timanttista. Pidän erittäin paljon myös graafisesti kauniista kolmannesta osasta, joka ei ehkä ole osa klassista kaanonia. Escape from Monkey Island ja Telltale Gamesin Tales of Monkey Island ovat enemmän mukavaa nostalgianjatketta kuin erinomaisia pelejä.

Ensimmäiset kaksi Monkey Islandia sai pari vuotta sitten HD-päivitetyt Special Editioninsa, joissa parasta on nappi josta pelit saa takaisin oikean näköisiksi...

Grim Fandango (1998) Seikkailupelien Sex Pistols ja Avignonin naiset. LucasArtsin tyylikäs viikate noir päätti seikkailupelien kultaisen aikakauden. Peliteollisuus vaati 3D-muotoon siirtymistä, jossa Sierra ei seikkailupeleillään onnistunut, ja johon LucasArts ei Grim Fandangoa lukuunottamatta jäänyt, vaan siirtyi sarjatuottamaan Star Wars -räiskintöjä. Grim Fandangolla on maine yhtenä maailman parhaimmista peleistä. Väittäisin että osittain siksi, että se jäi ainoaksi kiistatta onnistuneeksi moderniksi seikkailupeliksi yli kymmenen vuoden ajaksi, aikana jolloin yhä useampi konsolipelaajakin otti enemmän kosketusta tälle alustalle. Oikein hyvä se on, ei paras...



Space Quest IV: Roger Wilco and the Time Rippers
(Sierra On-Line, 1991, US)



Pelattavaa: Kymmeniä tunteja
Vaikeusaste: Klassista Sierra-tasoa. Arvaamaton ja umpikujainen (4/5)

Roger Wilco, kroonisista epäonnistumista kärsivä avaruusalusten siivooja on legendaarisimpia Sierra On-Linen päähahmoja. Avaruussaaga alkoi kevyenä Star Wars- ja Star Trek -parodiana, kehittyen lähemmäs Métal hurlant/Heavy Metal-sarjakuvien tieteisfantasiaa. Neljännen osan aikamatkailu tekee pelistä erityisen mielenkiintoisen.

Wilco matkustaa (kuvitteellisten) tulevien ja menneiden Space Questin maailmoissa, varsinaisesti neljännen osan kattaen vain intro-osuuden. Pelin inspiroiva ja mielenkiintoinen toteutus on seikkailupelien parhaimmistoa, joskin pelin umpikujaan joutumisen vaara tappaa sen ajattomuutta uusille sukupolville.

I Have No Mouth, and I Must Scream (1995) Harlan Ellisonin lyhyeen sci-fi-tarinaan perustava post-apokalyptinen seikkailu, jossa ihmisen luoma kostonhimoinen supertietokone on ajanut ihmisen lähes kokonaan sukupuuttoon, kiduttanut viimeisiä rodun edustajia 109 vuotta ja laittanut heidät erilaisiin ympäristöihin viimeiseksi ihmiskokeeksi. Kyynisyys ja inhottavuus aitoa, erään pelattavan hahmon machoilu ei aivan Duke Nukemin tasoa.



Tekken 3
(Namco, 1997, Japani)




Pelattavaa: Kymmeniä tai vaikka satoja tunteja
Vaikeusaste: Riippuu onko pelikaveri tankannut comboja mieleen (1/5)

Tappelupelejä on paljon ja iso osa ajaa asiansa siinä missä muutkin. Itse kasvoin Body Blowsin parissa ja sillä on siksi suuri merkitys itselleni. Siinä oli myös erittäin kova OST. Street Fighter 2 ei ole henkilökohtaisia suosikkeja, mutta pelasin sitä hyvin mielellään viimeksi budapestilaisessa rauniobaarissa viime vuonna. Mortal Kombateissa on tiukka theme ja brutaaleimmat viimeistelyt. Mortal Kombatit jaksavat myös julkaisu julkaisultaan petrata erikoisiskujen inhottavuudessa.

Sujuvimmilta on aina tuntuneet toinen ja kolmas Tekken, joita voi kuka tahansa, milloin tahansa alkaa mäiskimään. Aloituskynnystä ei ole nimeksikään. Muistan kun ensimmäisen kerran pelasin Tekkeniä, kokenutta tekkenistiä vastaan. Voitin. Tietenkin mukana on oltava raukkamaiset tekniikat ja ylivertaiset combot, joita pänttäämällä voi pistää kaverin vihaksi. Se on osa tappelupelien luonnetta.

Sarjan kolmas osa vie voiton capoeira-brassi Eddyn ja mangadino Gonin mitalla. Olen pitänyt myös myöhemmistä Tekkeneistä (Tekken Tag Tournamentit mukaan lukien), mutta samalla tavalla kuten esimerkiksi FIFA:t ja NHL:t, pidän niistä enemmän kun niitä ei ole vielä ylikuorrutettu ominaisuuksilla ja visuaaleilla.

Teenage Mutant Ninja Turtles: Tournament Fighters (1993) Pidän toisen ja kolmannen nessi-turtlesin kontrolleista ja hitboxeista. Niiden jälkeen julkaistiin samalle laitteelle vielä tämä harvinaiseksi jäänut neljäs, tappelupeli, jossa kontrolleja ja spesiaaleja on hiottu vielä pidemmälle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti