sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

50 Video Games - TIER IV


Brothers: A Tale of Two Sons
(Starbreeze Studios, 2013, Ruotsi)


Pelattavaa: 3h
Vaikeusaste: Kunhan omaksuu tuplaohjauksen, eteneminen on melko mutkatonta (1/5)

Brothers: A Tale of Two Sonissa ei ole maailman vauhdikkain startti, mutta se on ylittämisen arvoinen. Alussa totutellaan kontrolleihin, joilla ohjaillaan saman aikaisesti kahta poikaa. Pulmat vaativat yhteistyötä.

Maailmat joita peli loppua kohden esittää on hyvin kauniita ja antoisia. Lopun käänne on vaikuttavimpia ja koskettavimpia mitä olen videopeleissä kokenut, ja toisaalta lähes tippa linssissä on vihattava tätä peliä, koska se pakottaa tekemään sen mitä pakottaa. Vaikka pelin tarinasta, maailmasta ja tyylistä saisi teoriassa toimivan elokuvan, ongelma on, ettei elokuva voisi koskaan olla niin vaikuttava kuin tämä peli, jossa koet ja teet kaiken itse.

_____________________________

  • Never Alone (2014) Inuiitti ja naali arktisissa maisemissa, yhteistöin edetään alkuperäiskansojen koottujen tarinoiden maailmassa. Lisäosa harmillisen lyhyt.
  • Contrast (2013) Jugendin ja steampunkin kyllästämä sirkus noir, jossa edetään tavallisen 3D-näkymän ja seinille heijastettujen varjojen 2D-näkymän välillä.
_____________________________


Final Fantasy VIII
(Square, 1999, Japani)


Pelattavaa: Useita kymmeniä tunteja
Vaikeusaste: Pitkä, keskiverto-vaikeuksinen rpg (3/5)

Final Fantasyt sytyttää hitaasti ja herättää mielenkiintoa vasta useiden tuntien pelaamisen jälkeen. Myös kahdeksas, josta muodostui miellyttävin pelikokemus tuntui alkuun pakkopullalta.

Massiivisen kokoiset Final Fantasyt tekevät monta asiaa paremmin kuin keskiverto-rpg, yhdistellessään fantasian ja sc-ifin elementtejä, romanttisia ja toiminnallisia vaiheita omanlaisekseen kokonaisuudeksi. Mikä parasta, missään muussa rpg:ssa en ole pitänyt vuoropohjaisista taisteluista niin paljon. Taisteluiden musiikit, kuten suurin osa pelin musiikista korostaa tunnelmaa huikeasti.



Grand Theft Auto V
(Rockstar Games, 2013, US)



Pelattavaa: Useita kymmeniä tunteja
Vaikeusaste: Helposti omaksuttavaa räiskintää ja ajelua (2/5)

Videopelien Scarface, jota kaikkien wannaba- ja true gangstojen pitää hakkailla. Avoimen maailman väkivaltainen tps/autoilu, jossa pääsee toteuttamaan valitsemiaan rikoksia, kunnes hotsittaa vain härnätä poliiseja ja aiheuttaa yleistä kaaosta tyylikkäissä kaupunkimaisemissa. Kaikki GTA-sarjan pääpelit ja lisäosat ovat tarjonneet tuntikaupalla menevää viihdettä, joskin kolmas osa on ollut itselläni eniten työn alla. Tuorein GTA on ilman muuta suurin ja näyttävin.



Journey
(thatgamecompany, 2012, US)


Pelattavaa: Alle tunti
Vaikeusaste: Hyvin suoraviivaista etenemistä, jonka lisäksi maailmaan mahtuu matkanjohtajia (1/5)

Journey on ennen kaikkea fiilisteltävä elämys. Tunnelmallinen, kaunis matka kohti alusta asti horisontissa siintävää päämäärää. Matkan varrella hiekkadyynejä tarpoessaan kohtaa muita matkaajia, muita pelaajia joiden kanssa matkaa voi taittaa yhdessä. Muiden pelaajien kanssa ei voi kommunikoida, mutta heidän tekemisiään voi seurata jos on jäädä jumiin.

