tiistai 13. marraskuuta 2012

Paras suomalainen elokuva



Yle teetti kyselyn parhaista kotimaisista fiktioelokuvista ja kärkipaikalle päätyi kohtalaisella äänienemmistöllä Matti Kassilan ohjaama Komisario Palmun erehdys. Kyselyyn osallistui 48 elokuvakriitikkoa ja -bloggaajaa, itseni mukaan lukien. Kärki näyttää kaikkiaan seuraavalta:

1. Komisario Palmun erehdys (1960) [20 mainintaa]
2. Kauas pilvet karkaavat (1996) [13]
3. Valkoinen peura (1952) [12]
4. Tuntematon sotilas (1955) [11]
5. Kahdeksan surmanluotia (1972) [10]
6. Mies vailla menneisyyttä (2002) [8]
6. Paha maa (2005) [8]
8. Jäniksen vuosi (1977) [7]
9. Sensuela (1973) [6]
10. Calamari Union (1985) [5]
10. Maa on syntinen laulu (1973) [5]
10. Tuntematon sotilas (1985) [5]

Ylen uutisten jutun voi lukea täältä

Kyselyssä haettiin viittä parasta kotimaista elokuvaa, ilman paremmuusjärjestystä.

Lopputuloksena mukava pieni lista, ilman yllätyksiä. Kaikki kunnia eniten ääniä keränneille elokuville, kaikki ehdottoman hyviä ja näkemisen arvoisia.

Suomalaiset, etenkin kriitikot ovat varmasti nähneet suurimman osan listan elokuvista. Maine kerää mainetta ja uusien nimien on entistä vaikeampi puskea läpi.

Tilastointitekniikka vaikuttaa huomattavasti lopputulokseen, aivan kuten osallistujien mahdollinen taktikointi ja suomalaisen elokuvan tuntemus ylipäätään.

Lista voisi olla hyvinkin erilainen yhtä, kolmea tai kymmentä elokuvaa kysyttäessä, puhumattakaan pisteytettynä. Esimerkiksi itselläni Komisario Palmun erehdys löytyy kyllä viiden joukosta, muttei olisi löytynyt kolmen kärjestä.

Niillä sijoilla seisovat vahvana Risto Jarvan Jäniksen vuosi, Teuvo Tulion Sensuela ja Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä.

Taktikoinnilla tarkoitan esimerkiksi sitä normaalia vaalikäyttäytymistä, että oletetaan suosikin jäävän huomiotta ja keskitytään pommittamaan ehdokasta joka tulee saamaan ääniä muutenkin.

Tämän takia listalla kiinnostaa enemmän ne elokuvat, jotka ovat saaneet yhden tai kaksi ääntä.


Neljä valinnoistani löytyy kymmenen suosituimman joukosta. Viides valintani, Päivi Hartzellin Lumikuningatar, sai kaksi ääntä.

Sen minkä elokuva häviää keskinkertaisessa ohjauksessa, se voittaa kaksin verroin taiteellisella ohjauksella, sekä kohdeyleisönsä täydellisellä valloittamisella.

Jokainen viidestä valinnastani on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen, vedonnut tunteisiin, ihastuttanut ja kauhistuttanut. Siitä on Lumikuningatar tasaveroinen esimerkki. Eikä kyse ole pelkästä nostalgiasta, elokuva on genressään täydellisimpiä elokuvia ja se on vaikuttanut sukupolveni lapsiin laajemminkin.

Listauksista pidän, niiden tekemisestä ja seuraamisesta. Enemmän saa silti irti yksilöllisistä listoista, joissa painaa vain yhden ihmisen tietämys ja mieltymys. Kootuissa mielipiteissä häviää se uuden löytämisen mahdollisuus, mahdollisesti jopa ne todelliset huiput, koska tunnettavuus peittoaa helposti alleen satoja yhtä hyviä tai jopa parempia.

Matti Kassilan valinnat parhaiksi suomalaisiksi elokuviksi


Ohjaaja oli aikoinaan myös vieraana blogini Top 10 -sarjassa ja kertoi suosikkinsa kaikista näkemistään elokuvista.

Matti Kassilan valinnat maailman parhaiksi elokuviksi


Juhlistin tänään kotimaista elokuvaa käymällä Lahden Taidemuseon elokuvajuliste-näyttelyssä. Laajin koottu katsaus suomalaiseen julistetaiteeseen kattaa viime vuosisadan alun lehtileikkeistä aina Le Havreen saakka. Osa näyttelyn tarjonnasta on autenttista, osasta paistaa tulostimen jättämä jälki kun tarpeeksi läheltä katsoo.

Sata vuotta sitten elokuvamainonta oli yhtä kuin sivullinen painettuja ylisanoja näytäntökauden mieltäkiinnittävistä kuvasarjoista, oli se sitten ilveilyä tai seikkailua ameriikan malliin.

Näyttely kattaa muutaman pääosaston eikä kulje sisäänajoa pidempää kronologisessa järjestyksessä. Ensimmäisten elokuvajulisteiden luota siirrytään suurimpaan tilaan, joka on omistettu Aki Kaurismäelle, josta voi jatkaa joko klassiseen SF-huoneeseen tai 1960-70 -luvun julisteiden pariin. Jälkimmäisen julisteista osa on perua muutaman vuoden takaisesta Pop - rauha - rakkaus -näyttelystä.




Kaikista vanhimmat julisteet ovat mainio alkupala, vanhan suomenkielen ystävä kun satun olemaan. Niistä voi hyvällä mielellä siirtyä ihastelemaan upeita fotomontaaseja, joissa tähtikultti loistaa.

Noin kahdestasadasta julisteesta puolet taitaa olla yksinomaan Aki Kaurismäki -osastolla, eikä niitä ole tippaakaan liikaa. Eri maissa julkaistut julisteet ovat hauska esimerkki mielikuvamarkkinoinnista. Elokuvasta voi saada hyvinkin erilaisen kuvan, kun juliste toteutetaan tietyllä tyylillä.

Kaiken huippu on Le Havre -seinä. Suurimmassa osassa on naurettavan pieniä vivahde-eroja, mutta eroja kuitenkin.




On todella sääli katsella marketeissa myytäviä kotimaisia ohjaaja- ja elokuvabokseja, joiden elokuvissa ei ole mitään vikaa ja hintaakin hädin tuskin muutama euro, mutta itse loota on hirveää katseltavaa. Kartan niitä ja saatan ostaa boksistakin löytyviä elokuvia yksittäisenä, alkuperäisellä julistetaiteella.

Kotimaista elokuvaa huomioidaan elokuvateattereissa. Lahden Kino Iiriksessä pyörii Kaurismäki -sarja, johon kuuluu kaikki Aki Kaurismäen elokuvan lyhäreitä myöten.

Helsingin Orionissa alkaa huomenna Suomifilmin klassikot -pienoisfestivaali. Ensimmäisenä näytetään Matti Kassilan elokuva Tulipunainen kyyhkynen, jonka hän itse esittelee.

Meinasin muuten hetkellisesti valita tuon elokuvan listalleni Palmun sijaan.

5 kommenttia:

  1. Valotit hyvin tuota kyselyn äänestyskäytäntöä ja "kyselyn" muita ongelmia. Kivaa, kun kulttuurista kirjoitetaan myös tekniseen sävyyn, eikä aina vain psykologisesti ja fenomenologisesti.

    Vilkaisin siis pienen tauon jälkeen blogiisi. Olet ollut ahkera. Minua kuitenkin ihmetyttää tämä tyyli. Ikään kuin sinulla olisi paljon sanottavaa, vaikka toisaalta kahviteema, nuttura, outo nimi ja tuo tausta ei merkitse minulle mitään. Kryptistä. :)

    Kirjoitin blogiini jotakin elävän kuvan kolmiulotteisuudesta. Tosin se on melko epäselvä artikkeli. Pitäisi taas kirjoitella joskus lisää.

