Joulun pyhät on lusittu ja vuosi koottu yksiin kansiin. Tuloksena kaksikymmentäviisi mieleenpainuvinta julkaisua, jotka muodostivat itselleni elokuvavuoden 2013. Kymmenen jutuista on uusia. Loput tiivistelmiä vanhoista kirjoituksista.
Kaikki valinnat saivat viime vuoden aikana ensi-iltansa joko meillä tai maailmalla. Mukana nettijulkaisuja, ulkomailla nähtyjä, import dvd:tä, festarikamaa ja teatterilevityksessä ollutta, lyhyttä, keskipitkää ja pitkää. Animaatiota, dokumenttia ja fiktiivistä. Elokuvavuosi oli hyvä. Paljon hyvää, vähän parasta. Elokuvat aakkosjärjestyksessä.
The Act of Killing
The Act of Killing (ohj. Joshua Oppenheimer/Anonyymi, Tanska)
Pohjois-Sumatrassa lahdattiin 1965-1966 puoli miljoonaa kommunistia, tai kommunistiksi väitettyä ihmistä. Gangstereille annettiin täysi oikeus tappaa nämä ihmiset haluamallaan tavalla. Kuulustelupöydän äärelle tulleet olivat käytännössä mennyttä.
The Act of Killing käsittelee oikeutettua tappamista sarjatuotantona, siitä miltä se tuntui vuosikymmeniä sitten ja miltä se tuntuu nyt. Kuinka tappaa ja miten asian kanssa voi elää.
Tanskalainen dokumenttielokuva tavoittaa tekijät. Heitä pyydetään näyttelemään tekonsa uudestaan, ja sen he ilomielin tekevät. Hymyssäsuin ja nauraen he selittävät elämänkokemuksiaan. Rytmittääkseen yksioikoista teurastusta he haluavat kuvata sekaan värikkäitä väliaikanumeroita. The Act of Killing on rankka ja ainutlaatuinen.
Elokuva läpileikkaa tappajien omaantuntoon ja unettomiin öihin. Moni korkeissa viroissa, syytäen omaisuuttaan vain kalleimpaan ja harvinaisimpaan. Vetää hiljaiseksi. Dokumenttielokuvan elävä legenda Werner Herzog on yksi tuottajista. Lopputeksteissä puolet nimistä jätetään kertomatta. Ruutu verhoutuu parhaimmillaan pelkkiin anonyymeihin.
"Humor... It's a must"
http://hitonhyvatsumpit.blogspot.fi/2013/09/rakkautta-anarkiaa-2013.html
Adèlen elämä
La vie d'Adèle (ohj. Abdellatif Kechiche, Ranska)
Nuoren ranskalaistytön kasvutarina käsittää koko inhimillisten tuntemusten kirjon. Adèle on epävarma nuori tavallinen koulutyttö, joka ei ota huomatakseen häneen kohdistuvaa huomiota, kunnes ohi kävelee sinitukkainen tyttö.
Adèlen elämä kuvaa luonnollisesti ja uskottavasti naisenalun itsensätutkintaa ja ensiromanssia. Vaikka tässä tapauksessa ihastuksen kohde on samaa sukupuolta, Adèlen elämä ei niinkään esitä kaapista ulos tulemisen kuvaelmia tai lesboelämänmenoa, vaan ihan tavallista elämää. Ohjaaja sai kovaa palautetta työmetodeistaan, mutta ilman kovaa käskyä ja kunnioituksen puutetta lopputulos olisi tuskin jäänyt mieleen.
Elokuva on toisten elämän tirkistelyä. Siinä häpeä ja häpeämättömyys kulkee rinnakkain. Pastan syönti ja muu lätinä. Kriittiset ikävuodet kattava katsaus ei sisällä dramaattista juonikudosta, ihmeellistä käsikirjoitusta tai käänteitä. Mutta kaiken minkä se esittää, se esittää niin todentuntuisesti kuin kankaalla vain voi. Sitä seuratessa unohtaa katsovansa elokuvaa, eikä sen loputtua tiedä mihin kolmetuntinen katosi.
Julie Marohin sarjakuva, johon elokuva perustuu, on voimakas tunne- ja tarinavoittoinen kertomus rakkaudesta. Elokuvaversio oikoo kerronan puitteista ja esittää kaiken vapaammin. Juuri sen ansiosta elokuva onnistuu olemaan täysin oma teoksensa. Sivujuonteena elokuva kommentoi meille kaikille - älkää pureskelko rikki, vaan nauttikaa.
The Best Offer
La migliore offerta (ohj. Giuseppe Tornatore, Italia)
Giuseppe Tornatoren taidemaailmaan sijoittuva mysteeri on aikuisten kummitustarina. Hieman noiria, satujen opettavaisuutta, jännitystä, kauniita kuvia ja koukuttava rakenne. Geoffrey Rush esittää meklaria ja taiteen asiantuntijaa, joka on haalinut salaista taidekokoelmaa huijaamalla itselleen parhaat päältä. Salainen luola on vuorattu lattiasta kattoon naisten muotokuvilla. Iltaisin hän ihailee kokoelmaansa ja tuntee jokaisen viimeistä vetoa myöten, mutta oikea nainen on mysteeri.
Vanhaa taiteentuntijaa pyydetään puhelimitse arvioimaan taide-esineitä läheiselle kartanolle. Hän ottaa jutun vastaan kasvottomalta toimeksiantajalta. Hän pystyy hädin tuskin katsomaan naisia kasvoihin, mutta kasvottomasta naisesta hän on vastavuoroisesti enemmän kuin kiinnostunut. Tai ehkä sittenkin pikkuhiljaa rakentuvasta historiallisesta löydöstä, johon kartanosta alkaa löytyä tarvittavia palasia.
Muiden tutkailtavien elementtien ohella
The Best Offer vetää mielenkiintoisen vedon autenttisuuden ja kopion välille. Elokuva herättää ajatuksia. Välillä se tuntuu jopa härnäävän katsojaa. Ennio Morricone tuntuu liiankin osuvalta valinnalta säveltämään elokuvalle soundtrack. Aivan varmasti tunnistettavimpia elokuvasäveltäjiä. Hyvin paljon kopioitu, mutta jäljittelemätön.
Tornatoren elokuvilla on tapana rakentua vivahteikkaan tarinanrungon läpi ja The Best Offer pystyy tarjoamaan yhden parhaista tarjouksistaan ohjaajan uralta. Erityismaininta brittimysteerien ja giallojen ystäville.
http://laajakuva.net/post/show/157
The Counselor
The Counselor (ohj. Ridley Scott, US)
Ridley Scottin tuotannosta ei noussut kahteenkymmeneen vuoteen (ja tarkoitan ennen kaikkea sitten
1492: Paratiisin valloituksen, 1992) omia suosikkeja ennen toissavuotista
Prometheusta. Se sai seuraajansa vieläkin positiivisemmasta yllättäjästä,
The Counselorista.
Koin nyt Scottin onnistuvan siinä mihin
American Gangster ei yltänyt; merkittävän rikoselokuvan tekemisessä. Nimekkään näyttelijäkaartin roolisuoritukset kuuluvat kunkin parhaimmistoon lähivuosilta. Monisäikeinen rikollisiin koukeroihin ja kohtalokkaisiin riskeihin pohjaava elokuva ottaa kunnon otteen aiheestaan ihmiselämän arvo ja arvoitukset.
Kerronnan ja tapahtumien rakentelussa on löydetty oikea tahti, eikä mitään tarinansäiettä ole hutaistu alta pois, kuten harmillisen usein tehdään. Ihmiselämän riistämisestä ja merkityksestä on vedetty mukaan syvällisiäkin hetkiä. Silloin ei voi olla miettimättä ohjaajan veljen Tony Scottin kohtaloa, jonka takia elokuvan kuvaukset olivat välillä jäissä.
Liian usein elokuvissa ihmiselämän riistäminen on kuin poksauttaisi pillimehusta ilmat. The Counselorissa se teko välittyy todellisempana. Kaksi kohtausta nousee ikimuistoiseksi. Niissä tähtinä erikseen Cameron Diaz ja Brad Pitt. Kokonaisuutena koskettavin suoritus kuitenkin nähdään ehdottomasti Penelope Cruzilta.
Dear Mr. Watterson
Dear Mr. Watterson (ohj. Joel Allen Schroeder, US)
Aina kun miettii huipulla lopettaneita julkaisuja, jotka eivät koskaan kokeneet ailahteluja missään suhteessa, tulee ensimmäisenä mieleen Bill Wattersonin luoma
Lassin ja Leevi. Se on kuin
Simpsonit olisi lopetettu ennen ensimmäisiä pyöreitä vuosiaan.
Lassi ja Leevi tekee huomioita elämästä. Se kuvaa arjen rutiineista löytyvää syvyyttä ja huumoria, ja kuinka uudesta kulmasta saa revittyä mielenkiintoisia näkemyksiä. Kuinka surkuhupaisaa elämä on. Sarjakuvalla on kaikesta pohtivuudestaankin huolimatta positiivinen ja innostava vaikutus.
Dear Mr. Watterson on Kickstarter-rahoitteinen elokuva ilmiöstä Lassi ja Leevi. Sen taustalla soi esikaupunkien autotallirenkutus ja keskushenkilönä on sarjisnörtti, joka pääsee koskettelemaan silkkihanskoin Bill Wattersonin orginaaleja ja haastattelee enemmän ja vähemmän asiaan liittyviä puhuvia päitä.
Kyseessä ei ole historiikki, analyysi tai paljastusdokumentti. Se on asiantuntioina esiintyvien fanien antamaa ylistystä. Emme näe Bill Wattersonia. Hän on nimeään kantavan dokkarin jälkeen aivan yhtä suuri mysteeri kuin ennenkin. Kyse ei ole hänestä, vaan hänen rakastetusta työstään, koko sarjakuvataiteen arvostuksesta ja siihen suhtautumisesta.
Winsor McCayn sarjakuva täytti aikoinaan jättimäisen sanomalehden kokonaisen sivun. Nykypäivänä puoli tusinaa sarjakuvaa taistelevat postikortin kokoisesta läntistä. Jokainen taiteenala nauttii tästä samaisesta evoluution tuomasta rappeutumisesta.
Kun tv-sarjan aika ja paikka hävisivät massaan, katosi kollektiivinen kokemus. Sama on tapahtunut jenkeissä sanomalehtien sarjakuvastripeille. Suomessa tilanne ei ole niin paha. Ainakaan vielä. Toisinaan ihmiset kysyvät edelleen työpaikoillaan lukiko toinen päivän
Fingerporin. Dear Mr. Watterson on keskinkertaista elokuvaa, mutta se inspiroi ajatuksia, herättää kaipuuta ja kunnioitusta.
Ernest & Célestine
Ernest & Célestine (ohj. S. Aubier/V. Patar/B. Renner, Ranska)
Ranskalainen pitkä animaatioelokuva näkyy ja teollistuu vuosi vuodelta enemmän. Tyylillisesti luotetaan käsinpiirrettyyn tai sitä tietokonein mukailevaan 2D-piirroselokuvaan.
Ernest & Célestine on lasten kirjaan perustuva yhteiskuntaa ja asenteita peilaava teos, kuin entisaikojen apologiset faabelit konsanaan. Sellaisena Ernest & Célestine on hauska, tuore ja rehellinen.
Pääosin hyvin suurpiirteisin vedoin ja haalein värein piirretty belgialainen kirjasarja on saatettu kankaille entistäkin säyseämmin sävyin. Sävyjen tasoittaminen kirjakuvitukseen verrattuna säästää aikaa, rahaa ja vaivaa, sekä uponnee laajemman katsojakunnan mieltymyksiin, mutta hieman siinä jotain matkan varrellekin jää. Onneksi vain hieman.
Graafinen ulkoasu saattaa olla joillekin liian virikkeetön. Jos esimerkiksi Isao Takahatan Ghibli-elokuva
Naapurini Yamadat ei uppoa harvan ruuduntäytteen takia, voi koitua ongelmia myös tässä tapauksessa. Hollywoodin ulkopuolella osataan ja uskalletaan antaa pitkällekin animaatioelokuvalle sitä pukeva tekniikkansa, eikä upoteta sisintä kikkailun ja kohelluksen alle.
Ernest & Célestinen keskeinen teema on rakennettu karhujen ja hiirien väliselle vihanpidolle, sekä erään hiiren ja karhun väliselle ystävyydelle. Tämä varsin selkeänä allegoriana ihmisten välisille ennakkoluuloille ja kasvatuksesta lähteville asenteille, joista kertomus pyrkii vieroittamaan uudet sukupolvet. Tämä kaikki lähtee suvaitsevaisuudesta, oikeastaan juuri sanan karkeassa kirjaimellisessa muodossaan.
Feral
Feral (ohj. Daniel Sousa, US/Portugali)
Enimmäkseen mustan, valkoisen ja lyijykynän värinen
Feral on elämys, johon tulee varmasti palattua useasti. Kyseessä on eräänlainen versio Kasper Hauserin tarinasta, miehen joka eli lapsuutensa ilman ihmiskontakteja. Yhtäkkiä susien kasvattama lapsi onkin metsämiehen maailmassa, ihmisten parissa, joksi mies ei voi itseään kokea.
