DocPoint 2014

Tämän vuoden DocPoint suosikeiksi nousee pääosin vähän kevyempiä elokuvia. Tarjonta opettaa paljon uutta maailmastamme ja tuo oudoimmatkin maailmankolkat eteemme. Se vie paikkoihin, joita moni ei tiedä tai uskoisi olevan olemassa.

Transnistrian presidentinvaaleista voi matkata Kyštymin asutetulle ydinlaskeuma-alueelle. Vuosi Antarktiksella tai seitsemän Kongossa. Matkalla ollaan tunnettujen taiteilijoiden, kuten Tove Janssonin kanssa, mutta myös Rosemaryn Painajaisessa vuorosanattoman ja krediitittömänä statistin elämäntyö saadaan postuumisti nähtäville. Pieniä ja suuria tarinoita, kylmästä lämpimään.

Thomas Balmès: Parempi elämä (Happiness, 2013)

Parempi elämä

Bhutanin neljännen Lohikäärme Kuninkaan, Jigme Singye Wangchuckin hallintoaikana tuotiin maahan televisiolähetykset ja internet-yhteys. Buddhalainen kansa Himalajalla hurrasi. Oli vuosi 1999.

Huonohampaisen ja ryppyisen perheenisän pohtiessa jakin myymistä telkkaria vastaan, iskee pienoinen déjà-vu viime vuoden festarisuosikista.

Parempi Elämä ei sentään Tea Or Electricityn tavoin keskity budjettihuoliin tai verkoston rakentamiseen. Se pohtii mitä vaaroja television sisällöstä voi koitua.

Kun munkiksi aikova poika lähtee isänsä kanssa kylille hakemaa telsua, hän alkaa erottelemaan todellista keinotekoisesta. Kaiken sen tulevan informaatiotulvan varalta.

Meille tuikitavallinen vaatekaupan muovinen mannekiini esiintyy konkreettisena testinä pikku buddhistille. Miten mies voi näyttää oikealta olematta sitä?

Pienellä bhutanilaispojalla näyttäisi täten olevan enemmän medialukutaitoa kuin suomalaisilla keskimäärin. Yllättävän moni täällä ei tunnu sisäistävän mikä on totta ja mikä ei, eikä kyseenalaista mitään, kirjoitettua sanaa, luettua uutista tai nähtyä kuvaa. Tämä poika osaa sen heti.

Epäilyttävänkin hyvin. Paremman Elämän otokset tuntuvat liian hyvin sommitelluilta ja koreografioiduilta ollakseen tyylipuhdasta dokumentaatiota tapahtumista. Ja vapaapainia telkkarista.. Eikö se ole jo turhan ilmeistä.

Jos Balmès onkin avustanut todellisuutta, ei siitä voi moittia. Bhutan on edustettu upeasti. Näemme kesät ja talvet. Värikkäät seinäkoristelut ja kankaat. Lapset ja aikuiset ovat kaikki mahtavia. Lapset niin suloisia nuhaneniä ja aikuiset kuvauksellisia ruttunaamoja hauskat lakit päässä. Vaikea olla pitämättä.

Thomas Balmès on riippumaton dokumetaristi, joka on kerennyt nuoresta iästään huolimatta kuvata monia kansainvälisiä tuotantoja ympäri maailman. Bosnia, Intia, Papua, Kiina, Mongolia, Namibia, Yhdysvallat, Japani ja nyt Bhutan. Tämä mies on kiinnostunut maailmasta. Onneksi hän osaa myös kuvata sitä ja sen asukkaita.

Suomalaisittain Balmès on tunnetuin dokkaristaan Säädyllinen tehdas, jossa seurataan kuinka Nokia siirsi alihankintaa halpatyömaihin. Muutaman vuoden takainen Babies on Balmèsin edellinen elokuva. Hyvän mielen elokuva, jossa seurataan eri puolella maailmaa syntyneiden neljän vauvan ensimmäisiä vuosia.

Balmès tekee helppoa ja hienoa katseltavaa. Valoa, väriä ja hellyyttäviä tilanteita. Parempi Elämä ottaa hieman kriittisemmän teeman, mutta ilolla mennään siitä huolimatta.

Mona Friis Bertheussen: Twin Sisters (Tvillingsøsterne, 2013)

Twin Sisters

Twin Sistersissä on jotain samaa kun edellä mainitussa elokuvassa Babies. Se seuraa kahden samaan aikaan syntyneen lapsen elämää eripuolilla maailmaa. Siinä on kuitenkin pieni twisti. He eivät syntyneet eripuolille maailmaa. Itseasiassa he syntyivät aivan samassa paikassa kummatkin. Samassa paikassa ja samaan pahvilaatikkoon.

