Imaginaerum (2012)

Stobe Harju: Imaginaerum (2012)

Tuomas Holopaisen näköinen ja kuuloinen Nightwish-elokuva kuvastaa kosketinsoittajan sielunmaisemaa sellaisena kuin osasi odottaa. Tahto ja into on ollut kova, rahoituskin on tullut osittain omasta pussista.

Mielensyövereissä ja monessa kerroksessa kerrottu fantasiasatu on liian raju pienille, mutta aikuisille hyvin lapsellinen ja kliseinen. Tarina käsittelee vanhan miehen elämänkaarta unien kautta - muistoja, unohdusta, hulluutta ja musiikkia. Mies on Holopaisen alter ego, jota hän tietyssä ikähaarukassa esittääkin.

Palapelimäisen juonenkulun takaa löytyy, sanotaanko nyt vaikka herkkä, intohimoisesti musiikkiin suhtautuva eskapisti hyvin rehellisenä, itsensä likoon laittaneena. Kömpelöhän elokuva on, mutta ainakin tekijöille on annettava sympatiapisteet.

Elokuvaa mainostetaan vertaamalla sitä David Lynchiin, Neil Gaimaniin ja Cirque du Soleiliin. Silloin kun markkinoinnissa joudutaan ottamaan vertauskortti käyttöön, ollaan yleensä epävarmoja tuotteesta.

Itse en mainittuja vertauksia allekirjoittaisi. Elokuvassa on musiikkia ja siinä vieraillaan sirkuksessa, muttei se siitä Cirque du Soleilia tee. Elokuvan aikana siirrytään hämytilaan jossa jazzahtava ralli raikaa, mutta jos sillä ansaitaan nykyään lynch-leima, olkoon sitten niin.

Mainitusta kolmikosta vain Neil Gaiman käväisi kulman kautta ajatuksissa, elokuva nimittäin palautti hetkittäin MirrorMaskin mieleen. Yksi suurimmista pettymyksistä mitä fantasiaelokuvan saralla muistan.

Vertauksia elokuvasta on helppo tehdä, sillä se on oikea kliseiden vuoristorata, joten jatketaan niillä. Oma komboni, joka on mielestäni melko pitävä: Saiturin Joulu ja Nolanin veljekset kohtaavat Tarsem Singhin häivähdyksellä Tim Burtonia ja nykyistä Terry Gilliamia.

Nolanien tapahtumakerrostelu ja tyylikikkailu on parhaimmillaan huvittavankin yliajateltua suoritusta. Imaginaerumin lähtökohdat on samat, mutta loppua kohden elokuva päätyykin selkeyttämään tarinan kuviota grandioosin jippoilufinaalin sijasta.

Tarsem Singh on ohjaaja Stobe Harjun tavoin juuriltaan musiikkivideoiden ohjaaja. Singhin visuaalinen look ja kuvien sulava flow on kunnianhimoista. Stoben kohdalla Singh -viittaus jää ikävä kyllä tapaan latoa niitä kuvia turhan levottamaan tahtiin.

Ei, elokuva ei näytä venytetyltä musiikkivideolta.

Elokuva näyttää siltä kuin sen olisi ohjannut tekijä, joka ei vielä hallitse musiikkivideoita pidempää kokonaisuutta. Kohtauksesta toiseen siirryttäessä ei yksinkertaisesti pysytä kasassa.

Saiturin Joulu on ilmeinen teemallinen vaikuttaja. Dickensin klassikossa vanha erakoitunut kitupiikki, Roope Ankan esikuva, Ebenezer Scrooge lähtee menneiden joulujen haamun matkaan pitkin muistorataansa.

Holopainen on fanaattinen Disneyn ihailija ja puhui aikoinaan haaveestaan säveltää Ankkalinna-aiheinen musiikkiteos. Tämä ei ole ihan sitä, mutta Holopaisen esittämä hahmo heijastaa sen sisäisen Roopen, joka ajattelee valuutan sijasta musiikiksi.

Burton, Elfman ja Depp muodostavat fantasiaelokuvien tunnetuimman supertrion. On hauskaa nähdä, kuinka Holopainen tavallaan täyttää kolmikon jokaisen tontin itse. Synkeä karnevaalihenkinen maailma ja siihen sovellettu musiikki säestää tämän epäkeskon kurjan elämää kuitenkin paljon hajanaisemmin.

Vuosi sitten ilmestyneen levyn musiikki on saatu käännettyä elokuvasovitukseksi osittain onnistuneesti. Orkesterisovituksina Nighwish alkaa olla lähempänä Nolanin luottosäveltäjän, Hans Zimmerin ja hengenheimolaisten tyyliä. Hevilaukan rippeitä ei ole maltettu jättää kokonaan pois ja elokuva kärsii niiden luomasta häiriöarvosta. Ne nostavat tosin vastavuoroisesti elokuvan koomista katseluarvoa.

Elokuvaa katsoessa voi olla aidosti iloinen Holopaisen puolesta. Hän on saanut elokuvansa, se ei ole mikään mestariteos, mutta Nightwish-faneille se tarjoaa hyvää ja oikealla asenteella muillekin. Jos elokuva ei menisi niin vakavaksi, se toimisi oivana joulunalus katseltavana koko perheelle.