Elokuvassa on suuressa osassa aika. Se seisoo, lipuu, juoksee ja katoaa. Se on saatu kuvattua hyvin kauniisti, valossa leijuvilla hiukkasilla, auringonvalolla ja varjoilla. Lopputulos muistuttaa elävästi Alexander Alexeïeffin elokuvia, vaikka tekniikka on täysin erilainen. Alexeïeffin luoma neulatekniikka on ehkä maailman vaikein, työläin ja harvinaisin elokuvatekniikka. Sitä ei voi korvata tietokonein, mutta sen ainutlaatuista tunnelmaa voidaan tributoida.
Daniel Sousan ohjaamassa elokuvassa absoluuttista mustaa ja valkoista sisältävä kerros on toteutettu tietokoneella, ja päällimmäinen kerros lyijykynällä. Hyvin kuvitusmainen tyyli, joka pukee täydellisesti tällaista aikuisten satua.
Rakenteeltaan voi olla vaikeampi pitää Feralia satuna, mutta satu se pohjimmiltaan on. Allegorinen satu luonnosta, ajasta, ihmisestä ja sudesta. Synkkä, kaunis ja vaikuttava teos, jonka kuvat jäävät mieleen pitkäksi aikaa.
http://laajakuva.net/post/show/100
ForeBears
ForeBears (ohj. Marie Cachet, Ranska)
Ranskalaisella maatilalla asuvat Varg Vikernes ja Marie Cachet eivät ole mitään unelmakansalaisia. He ovat aktiivisia ja luomisvoimaisia, mutta valtaosa muusta maailmasta ei pidä siitä mihin he käyttävät energiansa.
ForeBears on, kuten Marie Cachet sitä itsekin kuvailee, amatöörimäinen ja kokeellinen elokuva. Se perustuu egyptiläiseen
Kuolleiden kirjaan, muinaiseen Karhukulttiin ja neandertalinihmiseen liittyviin spekulaatioihin.
Nettikirjoittelut on laput silmillä tulkittuja historiankirjoja ja valikoitua tilastotiedettä, mutta tämä on parhaimmillaan kaunista. Marie on vastuussa lähes kaikesta. Varg esittää itseään ja hänen yhden miehen bändinsä Burzum on säveltänyt kaikki elokuvan musiikit. Kuvamateriaalia on muualtakin haalittu, mutta kaikki sointuu mukavasti kuvaan.
Elokuvan ensimmäinen kolmannes koostuu pääosin Vargin arkiaskareista, elämästä Norjassa ja Ranskassa. Cachetin mainitsema kokeellisuus esiintyy muutamina hämmentävän typerinä toisto-, rajaus- ja leikkauseleinä. Kylmäävin kohtaus on Vargin silmäys Fantoftin uudelleenrakennettua sauvakirkkoa kohden, joka on noussut tarkkana kopiona samalle paikalle Vargin linnatuomion aikana.
Vargin haahuiltua tarpeeksi, elokuva siirtyy ajassa kauemmas menneisyyteen. Pellavapäiset lapset kärkkyvät seipään varressa kalaa purosta, äiti jousipyssyn kanssa riistaa metsältä. Tuli isketään kivillä ja kaikki tehdään itse ja luonnossa. Luontokuvaus on kaunista ja eläimiä saa ihastella paljon. Lopussa kolutaan aikojen saatossa komeaan kuntoon muovautuneita Presquen luolistoja. Elokuva on antoisa samassa mielessä kuin mainio Nocturno Culton Darkthrone -elokuva
The Misanthrope (2007). Merkityksetöntä huuhaata, kiehtovasta sakista.
http://hitonhyvatsumpit.blogspot.fi/2013/07/forebears-2013.html
Garden of Words
Koto no ha no niwa (ohj. Makota Shinkai, Japani)
Todentuntuisempi kuin monikaan näytelmäelokuva viime vuonna. Kauniimpi kuin juuri yksikään animoitu tai kuvattu, ja vaikka traditionaalisen animaation kannattaja olenkin, en voi kieltää
Garden of Wordsin olevan suurimpia saavutuksia animaatioelokuvan saralla aikoihin. Tietokoneilla on tuettu japanilaista käsityöosaamista äärimmilleen. Luonnon, ympäristön ja interiöörien kuvaus on jotain ihmeellistä. Niin tarkkaa, runsasta ja yksityiskohtaista, kuin todellisuutta, mutta kauniimpaa.
Elokuva on rauhallista ja mahdollisesti liian art housea katseltavaa löytääkseen suuria massoja kahden kolmasosan pitkää elokuvaa katsomaan, mutten uskoisi monenkaan elokuvaan pettyvän. Tarina nuoresta kenkientekijästä ja hiljaisesta opettajasta meinaa jäädä kuvaloiston taustalle, mutta murtautuu lopulta läpi kaikessa koskettavuudessaan.
Visuaalisesti elokuva luo mielleyhtymiä mestarillisiin aasialaisiin näytelmäelokuviin enemmän kuin animeen. Shunji Iwain
All About Lily Chou-Choun luontoa ja ilta-aurinkoa yhdisteltynä Kim-Ki Dukin maalauksellisiin asetelmiin. Aivan omanlaisiaan fiiliksiä luova kolmevarttinen elämys.
Ghibli-uutuuksia odotellessa, perinteiseen animen nälkään käy ehkä Garden of Wordsia paremmin Mamoru Hosodan
Wolf Children, jossa on paljon samaa kauneutta, viisautta, lapsuusmuistoja ja pienten asioiden romantisoimista, kuin Ghibli-klassikoissa. Se on verenperintöä, sopeutumista ja vaikeita valintoja elämässä käsittelevä susilasten lempeä kasvatuselokuva.
Ongelmallisesti elokuvassa on myös Toei Animation -sarjoista tuttua naiiviutta ja ylitsevuotavaa sentimentaalisuutta, joka sopii ehkä vanhoihin Toei -klassikoihin, mutta latistaa hieman ghiblimäistä animea.
Gravity 3D
Gravity (ohj. Alfonso Cuarón, US)
Gravity on teknisesti komeimpia elokuvia ikinä. Se on vailla epäilyksen häivää komein 3D-elokuva toistaiseksi, mutta suorastaan uskomattoman siitä tekee Emmanuel Lubezkin äärimmilleen venyvä kuvaus. Elokuva on hänen suuri voittonsa. Kamera lipuu ja kierii avaruudessa äärettömän ja kahden tähden välillä. Katkeamatta ja loputtomiin. Olen varma, että Stanley Kubrick olisi löytänyt elokuvasta itselleen pakkomielteen ja pistänyt Lubezkille suuria sanoja sisältävää postia.