Laatikosta adoptiofirman kautta heidät siirrettiin tarkoituksellisesti eri osoitteisiin. Sattuman kautta jenkki(otto)vanhemmat tapasivat norjalaiselle pariskunnalle sijoitetun tytön, joka muistutti viimeistä piirrettä myöten heille annettua vauvaa. Myöhemmin heille selvisi testien kautta heidän todella olevan identtiset.

Dokumentti seuraa tyttöjen elämää muutamia vuosia myöhemmin. Lellitty amerkkalaisprinsessa ja maanläheinen norjalaisneito elävät aivan erilaisia elämiä. Heillä on tunneside toisiaan kohtaan, vaikkeivat he osaa yhteistä kieltä. He ovat nähneet toisensa vain muutamia kertoja.

Twin Sisters on hyvän mielen dokumentti tyttöjen ollessa vielä pieniä. Mielenkiintoinen tilanteesta tulee vasta teini-iän ja täysikäisyyden kieppeillä. Tällaisenaan se on komeiden norjalaisnäkymien ja ankeiden jenkkilähiöiden vastakkainasettelua.

Dokkari menee hieman helpolla. Se leikkaa kontrasteja asioille, joita ei tarvitsisi alleviivata. Sacramenton suurkaupunkiin pientä tyttöä ei uskalleta yksin päästää ja hänen synttäribileensä ovat imeliä hattarakutsuja, samalla kun Norjan parisataa asukasta käsittävässä kylässä tyttö seikkailee luonnossa leikkikaverinaan kuolleet rotat, ja synttärikakun hän puhaltaa vanhempiensa seurassa.

Aihepiiristä voisi saada revittyä jotain myöhemminkin. Viiden vuoden välein tehdyt tilannekatsaukset olisivat paikallaan. Dokkarista jää hyvät fiilikset.

Anthony Powell: Antarctica: A Year on Ice (2013)

Antarctica: A Year on Ice

Ala-asteella opetettiin maapallon koostuvan kuudesta maanosasta, joiden päälle pallolta kerrottiin löytyvän vielä Grönlanti, pohjois- ja etelänapa. En tiedä oliko kyseessä punalappuiset oppikirjamateriaalit, opettajan henkilökohtainen maailmankatsomus vai haluttiinko meiltä pimittää jotain. Antarktis on ehkä oman pallomme Pluto, mutta ainakin toistaiseksi yksi maanosista.

Antarktis on pinta-alaltaan isompi maankaistele kuin Eurooppa, muttei siellä asu vakituisesti kukaan. Siellä on kylmä ja neljä kuukautta putkeen pilkkopimeää. Mitä ihmettä niissä olosuhteissa tehdään. Antarktisksessa on paljon tutkittavaa, mutta tiedemiesten lisäksi se työllistää muitakin aloja, palomiehistä kassaneiteihin.


Antarktis on melkoinen kesämaanosa. Silloin väkiluku kymmenkertaistuu, parista sadasta muutamaan tuhanteen. Luonnollisesti talviasukit hehkuttavat talven olevan ainoa oikea aika viettää aikaansa siellä, ja äänekkäät mainstream kesäturistit vain ärsyttävät, saaden kalpeat jurottajat kaikkomaan yleisistä tiloista.

Olosuhteilla olisi potentiaali iskevään dokumenttielokuvaan, mutta siitä ollaan ikävä kyllä jääty vähän vajaaksi. Sen sijaan että seikkailijat kertovat turhan usein fiiliksistään tukikohtien seinien sisällä, olisi mukavampi seurata heitä enemmän kovassa luonnossa.

On tietysti päiviä kun oviaukon takaa paljastuu kiinteä lumiseinämä, eikä pieni happihyppely tunnukaan enää niin välttämättömältä, mutta elokuvaa varten pelipaikoilla oltiin sentään vuosi.

Ulkokuvat revontulista ja jään käyttäytymisestä on komeita, mutta joka ikinen on kuvattu time lapsella. Koko efekti kulutetaan puhki. Eikä se jää pelkkiin ulkokuviin. Ihmiset syövät, ovat läppärillä ja tuijottavat kaukaisuuteen lepattavina trikkeinä vailla merkitystä. Kehuvat taivaan kauneutta. Harmi ettei sitä dokkarin kautta saa katsoa rauhassa.

Kausityöläisillä ei myöskään ole liikaa mielenkiintoista kerrottavaa. En epäile hetkeäkään etteikö kokemukset olisi jänniä, mutta kertojat ovat alavireisiä ja tuotanto tyytyväisiä vähään.

Mieleenpainuvimmiksi hetkiksi jää vilistävien taivaankansien lisäksi ne muutamat maltilliset otokset, joissa mantereen todelliset kuninkaat, pingviinit ja hylkeet edustavat. Tai oikeastaan ovat lopettaneet edustamasta.

Luc Jacquetin filmeissä ei ikinä nähty tuhansien pingviinien joukkohautoja tai jäihin muumioituneita hylkeitä. Nyt nähdään nekin.

Linda Västrik: Forest of the Dancing Spirits (De dansande andarnas skog, 2013)

Forest of the Dancing Spirits

Eteläisen navan järjestäytynyt eristyneisyys on keinotekoista. Joillekin se on vielä kaikista luonnollisin tapa elää, mutta edes Kongo-joen rannoilla ei tule enää kauaa elämään pelkän Komban armoilla.


Pahuus alkaa pöllön huhuilusta, sanoo noitaveljensä menettänyt poika. Maailman luonut Komba antoi ja opetti ihmisille kaiken, mutta koettelee edelleen armotta. Akaya menettää jo toisen vastasyntyneen lapsensa. Miehelle huudellaan, ettei kirottuun vaimoon kannata panostaa.


Forest of the Dancing Spirits on rehellisintä, luonnollisinta ja kauneinta heimokuvausta mitä voi olla. Katsoja heitetään sen maailmaan kertomatta kuinka siihen tulee suhtautua. Ei dokumenttielokuvat tee niin, ne yrittävät manipuloida katsojaa suhtautumaan heimon elämään jollain tietyllä tavalla. Ajattelemaan heidän arvojaan tai valkoisten miesten arvoja, jotka ajavat sademetsää kumoon koko ajan lähempää.

Tämä elokuva ei tee niin. Seitsemän vuoden aikana, lämpimin ja pehmein sävyin filmille kuvatusta materiaalista on leikattu nähtäväksi paikallisten elämänmenon pohja. Draaman kaarta syntyy paikallisen pariskunnan lapsettomuusongelmasta, mutta lähinnä kaikki tuntuu fiilispohjaiselta ja ajattomalta.

Länsimaalaisten vaikutus alkaa jo näkyä Kongo-joen varrella. Suurin osa tanssahtelee edelleen olkihamosessa, mutta osalla näkyy adduja, SmackDown -paitaa ja puvuntakkia. Sademetsää kaatuu kokoajan lähempää ja pian se on kaatuva heidänkin kohdalta.

Valkoisten läsnäolosta muistutetaan, ja heimolaiset käyttäytyvät välillä sen mukaan, eli haluavat ehkä itse antaa tietynlaisen kuvan. Se tekee nimenomaan kokemuksesta luonnollisemman ja uskottavamman. Tuntuu, että tilanteissa on lähellä.

Afrikkalaisia heimoja on kuvattu meikäläisten katsottavaksi ennenkin, ja muita viimeisistä vaikutteettomista alkuperäiskansoista. Västrikin tarkastelukulma on kuitenkin jotain aivan uutta.

Morgan Neville: 20 Feet from Stardom (2013)

20 Feet from Stardom

Lisa Fischer, Darlene Love, Táta Vega, Merry Clayton ja Judith Hill ovat kaikki palkittuja ja hyvin toimeentulevia naisia, joilla on varsin kestävä ääni. Nimekkäät rokkibändit arvostavat heidän taitojaan ja käyttävät sitä mielellään levyillä. Kaikki ovat kuulleet heidän ääntään joskus, mutta vain aniharva tietää heidät nimeltä. 20 feet to Stardom kertoo heidän nimensä ja mitä he ovat tehneet.

Olen ollut konserteissa, joissa suurimmat suosionosoitukset on kuultu taustalaulajan soolovedon aikana. Konserteissa, joiden jälkeen yleisin puheenaihe on ollut musta komeaääninen taustalaulaja. Taustalla oleva voi olla parempi kuin etualalla oleva, mutta taustalla on myös automaattisesti yhtäkuin ei-tähti.

Läntisen kulttuurin suurimmat bändit ja artistit, instituutiot, rakentuvat keulakuviensa takaa monesta palikasta. Kokonaisuus on katettu yhden nimen alle, mutta musiikillisesti nimen kantaja saattaa olla kaikista vähäpätöisinkin.

20 feets from stardom kertoo taustalaulajista, jotka ovat tehneet vuosikymmeniä töitä suurten nimien taustalla. Eli parikymmentä jalkaa tähteydestä. Joillakin heistä on unelmia soolourasta. Kaikilla olisi rahkeita siihen musiikillisesti, mutta he ovat liian nöyriä.

Rokkibisneksessä on oltava röyhkeä, narsistinen, kukkoileva, jopa vilpillinen kusipää menestyäkseen. Rokkikukot, tuottajat ja levy-yhtiöt olivat liian paha vastus 1960-80 -luvuilla aloittaneiden pop-legendojen taustalaulajille.

