1970-1979 parhaat elokuvat.

Esipuhe

Seitsämänkymmentä luku tunnetaan ehkä parhaiten kauhuelokuvistaan kuten Tappajahai, Carrie, Omen, Halloween ja Alien, väkivaltakuvauksistaan kuten Likainen Harry, Olkikoirat ja Mad Max, musikaaleistaan kuten Rocky Horror Picture Show, Saturday Night Fever ja Grease, kahdeksankymmentäluvun scifisaduille tietätekevistä Tähtien Sodasta ja Kolmannen asteen yhteydestä, woodyalleneista ja montypythoneista ja muista hiteistään kuten Rocky, Yksi lensi yli käen pesän ja Kauriinmetsästäjä. Ihan hyviäkin leffoja osa noista, mutta onneksi minun ei tarvitse mitään niistä omaan kymmenikkööni laittaa. Eipä sillä, että omani mikään elitistilista olisi, mutta omasta mielestäni aikamonet yllämainituista on hyvin yliarvostettuja.

1. Eraserhead (1977)


ohj. David Lynch

Lynchin unenomainen - tai pikemminkin painajaismainen industrialsoundtrack tukee elokuvan industrialmiljöötä, tehden tunnelmaltaan vertaansa vailla olevan kuvauksen vieläkin täydellisemmäksi. Viisi vuotta kestänyt kuvaus jättää jälkeensä palasen alkuperäistä Lynch-ilmaisua, jota ikävä kyllä ei keretty ikinä näkemään ihan sellaisenaan enää enempää.

Pelokas Jack Nancen esittämä kumipää ei paljoa maailmasta ymmärrä. Oudon ympäristön keskeltä hän tapaa naisen jonka kanssa saa mutanttilapsen, joka muistuttaa enemmän sikiötä, jonka käärityn torson ulkopuolelta nähdään pelkkä pää. Päähenkilön ainut ilo maailmassa on kun hän karkaa arkihelvetistään unelmiinsa, lämpöpatterissa asuvan pahasti iho-ongelmaisen, mutta silti elämäniloisen laulajattaren luo.

En ole ikinä tykännyt kysymyksestä: "Mikä on maailman paras elokuva?" Mutta olen päättänyt, että nykyään sanoisin sen olevan Eraserhead. Sinänsä melkein mikä tahansa tästä 1970-luvun listasta voisi olla maailman paras, ylipäätään tämä 1970-1979 voisi melkein yhtä hyvin olla maailman kymmenen parasta elokuvaa. Seitkytluku on ehkä suosikki vuosikymmenkertani ja siksi tämän laatiminen onkin ollu tavallista vaikeampaa.


2. Taksikuski (Taxi Driver, 1976)


ohj. Martin Scorsese

Mielestäni edelleen Scorsesen paras elokuva. Täydellinen kuvaus eristäytyneen ihmisen maailmasta. Öisin elävä Travis Bickle ajaa taksia ja näkee varjopuolen ihmisistä, joka alkaa kuvottaa häntä. Jotain on tehtävä.

Ensisekunneista lähtien kun Bernard Herrmannin upea musiikki aloittaa elokuvan, olen joka kerta aivan myyty. Robert De Niro tekee elämänsä parhaan roolisuorituksen ja Martin Scorsese itsekkin käy ruudussa varsin vakuuttavasti. Täydellinen elokuva.


3. Kellopeli Appelsiini (A Clockwork Orange, 1971)

ohj. Stanley Kubrick

Raiskaus, väkivalta, Beethoven, niistä on päähenkilön nautinnot tehty. Anthony Burgessin kulttikirja kuvasi tapahtumia vieläkin raaemmin, mutta lopussa päähenkilö Alex pääsi pahoista tavoistaan, jättäen tilaa seuraavan sukupolven julmureille. Vaikka Kubrick jätti lopun auki, hän kuvasi silti elokuvan hyvin uskollisesti alkuperäisteoksen mukaan. Niin hyvin, että julmuudet siirtyivät tosielämän Englannin kaduille ja Kubrick veti Kellopeli appelsiinin kokonaan pois briteistä.

Musiikki on isossa osassa elokuvassa ja Walter Carlosin (sukupuolenvaihdosleikkauksen jälkeen Wendy) elektroniset Beethovensovitukset jäivät historiaan. Ne tukevat kohtauksia niin hyvin, että ne tulevat helposti aina mieleen kun kuulee kyseisiä teoksia jossain kuulee soitettavan.

Itselleni yksi tärkeimmistä elokuvista, mitä on koskaan tehty. Muistan hyvin elävästi kun näin elokuvan ensikertaa joskus 11-12 vuotiaana. Fanaattisuuteni Kubrickia kohtaan alkoi siitä hetkestä.


4. Stalker (1979)


ohj. Andrei Tarkovsky

Tarkovsky kuvasi Stalkerin kaksi kertaa, koska ensimmäisellä kerralla elokuva tuhoutui kokonaan. jos tälläisen elokuvan onnistuu maltillisesti kuvaamaan toistamiseen on hermot oltava uskomattomat. Elokuvan kuvissa on jotain sanoinkuvailemattoman kaunista. En voi mitenkään tajuta miten jotain tämänkaltaista pystyy kukaan tekemään. Miten hän kaappaa sen tunnelman, mistä se tulee?

Stalker on matka. Matka johonkin paikkan, mihin kaikki haluavat jostain syystä. Suosittelen hyppäämään resiinaan.