Tieteiskuvitelman määritelmä on kieroutunut aikojen saatossa hieman oudoksi. Toisaalta Gravity ei ole lainkaan scifiä, ja toisaalta se on yksi harvoista aidoista tieteiselokuvista. Sananmukaisesti se on jälkimmäistä. Se esittää tieteellisen kuvitelman siitä kuinka pienen kappaleen pirstoutuminen ilmakehän ulkopuolella saa avaruusromun hajoamaan kuin pallopakan biljardipöydällä.
Fiilikseltään elokuva on lähinnä jännitys- ja survival-toimintaelokuvaa. Se ei jätä tehosteidensa mahdollisuuksia käyttämättä, silti antaen koko ajan tilaa riittävästi avaruudelle. Tehosteet eivät puuroudu tai sekoitu massaan. Juuri kun edellinen huikea kohtaus on päättynyt, alkaa uusi entistä upeampi. Itsestään selvää on ettei elokuvaa teatterin ulkopuolella tulisi edes esittää.
Onhan se harmi että astronautin puvut on vetänyt ylleen Sandra Bullockin ja George Clooneyn kaltaiset hemmot. Heihin onnistuu tiiviin jännitteen tähden kiintymään, mutta koskettavaksi ja inspiroivaksi tarkoitettua hahmontäytettä he eivät kanna. Siinä piilee elokuvan ainoa särö. Onneksi se on varsin anteeksiannetava tässä tapauksessa. Cuarón on vihdoin tehnyt sen elokuvan jota on antanut koko uransa odottaa.
Harmony Lessons
Uroki garmonii (ohj. Emir Baigazin, Kazakstan)
Emir Baigazin ensimmäinen ohjaus ei perusta tyylillisesti elokuvataiteeseen, ennemminkin vaikutteet tulevat maalaustaiteesta. Musiikkia soi yhteensä vain sekunteja, eikä kameraa ajeta koko elokuvan aikana juuri lainkaan. Eikä kumpaakaan voisi kaivatakaan vähempää.
Karu väritön maaseutukuvaus ja geometrisesti antoisat sommittelut reunustavat loistavia näyttelijäsuorituksia, jotka ovat tinkimättömän allegorisen elokuvan välittömästi vaikuttavimpia elementtejä. Rakenteen yksityiskohdat ja ajatuksia herättävä vertauskuvallisuus vaikuttavat pisimpään elokuvan loputtua.
Väkivallan nimeen vannovat hakkaajat ovat niin poliisivoimissa kuin kouluissakin muiden sätkynukkeja. Hakkaaminen ja normiksi muodostunut rahojen keruu täyttää kazakkilasten koulupäivät maaseudulla, mutta eräänä päivänä hiljainen poika saa tarpeekseen ja aloittaa järjestelmällisen henkisen ja fyysisen harmonian tavoittelun. Kaikki koulussa opittu imeytyy tarkasti pojan mieleen, mutta oppien käyttötarkoitus ei enää mukaile opetussuunnitelmaa.
Kerronnan rakenne on monipuolisuudessaan ja puhuttelevuudessaan taitavaa jälkeä. Erityismaininnan ansaitsee myös kuva, joka jättää enemmän käyttämätöntä tilaa kuin käytettyä. Sen hyödyntäminen elokuvassa on jostain syystä jäänyt lähinnä itämaisille mestareille. Elokuva sekoittaa muutenkin parhaat puolet kummaltakin maantieteelliseltä puoliskoltaan. Tinkimättömin eurooppalainen kohtaa Japani-Korea-akselin rankan aasialaiselokuvan.
Helter Skelter
Herutâ sukerutâ (ohj. Mika Ninagawa, Japani)
Japanilaisen Mika Ninagawan tyyli on ylitsevuotavan värikäs, räikeän visuaalinen ja pakkomielteinen. Värikkäät kukat ja kultakalat, nuoret tyttölapset ja prinsessaleikit ovat vakioaiheita. Kauneus kaikkiaan. Mutta kaikessa on kiellytyn hedelmän maku. Viattomuus on illuusio.
Ninagawan toinen pitkä fiktioelokuva,
Helter Skelter, dokumentoi japanilaisen viihdebisnekset tilaa. Päähenkilön, Lilicon, hahmo ei ehkä suoranaisesti esitä ketään tiettyä tähteä, vaan palasia sieltä täältä, ja niiden tunnistaminen vaatisi syvällisen tuntemuksen japanilaiseen tähtikulttuuriin.
Vaikka kivan näköistä, supersöpöys on helvetin rumaa peliä. Samalla kun Japanin jokaisen hattaranvärisen lehden kannessa keimaileva Lilico on virheetön ja nukkemaisen nätti esikuva mäkkäreissä mutustaville teineille, hän edustaa kaikkea sitä mikä viihdebisneksessä on vääristynyttä perversiota ja yleisöä sairastuttavaa pornofantasiaa.
Lilico on ihmisten, yleisön, nuorten tyttöjen ja vanhojen pappojen halujen ja himojen summa, eikä vähiten nuoruutensa menettäneiden oma unelma. Epätodellisen kaunis nainen, kirjaimellisesti. Lilicolla ei ole muuta omaa kuin silmämunat. Kun haastatteluissa kysytään kauneuden salaisuutta, hän sanoo rakastavansa kovasti joogaa ja pilatesta.
Ihailun kohteeksi päästyään unohdus olisi pahempaa kuin kuolema. Sama naama ei kuitenkaan voi koristaa lehtien kansia vuodesta toiseen. Tulee uusia, nätimpiä ja nuorempia kasvoja.
Vaikka Helter Skelter perustuu mangaan, se ei ole erityisen sarjakuvamainen. Elokuvan maailma on kuin karkkiväreillä värjätty muotinäytös kalliissa bordellissa. Se pitää kuvat uskollisena j-skenelle, samalla kun avautuu helposti länsimaalaisillekin.
Vaikuttavimmin mieleen jäävät kaikista hienovaraisimmat hetket, kohtaamiset entisen elämän kanssa, näkymättömäksi muuttunut ympäristön painostus, ihmisen manipulointi ja tekojen peruuttamattomuus.
Lyhyesti tiivistettynä, Helter Skelterissa
Black Swan kohtaa Takashi Miiken
Auditionin. Samoja teemoja ja samaa shokeeraavuutta. Rankat kohtaukset jättävät välillä jopa aavistuksen kylmäksi, mutta väriloistostaan huolimatta juuri eloton, kylmä ja muovinen elokuvan keskeinen tunnetila onkin.
http://laajakuva.net/post/show/84
Hitchcock
Hitchcock (ohj. Sacha Gervasi, US)
Anvil-dokkarin ohjannut Sacha Gervas muistuttaa tällä kertaa hevipappojen sijaan jotain elokuvahistoriallisesti unohdettua. Elokuva perustuu 1990 ilmestyneeseen tietokirjaan ja kertoo ajanjaksosta
ennen
Psykon valmistumista. Making of -teeman nimissä nostetaan Rva. Hitchcock arvoiselleen jalustalle, sekä käsitellään parisuhteen luonne ja obsessiot.
