Dredd 3D (2012)

Pete Travis: Dredd 3D (2012)

En yhtään osaa sanoa kuinka suosittu tai tunnettu hahmo Judge Dredd on Suomessa. Itselleni se on samanlainen itsestäänselvyys kuin muut vastaavat sarjakuvat, joita pienenä lainasi kirjastosta. Luultavasti nimi soittaa monelle kelloja korkeintaan Stallonen Judge Dredd -hirvityksen ansiosta.

Dredd on dystopisen huomisen oikeudenjakaja, yksi ns. tuomareista, jolla on lupa pistää kylmäksi kenet vain katsoo tarpeelliseksi.

Elokuvan maailma on yhtä kuin 800 miljoonan asukkaan metropoli, jonka elokuvan aihio rajaa vielä muurein keskittymään parisataa kerroksiseen pilvenpiirtäjäkolossiin. Taistelukentän koolla ja rakenteella muovataan klaustrofobinen kokemus katsojalle.

Tällä kertaa elokuvasovitus keskittyy yhteen tarinanhaaraan, jonka ansiosta elokuva tarjoaa juoneltaan ja audiovisuaaliselta väkivallaltaan samaa kuin keskiverto third-person shooter. Keskittäminen yhteen osa-alueeseen elokuvan pelastaakin.

Pääpahiksen roolissa nähdään Ma-Ma, joka pyörittää huumebisnestä ajantajua radikaalisti muovaavilla aineilla. SloMo -huume on melko elokuvaystävällinen keksintö, sillä hidastettuna toiminta yleensä kliimaksinsa tavoittaakin.

Jäyhä ja kylmäkiskoinen Dredd (jota Karl Urban täydellisesti esittää) saa mukaansa nuoren kokelaan, jossa sattuu olemaan meedion vikaa. Rutiinilla räiskivä rautainen ammattilainen ja tunteilla elävä keltanokka armottomassa rikosmaailmassa. Melkoinen klisee, joskaan ei häiritsevä sellainen.

Tuskan määrää maksimoidaan hyvin onnistuneesti. Tästä löytyy mainio esimerkki jo elokuvan alusta: kolme nyljettyä miestä altistetaan SloMo-huumeelle ja heitetään 200. kerroksesta. Huumeen vaikutuksen alaisena ajankulun tuntee 1% normaalista.

Amerikkalaisella toiminta- ja dystopiaelokuvalla meni todella lujaa 1980-luvulta 90-luvun alkuun. Laadukas tarjonta ei jää pelkästään tunnettuihin hitteihin, joiden toimintatähdet on otettu sittemmin lämmöllä vastaan ja pistetty yhteisiin elokuviin tappelemaan.

Tuon ajan alan elokuva on edelleen diggareille täyttää kultaa. Ikävä kyllä parhaimmistoakin löytyy turhan heikosti nykyformaateilla. Kuten piirretyt samalta ajalta, genre on ehtaa keräilykamaa, jota löytyy parhaiten vanhoilla, unohdetuilla videonauhoilla. Nettipalvelut tulevat toki korjaamaan asian ajan myötä.

Dredd palaa klassisen toimintaelokuvan kyynisen synkkään muottiin, eikä säästele sivullisia uhreja tai tökeräitä onelinereita. K-18 ikäraja on ehdottoman ansaittu. Koko elokuva näyttää kaiken lisäksi mahtavan vakavaotsaiselta. Tekeekö tällaisen katsominen kovinkaan hyvää kaikille katsojille, ei varmasti.

Vanhan koulukunnan kriitikot ja iso osa lehdistöstä, puhumattakaan keskivertokuluttajasta tulee halveksumaan lajityyppiä hamaan loppuun saakka.

Ankea rappiokuvaus kohtaa ultra-coolin toiminnan, painostava industrial soundtrack on törkeän hyvin potkivaa kamaa ja hidastukset maksimoivat antoisan adrenaliiniryöpyn.

Kaikkiaan koko elokuva tuntuu yhdeltä pitkältä downward spiralilta. Sitä korostetaan otoksilla, joissa pudotaan rakennuksen onttoa runkoa pitkin. 3D-efektille löytyi paikoitellen osuvia käyttötarkoituksia, joskaan ne eivät suurta vaikutusta tälläkään kerralla tehneet.

Elokuva ei saapunut normaaliin ohjelmistoon. Night Visions -festivaalin jälkeen siitä esitettiin kuitenkin yksittäisiä erikoisnäytöksiä, jotka jakautuivat muutaman Finnkinon teatterin välille viikonlopun aikana. Itseni lisäksi noin tusinalle muita katsojia tämän tarjosi juuri viisi vuotta täyttänyt Lahden Kuvapalatsi. Kiitos ja onnea.