5. Dersu Uzala (1976)


ohj. Akira Kurosawa

Neuvostoliiton puolelle elokuvaa ohjaamaan hypännyt Akira Kurosawa teki eeppisen tarinan selviytymisestä, joka lukeutuu hänen parhaimpiinsa. Jos ei Ikiru, niin mielestäni Dersu Uzala on japanilaislegendan paras elokuva. Dersu asustaa siperiassa luonnon armoilla, eikä ajatus kodista houkuttele. Luonto on hänen kotinsa ja sen vaarat kuuluvat arkipäiviin.

Venäläiset klassikot-sarjan Dersu Uzala julkaisu on ylivoimaisesti paskin dvd-julkaisu mihin olen törmännyt koskaan. Siihen on säilytetty ehkä neljännes alkuperäisen elokuvan kuvasta, postiluukkumallin leveyksillä se kun on kuvattu. Alussa ja lopussa on myös venytetty kuvaa irvokkaan näköiseksi. Myöhemmin elokuva on saanut arvoisensa julkaisun, mutta noin kolmenkympin hintaan.


6. Kummisetä (The Godfather, 1973)


ohj. Francis Ford Coppola

Kummisedässä on jotain pyhää. Sen jokaista kohtausta, näyttelijäsuoritusta ja musiikkiraitaa arvostaa järestään jonain elämää suurempana. Kaikki elokuvassa on niin onnistunutta, että siitä tulee hyvälle mielelle. Kaikkien aikojen mafiaelokuva ja tietyllä tavalla elokuva vailla vertaistaan.


7. Solaris (Solyaris, 1972)


ohj. Andrei Tarkovsky

Blade Runnerin ohella mielestäni paras scifi-elokuva, vaikka Tarkovsky ei itse tainnut erityisesti pitää Solarista onnistuneena. Elokuvassa on upean aavemainen ja kaunis mutta uhkaava tunnelma. Sen juonikuvio muistuttaa erästä Äärirajoilla-jaksoa, ellei perustu jopa samaan stooriin. Elokuvan uudelleenfilmatisointia en ole vieläkään nähnyt.


8. Fellinin Rooma (Roma, 1972)


ohj. Federico Fellini

Italialaisen ohjaajalegendan kunnianosoitus rakkaalle kaupungilleen Roomalle. Kyseessä on siis enemmänki kuvaelma kaupungista kuin juonellinen elokuva. Ja Roomahan on kaunista. Ylläolevassa kuvassakin näkyvä "muotinäytös" on kaikessa absurdiudessaan yksi suosikkikohtauksiani ikinä kautta elokuvan historian.


9. Maailma vuonna 2022 (Soylent Green, 1973)


ohj. Richard Fleischer

Ohjaaja Richard Fleischer ei ole mikään suuren suuri nimi, mutta muutamia ihan kulttitason seikkailuja hän teki jo 1950-60 (Fantastic Voyage, 20000 Leagues under the Sea) ja vielä 1980-luvulla (Red Sonja, Conan the Destroyer). Seitkytluvun vakavampaan meininkiin sopien Fleischerkin pysähtyi varoittamaan maailman ylikansoittumisen ja ilmaston lämpenemisen vaaroista. Se nimittäin on totisinta totta elokuvan dystopisessa New Yorkissa.

Charlton Heston esittää poliisia joka alkaa tutkia rikkaan miehen murhaa. Hän asuu yhdessä entisen poliisin kanssa, jota esittää kahdeksankymppinen Edward G. Robinson. 2022 ihmisen hinta on halpa. Riittää juonesta.

Erittäin seitsemänkymmentälukulainen vähemmälle arvostukselle jäänyt leffa on siinäkin mielessä itselleni erityisen tärkeä, kun se sattuu olemaan ensimmäinen elokuva jonka olen nauhottanut telkkarista. Kuinka paljon tämä tärkeä omakohtainen suhde elokuvaan vaikuttaa arviointikykyyn on epäselvää.


10. Uhrijuhla (Wicker Man, 1973)


ohj. Robin Hardy

Brittiläinen kulttielokuva Uhrijuhla on hieman Herrasmiesliiga tv-sarjan hengenheimolainen. Edward Woodwardin esittämä vanhempi poliisihenkilö saapuu saarelle tutkimaan tytön katoamista. Saaren asukkien toimet alkavat niinsanotusti hieman hämmentää poliisimestarin mieltä. Loistava osoitus brittikauhun laadusta parhaimmillaan.


Ja mainittakoon vielä kymmenen ja yksi helmeä jotka olivat ehdolla kympin sisälle suosikkivuosikymmeneltäni:


Sotaelokuvat ei kuulu suosikkeihini, mutta sotilaitten näkökulmasta kuvattujen elokuvien saralta Coppolan Ilmestyskirja. Nyt! on Kubrickin Full Metal Jacketin ohella ehdottomasti hienoimpia. Elokuvaelämys.

• Stepfordin naiset (Stepford Wives, 1975)
  
• Vuokralainen (Le Locataire, 1975)
  
• Nosferatu (Phantom Der Nacht, 1979)
  
• Jali ja Suklaatehdas (Willy Wonka and the Chocolate Factory, 1971)
• Bird with a Crystal Plumage (L'uccello dalle piume di cristallo, 1970)
• Barry Lyndon (1975)
• Frenzy (1972)
  
• Manaaja (Exorcist, 1973)
• Chinatown (1974)
• Serpico (1973)
  

Kyllähän seitkytluku tulvii myös kaikenlaisia kuriositeetteja, exploitaatio ja blaxpoitaatio-leffoja ja näkisin että kyllä se Saló - Sodoman 120 päivääkin (1975) kannattaa katsoa, mutta en tiedä voisiko sitä niinkään parhaiden leffojen sekaan sovittaa.