Naiivit tytöt kertovat soolonauhoitteistaan, kuinka he odottivat menestyksen tulevan, kunhan vain antaisi laulaessaan kaikkensa. Taito ja osaaminen on tietysti kiva, muttei sillä vielä menestymään päästä.

Kasarin jälkeen taustalla laulavat naiskuorot löysivät tiensä enää muutaman nousevan diivan taustalle. Lähinnä Rollareitten kaltaisen mammutit pitivät heistä pysyvämmin kiinni. Peli on sittemmin muuttunut.

Dokkari esittää erotuksen sukupolvien välillä. Vanhat pitäytyvät kiltisti turvallisessa roolissaan. He ovat täten suojassa menestyksen tuomilta yliannostuksilta ja muulta pahalta.

Uuden polven esitetään olevan jotain muuta. Vuonna 1984 syntynyt Judith Hill valittiin duetoimaan Michael Jacksonin kanssa This is It -kiertueelle, joka jäi tapahtumatta. Treeneistä koostettu dokumenttielokuva nosti hänen nimensä esille. Sittemmin hän on halunnut määrätietoisesti olla itsenäinen artisti, peitellen itsensä peruukkiin kun on vielä alentunut keikkaluontoisesti Minoguen taakse.

Kaikkiaan elokuva on kiitettävän kattava tietopaketti tyttöjen saavutuksista, mutta iholle tultaessakin itse kohteet jäävät etäisiksi. Suurimmaksi osaksi nojataan taustalaulajien muisteloihin ja arkistopätkiin. Bändien nokkamiehiä on kuultu Mick Jaggerin, Stingin ja Stevie Wonderin verran, jotka kehaisevat tyttöjä vain ohuesti.

Dokumenttia vaivaa hieman sama kuin kohdettaan. Se ei ole kovinkaan raflaava. Se on turhan arka ja kiltti. Kaikkiaan se jää itse parikymmentä jalkaa tähteydestä. Yllätten elokuva on ehdolla parhaaksi dokumentiksi tulevissa Oscar-karkeloissa, mutta ei sillä pitäisi mitään saumaa pystiin olla. Kaikesta huolimatta, se taitaa olla vuoden parhaita poppi-dokkareita.

Sebastian Mez: Metamorphosen (2012)

Metamorphosen

Pakko se on nostaa vielä esille vahvalla kontrastilla kuvattu mustavalkoinen Metamorphosen, jossa seurataan vakavalla ydinkatastrofi-historialla siunatun Etelä-Uralilaisen alueen asukkaita ja luontoa.

Vain harva evakuoitiin alueelta, kun ydinpolttoaineen jälleenkäsittelylaitoksessa Majakissa räjähti vuonna 1957. Tšernobylin veroinen ydinkatastrofi ei ole kaikkien tiedossa siitä syystä, että tapahtunutta pimitettiin maailmalta lähes neljännes vuosisata.

Metamorphosenin ilmeen tekee sen mustavalkokuva ja pysähtyneisyys. Maisemat ja kasvot ovat kuin jähmettyneitä pientä tuulenvirettä lukuunottamatta.

Kuvat ovat näin ollen erittäin komeita, mutta samalla sitä miettii tekevätkö ne todella oikeutta dokumentin aiheelle, tai edes niille kuville. Se on itsessään hyökkäävämpi visuaalinen puoli kuin mitkään karuista maisemista.

Puolet elokuvasta on kuvien kertomaa, ja puolissa kuunnellaan paikallisia kertomuksia kuvien taustalta. Kuinka sauna parantaa haavat ja kuinka lähellä ydinkatastrofi oli viimeksi tällä vuosituhannella.

Koin toteutuksen suhteen turhan paljon ristiriitoja pitääkseni sitä poikkeuksellisen hyvänä, eikä se varsinkaan kokonaisuutena ole erityisen ehjä, muttei sitä niiden huippuhetkien vuoksi voi olla suosittelemattakaan.

Oma suosikkikohtaus näkemistäni festarileffoista; pieni tarharyhmä leikkii sisällä, osa tanssii, joku kompuroi ja yksi keinuu. Taustalla soi venäläinen musiikki. Muodollisesti Harlem shake -meemin kaltainen nonsense-hetki. Silti hypnoottisen kaunis ja pelottava kohtaus, joka ei toisaalta kerro mitään, mutta tavallaan kaiken.

Katsokaahan dokkareita. DocPoint -festari järjestetään tänä vuonna 28.1 - 2.2. Ohjelmisto, liput ja muu info löytyy osoitteesta docpoint.info. Damn Good Coffee toivottaa parempaa elämää ja onnea kaikille.