Tarkkaan harkittuja viitteitä elokuviin on mukava seurailla, sekä itse elokuvan tekoprosessia, mutta ne ovat vain bonusta.
Hitchcockin soundtrackista vastaa Danny Elfman, jonka sirkushenkinen tyyli pysyy aisoissa vain jotenkuten.
Elokuvan aikana sivutaan hienovaraisen riipiviä ääniä siellä täällä. Jokaiselle on omat kylmäävät äänensä, ja kun narskuvan rehun järsiminen leikataan kynsiviilan rahinaan, saattaa muutamakin katsoja kokea kylmiä väreitä. Yksi vuoden suosikkikohtauksista löytyy aivan lopusta, ja liittyy juuri kuvan ja äänen yhteyteen.
Kevyt, helppo ja rakastettava elokuva. Hitchcock ei tee syvää ja pitkäkestoista vaikutusta katsojaan, mutta pystyy tarjoamaan mukaansatempaavaa viihdettä ja mahtavan kuivahtanutta huumoria aivan riittämiin. Hitch-faneille pakollista katsottavaa.
http://hitonhyvatsumpit.blogspot.fi/2013/02/hitchcock-2012.html
Hobitti: Smaugin autioittama maa
The Hobbit: The Desolation of Smaug (ohj. Peter Jackson, US/NZ)
Viimeistään
Hobitin venyttyä trilogiaksi, Peter Jackson varmisti hankkeen tarjoavan minimaalisen määrän odotuksia elokuvalliselta laadultaan. Yllättää se ei voi kuin positiivisesti, ja sen kakkososa onnistui tekemään.
Digitaalimässäilyn aikakautena Peter Jackson ja kumppanit ovat kotonaan. Venytetyt projektit pyörittävät järjettömän määrän rahaa elokuvabisneksessä, kts. kuva. Tuon kolossaalisen rahamäärän ja sen kankaille luoman digiteknologian ympärillä häärii vaikutusvaltaisia fanipappoja, jotka eivät kyllästy leikkimään koko teollisuutta määrittelevillä leluillaan.
Hobitti on hyvää viihdettä. Koskenlaskutaistelu on todellikin vuoden mainioimpia kohtauksia, ja se assosioituu parin vuoden takaiseen
Tintin seikkailuissa nähtyyn jyrkänneajeluun, johon yhtäläisyydet eivät elokuvien välillä lopu. Kokonaisuus olisi aivan varmasti parempi tiiviimpänä, mutta tylsää kohtaa ei elokuvassa tule. Lopun cliffhangeri on jopa koomisen kova.
Taru Sormusten herrasta tarjosi aikoinaan komeaa state-of-the-art cgi-teknologiaa, johon Hobbitti ei yllä. Videopelitkin tarjoavat yhtä vaikuttavaa kuvaa. Silti, Hobittia sietää ilman muuta katsella kun haluaa harmitonta fantasiaviihdettä.
Jahti
Jagten (ohj. Thomas Vinterberg, Tanska)
Vuoden pahan mielen elokuva tulee ei niin yllättäen Tanskasta. Dogma manifestin toinen puolisko, Thomas Vinterberg, jatkaa
Submarinon jälkeistä voittokulkuaan entistä kovemmin panoksin. Aiheena yksi pohjaismaisten suosikkiaiheista, eli lapseen kohdistuva hyväksikäyttö, tai tässä tapauksessa sen hysteerinen pelko. Lapsen johdatellusta lausunnosta tehdyt päätelmät, angry mobin muodostus ja yksilön elämän pilaaminen. Jahti.
Jahti pistää vihaksi. Ihmiset ja ihmisjoukot ovat taipuvaisia lynkkaamiseen ja noitavainoon aivan yhtä paljon nyt kuin koskaan. Kylänmiehet ovat media pienoiskoossa. Skandaalit myyvät. Kahvipöydissä kerrotaan lööpit totena. Tuomitaan yksilöitä lopun iäkseen. Pelon vuoksi. Ihminen on säälittävä ja kykenemätön käsittelemään asioita.
Elokuva tolkuttaa jokaisen kalloon tervettä järkeä asioihin suhtautumiseen. Juuri mitään pahempaa ei olekaan, kuin se mistä Mads Mikkelsenin esittämää miestä syytetään, paitsi siitä vailla pitäviä perusteita syyttäminen. Mikään muu ei ole muuttunut vuosisatojen aikana, kuin että lynkkaaminen tapahtuu entistä nopeammin kiitos nopean tiedonkulun, eikä jää vain kotikylän tietoon.
Mads Mikkelsen on rohkeasti ottanut omakseen vaikean roolin. Tapa jolla hän sen käsittelee herättää katsojassa väkisinkin jotain tuntemuksia. Läpi elokuvan tekee mieli huutaa kaikille. Mennä väliin. Milloin mitäkin. Ja vaikka kuinka armahdettaisiin, jää aina jäljelle epäilys, katoamaton tahra.
Kirikou & Men & Women
Kirikou et les hommes et les femmes (ohj. Michel Ocelot, Ranska)
Afrikkalaisessa kylässä asuu pienen pieni, mutta sitäkin vikkelämpi ja nokkelmapi poika, Kirikou. Tarina pojasta mieheksi käytiin läpi vuonna 1998, elokuvassa Kirikou ja Paha Noita, jonka jälkeen lapsuuden maisemiin on palattu aiemminkin. Ensimmäinen jatko-osa jakautui episodeihin, ja sama metodi toistuu tälläkin kertaa.
Kirikou on Afrikassa lapsuutensa eläneen animaatiomestarin, Michel Ocelotin, tunnetuin tuote. Hän haluaa elokuviensa olevan perinteisiä, mutta tykkää kokeilla uusia juttuja. Vielä siluettianimaatiossa Tales of the Night varsin hyvin toiminut 3D-versio jäänee silti Ocelotilta historiaan Kirikoun jälkeen.
Episodipohjainen kolmas osa sisältää seikkailuja pitkin afrikkalaista luontoa ja tarinankerronnan taikaa. Elokuva on vastaus pyyntöihin jatkaa hahmon saagaa. Täten se on myös vähempiarvoisempi auteurin todellisiin intresseihin nähden. Se on välityö toivottavasti rahoituksen löytävää 1900-luvun alun Pariisiin sijoittuvaa henkilökohtaista projektia odotellessa. Se näkyy myös epätasaisessa lopputuloksessa. Elokuva ei ole kuvallisestikaan yhtä runsas kuin edellinen Kirikou.
Kaksi episodeista on ylitse muiden. Toisessa käsitellään kulttuurien kohtaamista ja ennakkoluuloja. Toinen käsittelee tarinankerrontaperinteen ja kansantarinoiden syntyä ja luonnetta. Michel Ocelot ei tee animaatioelokuvia varsinaisesti lapsille, mutta etenkin Kirikout sietäisi kuulua nykyaikaiseen kasvatustyöhön. Niissä on samaa tasoa, mitä kaikille tutut opettavaiset ja yleissivistävät animaatiot tarjosi vielä pari vuosikymmentä sitten.
Mahtava Oz
Oz the Great and Powerful (ohj. Sam Raimi, US)
Oz-tarinat ovat eskapistisia satuja, jossa hahmo kohtaa maailman haasteet kimaltelevien sateenkaarilasien takaa. Kuiva ja ankea maatila vaihtuu hulppeaan väriloistoon ja Kansasin onnettomat ihmistorsot muuttuvat kerralla mielenkiintoisiksi.
Mahtava Oz kertoo tarinan siitä kuinka Taikuri Oz päätyi Ihmemaahansa. Sikäli kun kyseessä on esi-osa, elokuva juottaa lankoja yhteen klassiseen tarinaan. Lähdeteoksena on käytetty kirjan sijaan vuoden 1939 elokuvaa.
Sam Raimi on elokuvantekijänä välikädessä oman menneisyytensä kanssa, sillä
Spider-Man -elokuvilla tahkoo rahaa, mutta fanit hinkuvat jatkoa
Evil Dead -sarjalle. Disneyn haluaman ikärajan piiriin mahtuakseen elokuva on joutunut tinkimään pelottavimmista kohtauksista. Huvittavaa sinänsä, sillä mielestäni valmis elokuva on edelleen pelottavampi kuin ensimmäinen Evil Dead. Ajat muuttuvat..
Hahmot eivät ole kovinkaan syvällisiä, mutta se ei ole jutun juoni. Oz-elokuvat pitävät sisällään todellisuuspakoa, kiehtovia otuksia ja paljon helppoa sentimentaalisuutta. Noitina nähdään tämän hetken kauneimpia näyttelijättäriä (Mila Kunis, Michelle Williams, Rachel Weisz), puettuna Hollywoodin kulta-ajan värikkäimpien ja räikeimpien luomusten tapaan. Elokuva tekee kunniaa Ozin perinnölle ja hyödyntää tuttuja paikkoja kauniisti ja kekseliäästi.
Paradise: Faith
Paradies: Glaube (ohj. Ulrich Seidl, Itävalta/Saksa)
Ulrich Seidlin
Paradise -trilogian toinen osa on reippaasti mustan huumorin siivittämä, rauhallisesti etenevä provokatiivinen tabujen kanssa rienaava inhotus. Se joko inhottaa syvästi tai naurattaa makeasti. Todennäköisesti sekä että.
Seidlillä on pakkomielteinen tyyli asetella otokset symmetrisesti kuin Viimeisellä ehtoollisella konsanaan. Hievahtamaton kamera kuvaa kohtisuoraan seiniä päin, suunnaten kaiken tarkalleen keskipistettä kohti. Seidlin elokuvaa ei voisi kuvitellakaan toisella tavalla kuvattuna.
Elokuvan kiihkouskovainen sairaanhoitaja jää lomille töistään, ja pyhittää itsensä täysipäiväisesti sille kaikista pyhimmälle ja rakkaimmalle, Jeesus Kristukselle. Nainen tolkuttaa huonoiksi kokemilleen yksilöille näkemyksiään, laulaa hengellisen piirinsä kesken ja raippaa itsensä uneen.
Anna Maria on naimisissa alaraajahalvaantuneen muslimin kanssa, joka palaa koettelemaan häntä. Hyvää työtä mies tekeekin. Aiemmat elämän tapahtumat jätetään täysin katsojan paikoilleen loksautettavaksi.
http://hitonhyvatsumpit.blogspot.fi/2013/04/the-first-season-film-festival-2013.html
http://laajakuva.net/post/show/157
Planet Ocean
Planet Ocean (ohj. Yann Arthus-Bertrand, Michael Pitiot, Ranska)
Luontoelokuva on kaikista kauneimpia elokuvagenrejä. Se on saanut valtavirtasuosiotakin viime vuosikymmenenä. Alaosastot jakautuvat karkeasti sympatioita kerääviin, hellyyttäviin, mutta raadollisiin kuvauksiin, ja syyttelevään sävyyn ihmisille paasaaviin valistusteoksiin. Puhuviksi dubatut eläinhahmot ovat korneja, ja aggressiivinen tilastotiede ärsyttävää.
Yann Arthus-Bertrand jatkaa parin vuoden takaisen Home -elokuvansa linjoilla. Home oli puheenvuoro maanpäällisestä pinta-alasta, Planet Ocean meren peittämästä.
Tarina alkaa maailmankaikkeuden oletetulla alulla ja muilla arvailuilla. Onneksi elokuva ei sentään fantasioi lopullista kohtaloa, josta se varoittaa. Jo nykyhetki on karua katseltavaa. Oivallukset on hienoja ja kuvat kauniita. Ottaen huomioon tarinankaaren, elokuvaa ei ole voitu toteuttaa täysin ilman tietokoneita. Ihme kyllä, se ei missään vaiheessa häiritse.
Planet Ocean antaa puolessatoistatunnissa hyvinkin kokonaisvaltaisen kuvan aiheesta meri. Väriloistoa ja taikaa merten syvyyksistä, kummia otuksia ja eliöitä. Puhuttelevia kuvia ja ajatuksia herättäviä esimerkkejä jamastamme. Vasta loppupurtavaksi annetaan faktat tiskiin.
Solan & Ludvig: Jul i Flåklypa
Solan & Ludvig: Jul i Flåklypa (ohj. Rasmus A. Sivertsen, Norja)
Pitkään norjalainen animaatio nojautui lähinnä
Pilvikallion vauhtikisoihin uransa päättäneen Ivo Caprinon elokuviin, jotka eivät laadullisesti jää paljoakaan itäeurooppalaisten nukkeaanimaation varjoon. Hänen elokuvissaan yhdistyy norjalainen tarinankerrontaperinne, sen kolhous ja huumori, ja niiden miljöönä toimii maailma metsien ja vuorten keskellä. Pääsääntöisesti hän kuvasi kansantarustoa, Askeladdea (Tuhka-äijä) ja kaikista keskeisimpiä norjalaisia satuhahmoja, trolleja.