Auringonvalossa kylpevää autiomaata jää välillä todella ihastelemaan ja vain noin kolmevarttisen pelin jälkeen jää hyvin haikeat fiilikset. Ilman muuta taideteos, jonka mykkä, melankolinen tunnelma tarttuu pelaajan muistiin jäädäkseen. Olisi hyvin mukavaa saadaa pelille joskus jatkoa vaikka talvimaisemien muodossa.



Mega Man 2
(Capcom, 1988, Japani)


Pelattavaa: Useita tunteja
Vaikeusaste: Valittavana vaikea perusvaikeus ja vielä vaikeampi (4/5)

Pelasin ensimmäistä kertaa nessille julkaistua Mega Man -sekstettiä vain neljä vuotta sitten. Ensikosketus ei tehnyt suurta vaikutusta. Sininen pikseliukko etenee ruutu kerrallaan ja räiskii, piupiu. Vasta konseptin valjettua paremmin aloin ymmärtämään miksi nämä pelit ovat ansainneet klassikkostatuksensa. Bossit (Robot Masters) voi käydä läpi valitsemassaan järjestyksessä, ja jokaiselta saa erilaisia ominaisuuksia jotka edesauttavat etenemistä jossain toisessa bossissa.

Sarjan toinen osa on monipuolisempi, vaikka kaikki nessin Mega Manit ovat tyyliltään identtisiä. Kolmas osa voisi yhtä hyvin olla sarjan paras, ellei sitä olisi turhaan venytetty loppua kohden, jossa kaikki bossit on käytävä läpi toistamiseen. Mega Man 2 sisältää todella tyydyttävää level designia, jota on sittemmin ryöstöviljelty etenkin nykyaikaisissa uusretroiluissa.

Peli on normaalitasollakin vaikea, mutta saavutuksen tunne sitäkin antoisampi. Pidän tiukoista speed run -osuuksista toteutettuna koukuttavalla ja miellyttävällä tavalla, ja pelin Quick Man -kenttä on sellaisesta mainioimpia esimerkkejä.



Rayman Origins
(Ubisoft, 2011, Ranska)


Pelattavaa: Useita tunteja
Vaikeusaste: Helppo omaksua, perfektionismista riippuva vaikeus (2/5)

Rayman palasi platformerien kuninkuusluokkaan Rayman Origins ja Rayman Legends -peleillään. Miellyttävästi kuvitetut ja animoidut pelit ovat täynnä sulavaa ja suoraviivaista tasoloikintaa, koomisuutta ja musiikillisia oivalluksia. Pelit on tehty täysin viihde edellä, eikä mieleen tule juuri ärsyttäviä haastetta.

Rayman on aina ollut mielestäni typerän näköinen hahmo, mutta on aivan sama minkä näköinen ukko siellä ruudussa heiluu, kun pelin koneisto rullaa niin täydellisen sulavasti. Rayman Legendsin musiikkiradat ovat ilman muuta hauskimpia konseptiratoja platformereissa ikinä. Tasohyppely meets Guitar Hero. Tunnettujen kappaleiden tahtiin rytmitet autoscroll-radat ovat poikkitaiteellisuudessaan videopeleille mitä Walt Disneyn Fantasia on animaatioelokuvalle.


_____________________________

LEGO: Indiana Jones (2008) Tai joku muu leegopeli; Batman, Star Wars tms. Palikkafysiikat ja parodiointi hyvin viihdyttävää, joskin muutaman pelin jälkeen viehätys nuutuu.