    VastaaPoista
  2. Olen pahoillani, mutten nyt ihan tiedä mitä tarkoitit tuolla ettei mainitut asiat merkitse mitään. Ei kiinnosta vai ei kerro sinulle mitään?

    Kahviteema ja tausta on otteita populaarikulttuurista, nuttura löytyy päästäni ja nimi on vanha taiteilja-/salanimi, miten sen nyt ottaa.

    Vaihdan nimen luultavasti pian oikeaan ja varmasti tulee tehtyä muutakin muutosta "tyyliin", jos vain löytyy joskus aikaa.

    VastaaPoista
  3. Noh, ainakin minulla se menee usein niin, että ne viestit, joita en ymmärrä, eivät minua kiinnostakaan. Ihmisälyyn kait sisältyy kohinasuodatin.

    Varmaan kahviteema on symboli jostain käsitteestä, mutta todennäköisesti sellaisesta käsitteestä, jota en edelleenkään ymmärrä.

    Mutta tämä on minusta yleinen "ongelma" populaarikulttuurissa, että viestejä ei voi koskaan ymmärtää tyhjentävästi. Siksi tyylisi on jopa aiheeseen sopiva.

    Itse seuraan sellaista viihdettä, jossa mahdollisuus väärin ymmärrettäviin käsitteisiin on mahdollisimman pieni. Ehkä ainoa piirre, joka tämän voi jollakin tavoin taata, on se, että tuotteen takana on yksi henkilö, joka pystyy pitämään lankoja käsissään. Ja se edellyttää edelleen, että produktio on tarpeeksi pieni, mutta silti vastuullinen.

    VastaaPoista
  4. Ymmärrän kyllä, ja siksi kaikki symbolit ovatkin läsnä kutsuakseen ensisijaisesti luokseen ne, jotka tietävät mistä on kyse.

    Itse en kuitenkaan ajattele ihan noin. En koe muiden juttuja epäkiinnostaviksi jos en niitä heti ymmärrä, päinvastoin.

    Pidän itse viihteestä, jonka voi käsittää monella tapaa, enkä edes tykkää seurata usein sellaista, mikä on valmiiksi pureskeltua ja yksioikoista.

    Siksi en halua blogistanikaan sellaista. Jos kyse olisi työstä ja kaupallisesta sivusta, olisi asia toinen.

    Kahviteema tulee tv-sarjasta Twin Peaks. Selviää esim. googlaamalla. Se on suuntaa-antava viite kirjoittajan kiinnostuksen kohteesta.

    Nimellä leikittely, joka tässä tapauksessa kohdistuu kahviin, on mielestäni aina ollut mukava piirre millä tahansa brändillä tai vastaavalla.

    VastaaPoista
  5. Ymmärsit näköjään.

    Eiköhän tuo kahviteema ole tarkoitettu eräänlaiseksi meemiksi. Populaarikulttuurissa symbolilla katsotaan olevat merkitys jo silloin, kun riittävän moni ihminen käyttää sitä.

    En toki halua aliarvoida sitä, että on hyvä oppia vierasta kulttuuria ja uusia symboleita. Mutta pelkkä tv-sarjan tai elokuvan nimi ei innoita minua opettelemaan uusia symboleja ja kieltä, ellei kyse ole esim. oman ja lähimaittemme pitkäaikaisista kansanperinteistä.

    Minun suosimaa sarjaa on sanottu ennenkin 'valmiiksi pureskelluksi', vaikka en itse tuota käsitettä ymmärrä.

    Ehkä olen keskivertoa loogisempi katsoja, tai sitten vain erilainen. Minuta kiehtoo enemmmän tilaulottuvuus. Pidin erityisesti Ingen bor i skogenin oudosta kuusihuoneisesta maailmasta.

    VastaaPoista