Suomalaisittain melko tuntemattomat Solan & Ludvig ovat legendaarisia hahmoja norjalaisessa (nykyään kovasti kasvavassa) animaatiokulttuurissa. Sikäläiset lastenkirja- ja leluhyllyt täyttyvät pitkälle Solanista ja Ludvigista, Puukamun ja Mikko Mallikkaan ohella, mutta maailmalla heidät tunnetaan vain em. vuonna 1975 valmistuneesta stop-motion animaatiosta Pilvikallion vauhtikisat, joka on edelleen Norjan menestynein elokuva ja Free Jimmyn ohella ainoa animaatioelokuva kirjassa 100 norjalaista elokuvaa jotka sinun pitää nähdä.
Kuten Caprinon elokuvat, myös uusi Solan & Ludvig kuvaa kankaille komeaa Norjaa. Nämä elokuvat ovat kansallisromanttisia, samalla tavalla kuin vanhat kunnon tsekki- ja neukkuanimaatiot. Se on kaunis ja erityinen piirre animaatioelokuvissa, sellainen, jota sietäisi suojella. Aina sellainen ei käy kaupaksi, mutta tästä tulikin kahdessa viikossa kotimaassaan vuoden katsotuin elokuva.
Perinteikkyydestään huolimatta elokuva on siloisen ja sulavan näköinen, nykyiset teatterilevitykseen edellyttävät standardit täyttääkseen. Se on näyttävää ja hauskaa elokuvaa (vrt.
Wallace ja Gromit.) Aihepiirinä osaa suomalaisiakin koskettanut musta joulu. Flåklypa Tidenden päätoimittajan luvattua lunta jouluksi, tämä tahtoo lukijatilastojen vuoksi myös lunta kalliolle sadettaa, vaikka väkisin. Päätoimittaja Pløsen, pahis, luottaa avun löytyvän paikalliselta keksijältä, Reodarilta. Juonikudos ei juuri sen mutkikkaammaksi pääsee äitymään (vrt. jälleen Wallace ja Gromit.)
Space Barbie
Space Barbie (Vice media, US)
Perfection doesn't have a limit
Vaikka kuka tahansa voikin olla julkinen henkilö, suurin osa ei kiinnosta ketään. Maailma ei kuuntele jos kirjoitat palstallesi olevasi avaruudesta. Sinut huomataan kun näytät Valerie Lukyanovalta ja kirkoitat olevasi avaruudesta.
Harvoja ihmisiä jaksaa kiinnostaa minkään sortimentin totuus maailmasta ja ihmisistä. Ihmisiä kiinnostaa halpa purkkaviihde, hörhöt ja hölmöily. Pari hinkkiä kerää enemmän katsojia kuin mikään muu maailmassa, ja sen takia on ilmeisesti tekeydyttävä itse hörhöksi, jos haluaa ihmisten huomaavan sinut tai jonkun jopa kuulevan asiasi.
Space Barbie on lyhyt dokumentti, jonka todellisista tarkoitusperistä ei ota helvettiäkään selvää, mutta pelottavana kuvauksena mediasta, internetistä, ihanteiden voimasta ja perversiosta se todellakin on. Space Barbie kertoo Valeria Lukyanovasta, jolla on missio kertoa jostain. Muttei katsoessa osaa millään kertoa mitä. Toki, hän on avaruudesta, muistaa edelliset elämänsä ja järjestää siskolleen ja parille kaverille pienen henkisen seremonian irvikuvan.
Tämän lihasta-ja-muovista-pumpatun-barbaran mieltää helposti tyhmäksi tai hulluksi, vaikkei hän välttämättä ole kumpaakaan. Ehkä hänellä on vain pari aito ongelma liian vähän ja korkea huomion keskipisteenä olemisen vietti. Ei ole mitään merkitystä onko palaute negatiivista vai positiivista - mutta on vaikea kuvitella paljoakaan hyvää sanottavaa webcamin edessä päätään viistossa pitävästä epäinhimilliseksi leikellystä ihmisnukesta? Paitsi että hänestä on mainioksi varoittavaksi esimerkiksi. Toisille ehkä esikuvaksi.
Spring Breakers
Spring Breakers (ohj. Harmony Korine, US)
Ultracoolia, ylitseampuvaa, ironista ja armotonta. Nostalgis-ironinen kaipuu 80-luvun neonväreihin, huipputyylikkyyteen ja väkivaltaan väkivallan vuoksi on noussut valtavirta-trendeihin elokuvissa, videopeleissä ja musiikissa, sekä näiden yhdistelmissä. Kaikki se huipentui viime vuonna tähän elokuvaan.
Katsojalta vaaditaan tietynlainen perehtyminen MTV-kulttuuriin ja gangsta-haaveisiin. Tytöt haaveilevat kevätlomasta bilerannoilla, jonka seurauksena turhautunut luppoaika muodostaa idean ryöstää huoltoasema vesipyssyillä. Tytöt bailaa ja sekoilee, joutuu virkavallan käsiin ja lopulta lunnaat maksaneen paikallisen räppäri Alienin hoteisiin.
Alien on stereotyyppinen valkoinen wannabe-gangsta, joka esittelee tytöille huvilaansa, taalojansa ja aseitansa kun
Cribs -kämpänesittelyohjelmassa, unohtamatta sanoa katsovansa
Scarfacea repeatilla. Hänen possensa on surullisin maan päällä, mutta hän on omasta mielestään amerikkalaisen hip-hop -unelman kruunaamaton kuningas.
Korvaamattomin elementti elokuvassa on itse beibsit, mikkihiiri-klubilaiset gone wild. Tytöt ovat luoneet neonvärisillä bikineillään välittömän ikonisen kulttiporukan. Rakastat heidän seikkailujaan, vihaat mitä he edustavat. Elokuva tiivistää nykyaikaisen hedonismin ja itsekkyyden, puhumattakaan omien ideoiden puutteen räikeäksi turhamaisuuden ja kieroutuneen amerikkalaisen unelman kollaasiksi. Elokuvalla sen enempää kuin yhdelläkään sen hahmolla, ei ole ainuttakaan omaa ajatusta.
http://laajakuva.net/post/show/130
http://hitonhyvatsumpit.blogspot.fi/2013/07/spring-breakers-2012.html
Tea Or Electricity
Le thé ou l'électricité (Jérôme le Maire, Belgia/Marokko)
Etäinen marokkolaiskylä kolmen tunnin vuoristohaasten takana saa usein vieraita sähköverkon rakentajista. Suurten puheiden jälkeen urakoitsijoista ei kuulu enää mitään, kiitos sijaintinsa. Kylän asukkaat ryhtyvät itse toimiin, rakentamalla kylään ensin kulkuyhteyden.