_____________________________



Shovel Knight
(Yacht Club Games, 2014, US)


Pelattavaa: Peruspeli muutamia tunteja, ja paljon lisäsisltöä päälle.
Vaikeusaste: NES-peleihin tottuneille ei kovin vaikea (2/5)

Nykyään lähes kaikilta peligenreiltä löytyy entisaikoja palvovia, kasibittis-henkisiä pelivaihtoehtoja, mutta toki platformereissa trendi on vahvimpia. Mikään muu peli ei ole tehnyt yhtä ammattitaitoista ja antoisaa kollaasia nimenomaan nessin legendaarisimmista peleistä kuin Shovel Knight. Peli sulattaa parhaat nessiklassikkojen yhteen hauskan ja itseironisen dialogin merkeissä.



Thimbleweed Park
(Terrible Toybox, 2017, US)


Pelattavaa: Hard modella +12h
Vaikeusaste: Klassista LucasArts tasoa, tosin pidempi (3/5)

Kun näin pari vuotta sitten Thimbleweed Parkin Kickstarter-kampanjan, ei ollut epäilystäkään ettenkö pelaisi peliä läpi heti sen ilmestyttyä. Takaajat saivat myös virallisen synninpäästön jos kopioivat Maniac Mansion tai Monkey Islandin laittomasti 90-luvulla. Huh. En silti uskaltanut toivoa pelin olevan yhtä laadukas kuin Ron Gilbertin point 'n click -seikkailujen suurimmat klassikot. Se on.

Maniac Mansionin hengessä, Monkey Islandin tasoisella huumorilla, Dana Scullya ja Fox Mulderia ohuelti mukaileva etsiväpari saapuu Twin Peaks -tyyliseen tuppukylään, jossa on tapahtunut murha. Murha on  kuten Twin Peaksissa  sivuseikka. Jotain valtavaa on tekeillä ja yhä useammalla hahmolla päästään selvittelemään eri motiivein tapahtumainkulkua.

Hahmot ja dialogit ovat sopivalla balanssilla tuoreita ja LucasArts-tuotantoa tahkonneita palvelevia. Peli irvailee ja revittelee populaarikulttuurilla, brändeillä ja videopeleillä. LucasArtsin klassikkopelit ovat vahvasti läsnä ja Sierra On-Linelle heitetään piikkiä. "Jos tämä olisi Sierra On-Linen peli, olisit jo kuollut"

Tarina ajetaan loppua kohden totaalisesti meta-tasolle ja uskoisin sen jakavan yleisöä hieman kahtia. Pidän kuitenkin tavasta kuinka pelin takaajia on huomioitu krediiteillä kekseliäämmin kuin yleensä. Nimet löytyvät aktiiviseen käyttöön joutuvasta puhelinluettelosta, sekä kiroilupurkista, ja korostaakseen takaajien merkitystä heidät on otettu osaksi koko kliimaksia.

_____________________________

  • Laura Bow 2: The Dagger of Amon Ra (1992) Agatha Christien murhamysteeriä mukailevan The Colonel's Bequestin jälkeen Laura Bow, nuori toimittaja New Yorkissa, alkaa tutkia tapahtumia museon Egypti-aiheisen näyttelyn ympärillä. Tunnelma hyvä, mutta mysteerien ratkaisu vaatii teräviä huomioita ja hyvää arpaonnea.
  • Gabriel Knight (1993) Alan Parkerin Noiduttu Sydän -elokuvaa surutta rippaava tunnelmallinen point 'n click, joka alkaa tyylikkäänä dekkarina ja päätyy yhä syvemmälle voodoo kultin syövereihin.
  • Longest Journey (1999) Selkeästi Gabriel Knightinsa pelanneiden norjalaisten seikkailu, jossa operoidaan rinnakaisten maailmojen välillä. Fun fact: Missä olin 9/11? Kotiutunut koulusta luokkakaveri mukanani, joka tuli lainaamaan edellisenä päivänä läpäisemäni Longest Journeyn. Kesken arkistojeni pläräilyn äitini tuli sanomaan, että nyt pitää mennä katsomaan uutisia. Tsuumailtiin toisen tornin romahdus, jälkipyykkiä ja sitten kaveri lähti kotiinsa.
_____________________________



VVVVVV
(Terry Cavanagh, 2010, UK)


Pelattavaa: Peruspeli muutamia tunteja, jonka jälkeen valinnaisia haasteita
Vaikeusaste: Siihen nähden, että pelin aikana kuolee noin 500 kertaa, mikään ei ole ylittämätöntä ja uuden yrityksen pääsee aloittamaan samantien (2/5)

Riisuttu ulkoasu, sorminäppäryyttä vaativia haasteita ja tyylikäs, sympaattinen ja sankarillinen chiptune-soundtrack. VVVVVV:n flow on täydellinen. Uusi yritys alkaa samalla hetkellä kun edellinen on haaskattu. Ukkeli ei hypi ja pompi perinteisten platformerien tavoin, vaan vaihtaa puolta lattiasta kattoon. Kuvan haaste on yksi koukuttavimmista, muistaakseni toista sataa yritystä vaatinut pienen nyppylän ylitys, jonka tähden on matkattava läpi moniruutuisen, pikselintarkkaa selviytymistä vaativan piikkiviidakon.


_____________________________

  • Super hexagon (2012) VVVVVV:n luoja Terry Cavanagh on julkaissut pienen pieniä pelejään jatkuvasti, parhaimmillaan toistakymmentä vuodessa. Super Hexagon on kaikista koukuttavin ja pitkäikäisin. Erinomainen musiikki ja ultimaalista sorminäppäryyttä vaativat esteiden väistelyt heksagonin muotoisissa rakennelmissa.
  • You have to win this game (2012) Ilmaispeli, joka tarjoaa sinänsä lähes samaa kuin VVVVVV, mutta perinteisillä kontrolleilla. Neljä väriä ja putki-tv-filtteri.
  • Downwell (2015) Pelkistetyn tyylikäs arcade-henkinen down-scrolling platformer, jossa laskeudutaan kaivoa pitkin alaspäin, keräillään aseita ja räiskitään vihuja.

_____________________________



Wolfenstein 3D
(id Sofware, Apogee, 1992, US)



Pelattavaa: Useita tunteja
Vaikeusaste: Valittavissa. Ei pulmien ratkomista (1/5)

Ysäriräiskinnät olivat mäiskettä mäiskeen vuoksi ilman liiallista tarinantynkää. Suurin osa tällaisista peleistä tarjosi sitä samaa, joten en luovuta useammalle omaa listapaikkaa. Näitä pelejä edustamaan voisi yhtä hyvin valita minkä tahansa ID-softwaren pelin, Duke Nukem 3D:n tai Serious Samin.

Tekniikka kehittyi kovaa vauhtia ja koko genren alullepanija Wolfenstein 3D jäi oikeastaan ainutlaatuiseksi pelkistetyltä pelimekaniikaltaan. Hahmolla voi kääntyä 360 ja ampua, ei hyppiä tai sihdata kuin suoraan. Viholliset, tässä tapauksessa natsit, ovat näennäisen kolmiulottuiseeden keskellä digitaalisia paperinukkeja polygoni-ukkojen sijaan.

Ihmisten ampumista välteltiin useimmissa fps-peleissä Wolfenstein 3D:n jälkeen. Ammun silti ysäriräiskintään palatessani mieluummin natseja kuin avaruusolioita tai zombeja, ja saan bossikseni Adolf Hitlerin, mutta sinänsä yhtä hyvin tällä paikalla voisi olla vaikka ensimmäinen tai kolmas Quake.

Ensi sunnuntaihin...

2 kommenttia:

  1. Duke Nukemin voisi mainita siksi, että sen maailmasta löytyy populaarisia viitteitä ja muutenkin paljon visuaalista kerrontaa. Poikkeuksellista on se, että se kaikki graffa on oma juttunsa, eikä se ole oleellista pelaamisen kannalta.

    VastaaPoista