Till Lindemann: Sata runoa (2020)

 
Till Lindemannin ensimmäinen suomeksi käännetty runokirja kantaa kuvaavasti nimeä 100 runoa (100 Gedichte). Numero kannessa ei sattumalta ole kahdella rivillä. Numeraalisen fallossymbolin jälkeen kuvitus koostuu Matthias Matthiesin kamasutramaisista mustavalkokuvista. Käännöksen on tehnyt syntymäsokea, imatralainen, Rammstein-diggari Jonna Heynke. Käsittelen kirjan vain käännettynä, koska saksaa en osaa. Saksaksi runot löytyvät aina kirjan vastakkaisella sivulla.

Lindemann on kirjoittanut Rammsteinille rakkaudesta, seksistä, kuolemasta, kiimaisuudesta, insestistä, pedofiliasta, eläimiinsekaantumisesta, viiltelystä, itseinhosta, kuolemasta, päihteistä, naisten ja miesten alistamisesta, sekä halusta olla itse nainen. Lindemann kertoo runokokoelmassaan 100 runoa: täsmälleen samoista asioista.

Pääpaino on himolla ja minkään riittämättömyydellä. Osoitteena on kolmio mekon alla, ja vaikka oma vaimo on kaunis, naapurin rouva houkuttaa aina enemmän. Todetaan lyhyellä aktilla olevan pitkä seuraus — samasta ajatuksesta kertoi Lindemannin kappale Praise Abort (2015). Toisaalta karataan, ehkä, toivottavasti, kauemmas todellisuudesta, ja kysytään rakkaalta kirkonmenojen aikana, onko pakko työntää se nyrkki perseeseen juuri nyt.

Muutaman sanan mittaisista usean sivun pituisiin runoihin, mahtuu kevyempää ja raskaampaa, suorasukaisempaa ja abstraktimpaa. Välillä pohditaan millä tavoin ihmisen ikä pitenee naamasta löytyvän nauruaukon avulla. Seasta löytyy kunnianosoitus kahville. Viimeinen runo, Kohta tulee lähtö, on ilmeinen oodi Lindemannille itselleen, elintapaloiselle, joka ei ota kuollakseen. Ei, vaikka vetää kaiken mahdollisen kaman itseensä ja haluaa kaikkea mikä liikkuu.

Runokirjan järkäle, kokonaista viisi (5) sivua pitkä runo, Käymälä, kertoo "totuudenmukaisesti tapahtumista aseman vessassa". Runo on ainoa alkussanoilla varustettu: Herkkätunteisia kehotetaan hyppäämään luvun yli. Mitäpä olisikaan purkaus saksalaista mieltä ilman eeppistä kertomusta Scheißesta!

Kaiken tämän vastapainona, Lindemannista löytyy se hiljainen ja hiljaisuutta rakastava vanha mörökölli. Kirjan lyhin runo, Hiljaa, kuuluu näin: "Rakastan musiikkia, mutta hiljaa sen olla pitää." Lindemannin bändi, Rammstein, tunnetaan tietysti raskaasta junttauksestaan ja lavashow'staan. Niistä verrattain harvoista haastatteluista, joita Lindemannilta on saatu, paljastuu tuo hiljaisuutta, yksinäisyyttä ja eristyneisyyttä syleilevä runoilija. Herkäksi tuskin hyvällä tahdollakaan häntä voi siitä huolimatta kutsua.

Lindemann on joskus sanonut, että olisi halunnut isänsä vielä näkevän hänen kirjoittaneen runokirjan. Isänsä, Werner Lindemann, oli hyvinkin tunnettu runoilija Itä-Saksassa ja hänen runonsa kuuluivat silloiseen opetussuunnitelmaan. Isän ja pojan välit olivat ilmeisen etäiset. Ehkä runokokoelmien kirjoittaminen on ollut jopa osa Tillin henkilökohtaista isäsuhteensa käsittelemistä.

Eikä Lindemann ole mikään hassumpi tarinankertoja, tulkitsija, puhumattakaan kielellä leikkijä, kunhan se tapahtuu saksaksi. Liittyminen Rammsteiniin tapahtui sillä ehdolla, että sanat ja laulu tapahtuvat juuri hänen äidinkielellään.

Rammstein-sanoitusten fani-käännökset ovat useimmiten varustettu pitkällä listalla sanaleikkien selityksiä. Vaikea sanoa, olisiko tässä kirjassa ollut huomioitavia, kääntämättömiä, sanaleikkejä. Ainakaan niistä ei ole mainintaa, eikä sellainen käännöksistä välity. Vertauskuvat kääntyvät paremmin. Osa niistä vain on jo alkujaan vähän huonompia.

"Kaikkihan banaania rakastavat, etenkin naiset ja apinat" 

Lindemannin edellisen runokirjan, In stillen Nächtenin, runoista on syntynyt edellisen Rammstein-levyn kappaleet Was ich liebe ja Puppe. Runot ja lyriikat eivät siis ole kaukana toisistaan. Toistoa runoissa on vähemmän ja muutama on selkeästi pidempi. Olisiko tässä kirjassa potentiaalia raakileesta lyriikaksi? 

Kirjasta löytyvä Mielitekoja (Ach so gern) on jo sovitettu Lindemann-bändin nimissä. Kappale kertoo siitä, kuinka naisten pitäisi olla tyytyväisiä kun Till-setä ottaa heidät väkisin. Moni muu runo voisi toimia myös, ainakin teemoiltaan.

Lindemannin runojen maailma ei ole aikaan sidonnoinen. Ainoa poikkeus taitaa olla televisio, jota hän tuijottaa mieluummin kuin omaa vaimoaan. Muuten kaikki voisi olla kirjoitettu melkein milloin vain, viimeisimpien vuosisatojen aikana.

Olisi joskus mielenkiintoista saada Lindemannilta Grimmin veljesten henkeen tehty satukokoelma. Rammsteinin sanoitukset ovat vahvasti Grimmien hengessä tehtyjä ja Lindemannin, jos jonkun, luulisi onnistuvan kiehtovassa aikuisten valistusaapisessa. Runot on saatu ihmeen hyvin käännettyä, mutta saduissa olisi vielä vähemmän vaaraa menettää mitään in translation.

En ole mikään valtavan suuri käännetyn runouden ystävä, mutta tämä teos on jotain, mitä olen oikeasti odottanut. Kulttuuriteko makuuni. Lopputulos ei Lindemannia seuranneelle tule yllätyksenä, mutta ei myöskään petä.

Jatkossa tulen varmaankin tarttumaan ennemmin johonkin jo monet kerrat luettuun Charles Bukowskin runokokoelmista. Lyhyttä letaamista kaivatessani, tartun elämän ja muistojen väläyksistä koostuvaan, David Lynchin Catching the Big Fishiin (2006) tai ehkä Lindemanniakin passiivisis-kyynisempiin Markus Kajon pakinoihin. Niiden jälkeen voisin harkita ottavani 100 runoa uudelle kierrokselle.

Vakavat runoharrastajat eivät välttämättä jaksa ottaa kirjaa kovinkaan tosissaan. Toisaalta, kaikki Rammsteinia diggailevat eivät jaksa runoilua ilman siihen liitettävää musiikin pauketta ja estetiikkaa. Uskon kirjalla silti olevan kohdeyleisöä jopa Suomen kielialueella. Toivon muidenkin Lindemannin kynäilyjen saavan ansaitsemansa kohtelun kielellämme. Täten, en voi kuin toivoa kirjan käyvän kaupaksi.