Vaikka elokuvan runko koostuu jättimäisestä urakasta vetää sähköt mahdottomalta tuntuvaan paikkaan maailmassa, se ei ole elokuvan tarkoitus. Näemme sähkölinjat alkukantaisen kylän yllä, lautasantenneja kivimajoja vasten ja digiboksilla koristetun television keskellä hiekkaa.
Elokuva kysyy, onko mitään mieltä tyrkyttää tätä kaikkea teknologiaa jokaiselle, jos he ovat tyytyväisiä ilmankin. Heillä ei ole ollut ongelmia seinänviertä kulkevasta johtohelvetistä, prepaid-liittymistä, toimimattomista laitteista, heikosta signaalista tai televisiotarjonnan arveluttavasta sisällöstä.
Kysymyksestä tekee vaikean teknologian kiistämättömät edut. Ruoansäilytys, keinot vähentää lapsikuolleisuutta ja naisten raskasta työtaakkaa. Kyläläisillä, etenkin nuoremman sukupolven, esiintyy myös kateutta muiden kylien tilanteeseen. Elokuva onnistuu kaappaamaan juuri oikeat hetket ja käsittelee niitä taidokkaasti. Katsoja haastetaan ajattelemaan mikä olisi ihmisen parhaaksi. Yksiselittäisiä ratkaisuja tähän dilemmaan ei ole.
http://hitonhyvatsumpit.blogspot.fi/2013/01/docpoint-2013-tarkastelussa-ihminen-ja.html
http://laajakuva.net/post/show/217
To the Wonder
To the Wonder (ohj. Terrence Malick, US)
"Tarinalla pitää olla alku, keskiosa ja loppu, mutta ei välttämättä siinä järjestyksessä." - Jean-Luc Godard
Järjestyksen suhteen olen samoilla linjoilla kuin Godard, mutta alun, keskiosan ja lopun suhteen on aika ajanut ohi kauan sitten. Vaikka tarina kehittyykin pisteestä toiseen,
To the Wonder on pelkkää keskiosaa. Sen mukaan on vain heittäydyttävä elokuvan lähtiessä pyörimään.
Terrence Malickin uutuus käsittelee uskoa, rakkautta, tuskaa ja ihmisen vaikeutta nähdä elämän ihmeitä arjen keskellä. Ben Affleckin esittävä mies yrittää kertoa pienelle tytölle taivaanrannan mekaniikasta, eikä tyttöä voisi vähempää kiinnostaa. Muistin logiikalla etenevässä tarinassa nähdään elämää miehen ja vain hänen toisen naisensa näkökulmista.
Ilta-auringon valossa kuvatut esikaupunkiröttelöt on tuotu esiin kaikkea muuta kuin romanttisella sävyllä, jota yhdysvaltalainen elokuva useammin suosii. Kuvat ovat arkisen ankeita, vastakuvinaan maalauksellisen kauniit luontokuvat, joita on turhankin paljon säännöstelty. Kameratyöskentely koostuu huoneissa sukeltelusta ja kuvia rajataan jopa amatöörimäisesti. Taide-elokuvan kriteerit täytetään kliseisen huvittavilla kuiskaileva kertojaääni- ja viljapeltorutiineilla.
Elokuvaan on vaikea suhtautua. Kohtaukset ja ihmisten ovat mielenkiintoisia, mutta Malickin temppu on olla esittämättä niitä millään tavoin draamaattisella tai sentimentaalisella tavalla. Elokuvan jälkeen on outo olo. Onneksi on olemassa Malick.
http://hitonhyvatsumpit.blogspot.fi/2013/06/to-wonder-2012.html
Wadjda
Wadjda (ohj. Haifaa Al-Mansour, Saudi-Arabia)
Ensimmäinen kokonaan Saudi-Arabiassa kuvattu pitkä fiktioelokuva, ja sen on ohjannut nainen, Haifaa al Mansour. Teatterit olivat pitkään kiellettyjä uskonnonvastaisina, joten kulttuuri- ja yhteiskuntakriittistä elokuvaa saattoi Wadjdalta odottaakin. Elokuvassa kuvataan naisen asemaa ja islamin merkitystä, mutta se on paljon muutakin.
Meille pohjoismaisille elokuva tarjoaa kurkistuksen tuohon tuntemattomaan, hieman pelottavaankin maahan, jossa tuomitaan homot ja kristityt kuolemaan, ristiinnaulitaan ja hakataan raajoja irti varkailta. Edelleen. Tiukan kurin ja uskonnollisen kiihkon lisäksi naisen asema on todella heikko. Naisten on aina peitettävä itsensä miesten katseilta, eikä muiden miesten kuin holhoojan kanssa saa näyttäytyä missään.
Wadjda on pieni tyttö, joka haluaa polkupyörän. Naiset eivät saa ajaa Saudi-Arabiassa pyörää sen enempää kuin autoakaan, mutta Wadjdan tahto on murtumaton. Hän on tavallinen koulutyttö, joka koulun jälkeen hengailee lähistöllä asuvan pojan kanssa paljain kasvoin kun muut ei näe. Samalla hän voi ihailla pojan fillaria, ehkä jopa kokeilla sitä.
Perinteisestä asemastaan pitävät huolen myös naiset itse. Vaikka nuoret tytöt kapinoivat kuuntelemalla c-kasettejaan, lakkaamalla varpaankynsiään tai ehkä jopa punomalla ystävyysrannekkeita, vanhemmiten hekin kääntyvät uhmaansa vastaan ja paasaavat auktoriteetin tai holhoojan roolissa nuoremmilleen.
Wadjdan äiti on näyttävä nuori vaimo, mutta elokuvassa hänen suurin ongelmansa on iltapuvun valinta. Hänen on taisteltava miehensä huomiosta, sillä Saudeissa mies voi koska vain naida nipun lisävaimoja ja vanhan akan on vain hyväksyttävä asia. Hänestä paljastuu juoruja rakastava kylän nainen ja lapsensa naittamisesta vitsaileva vaimo, mutta ystävän keimaillessa miesten läheisyydessä huumorintaju loppuu täysin.
Elokuva ei missään nimessä ole pelkkä vakavaotsainen kulttuurikatsaus. Siinä on nuoruuden lämpöä ja huolettomuutta, huumoria ja toivoa. Liekö sattumaa, että huhtikuusta lähtien naiset ovat saaneet ajaa Saudi-Arabiassa pyörällä.
http://laajakuva.net/post/show/177
http://hitonhyvatsumpit.blogspot.fi/2013/09/rakkautta-anarkiaa-2013.html
Hyvää uutta vuotta.
_0.jpg)
