Täysikuun kunniaksi syynissä Kuu, joka ei edellisen arvioimani elokuvan tapaan saanut Suomessa teatteriesitystä. Episodi-lehdessä leffa oli Parhaat suoraan DVD:lle tulleet elokuvat 2009 -listan ykkösenä.
David Bowien poika Duncan Jones ei ole kauas kuusta pudonnut. Bowie lauleskeli avaruudesta kunnian päivinään ja poika ohjasi elokuvan joka sijoittuu kuun kamaralle. Duncan Jonesin debyytillä ei sitten muuta yhteistä isänsä musiikilliseen antiin olekaan. Vaikutteet ovat aivan muualta, lähinnä kahdesta definitiivisimmästä avaruuselokuvasta, Kubrickin 2001: Avaruusseikkailusta ja Tarkovskyn Solariksesta. Musiikkivalinnatkaan eivät liippaa läheltä Bowieta. Musiikista vastaa loistava Clint Mansell, jonka score toimii elokuvan tukena mallikkaasti kuin kävelykepit Dalín maalauksissa.
Elokuvan tapahtumat sijoittuvat jonkin sortimentin kuuasemalle ja suppealle alueelle sen ulkopuolella, kuun pinnalle, jossa kerätään jotain maapallolle sitä nykyä tarpeellista matskua. Pääosassa on kolmen vuoden pestin loppuvaiheita elelevä Sam ja hänen henkilökohtainen avustajatietokoneensa, GERTY, joka lähemmäs suora kopio Avaruusseikkailun HALista. Sam Rockwell saa siis Sam Bellin roolissaan lähes yksinoikeuden näyttelypuolella. Kevin Spacey on GERTYn äänenä ja oikein hyvin koneen ääneksi sopiikin. Pienessä ruudussa näkyvä hymiö kuvastaa, millanen pössis vekottimella kulloinkin on.
Elokuvan juoni ja tapahtumat ei missään nimessä ole mitään uutta, jos on vähänkään perustavanlaatuista tietoutta scifielokuvista ja/tai -kirjallisuudesta. Sen verran tapahtumien kulusta taidan paljastaa että lähes kolmen vuoden eristyneisyys ja yksinäisyys kun on jo takana, alkaa varmaan väistämättä jo juttelemaan itsekseen ja tulla enemmälti kuin vähemmälti höperöksi. Kun sitten eräänä kauniina päivänä tapaa kaksoisolentonsa, saattaa alkaa jo pähkäilemään että mikäs onkaan homman nimi. Kyse on siis toisesta Sam Bellista, täydellisestä näköispainoksesta.
Elokuva ei ole mikään kovin suuren budjetin tuotos ja kovinkaan kunnianhimoisia visuaalisia näytteitä ei missään vaiheessa ole. Tapahtumienkulku on verrattain verkkaista, mutta elokuva saa koukkuunsa ensihetkistä lähtien ja irti se ei meinaa päästää loputtuakaan. Musiikki on myös suuri tekijä, kuten jo aiemmin mainitsin. Samanlaisia viboja leffan aikana tulee kun Darren Aronofskyn The Fountainissa (2006), siinäkin Clint Mansellin musiikit.
Kuu on etenkin scifiharrastajille aika väistämätön katsomisetappi. Se on myös merkittävä taidonnäyte debytantilta, jonka uralle mahtuu tulevaisuudessa toivottavasti vielä useita muitakin yhtä vahvoja elokuvia. Scifin parissa Jones aikoo ilmeisesti jatkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti