20. Saksikäsi Edward ja kasvaminen burtonien parissa

Tim Burtonin elokuvat ovat olleet jotenkin lähes aina läsnä, aivan pienestä pitäen ja kelaan nyt taaksepäin ja mietin omaa matkaani ohjaajan elokuvien parissa. Neljävuotiaana alkoi Batman-innostus, elokuvaa en tietenkään voinut mennä katsomaan, mutta oli sentään purkkakortit, shampoot ja muu krääsä. Jack Nicholson kasvoi varmaan jo noiden purkkakorttien kuvien ansiosta yhdeksi suosikkinäyttelijöistäni. Nicholsonin esittämä Jokerin hahmo oli ymmärrettävästikin pieneen mieleen vetoava ja olisihan se mielenkiintoista tietää olisiko Ledgerin esittämällä versiolla ollut sama vaikutus.

Vuotta myöhemmin tuli Saksikäsi Edward. Tätäkään en viisivuotiaana voinut nähdä ilmestyessään, mutta tutuksi sekin tuli. Siskolleni tuli tuolloin Suosikki, jonka tuolloiset vuosikerrat olen nykyisellään ottanut omien arkistojeni huomaan. Lehden sivuilla vilisseet naamat on muutenkin jäänyt itselleni lapsuuteni julkkiksiksi. Sain lehdestä Saksikäsi Edward -tarran, jota ehkä nyt osaisi arvostaakin hieman erilailla.

Ensimmäinen kosketus Burtonin konkreettiseen elokuvaan oli Beetlejuicen tv-esitys, ollessani toisella luokalla. Silloin se tuntui parhaalta elokuvalta, mitä olin koskaan nähnyt ja vaikka jouduin (tai ehkä etenkin siksi) menemään unten maille kesken leffan, se jäi härnäämään vuosiksi. Leffakokemus keskeytettiin aika tarkasti kohtauksen jälkeen, jossa näytetään limboon joutuneita sieluja, muistan kyllä erittäin hyvin. Kyllähän elokuva oli seuraavana päivänä koulun pihalla puheenaiheena, mutta juttujen sisällöstä en ikävä kyllä muista mitään.

Olen aika varma, että näin Peeween suuren seikkailun hyvin pienenä, mutta en osaa paikallistaa ajankohtaa tarkemmin, enkä sitä, että näinkä sen kokonaan. Saksikäsi Edwardin näin ensikertaa tv-esityksen myötä kymmenvuotiaana, mutta tätäkään en onnistunut katsomaan alusta loppuun, sillä muistaakseni kesken leffan nousi kuume ja nukahdin. Näin sen ensimmäisen kerran kokonaisuudessaan täysissä sielun ja ruumiin voimissa sitten parin vuoden päästä, mutten ole varma oliki se ensimmäinen kokonainen Burton-leffani. Mikä ihme sitten saattoi olla ensimmäinen kokonaan näkemäni, en tosiaan ole varma. Ysärin puolivälin tienoilla näin jossain määrittelemättömässä välissä myös Batmanit, joten ne mukaanlukien se on joku toistaiseksi mainituista.

Ed Wood ja Mars Hyökkää edustavat jo leffoja, jotka olen nähnyt kun tietoisuuteni taso on ylittänyt lapsuudenmuistojen haaran. Se tarkoittaa myös sitä, että on yhä vaikeampi tehdä samalla tavalla lähtemätöntä vaikutusta, elokuvalla tai siihen liittyvillä muistoilla. Päätön Ratsumies (1999) oli ensimmäinen elokuvissa näkemäni Burton-leffa, ja se aloitti myös toistaiseksi katkeamattoman tradition käydä katsomassa jokainen teatterissa asti. Harmillista sinänsä, että se jäi mielestäni ohjaajan viimeiseksi täysin onnistuneeksi näytelmäelokuvaksi. Vaikka uudemmatkin katselee ihan sujuvasti, niissä ei mielestäni löydy enää sitä samaa oveluutta ja hauskuutta.

Corpse Bride on ainut suurempi poikkeus tämän vuosituhannen puolella, animaatio joka vetelee vertoja Henry Selickin ohjaamalle Painajainen ennen Joulua. Painajainen kuuluu toki myös Burtonin tunnetuimpiin elokuviin, vaikkei sitä ohjannutkaan. Leffan dvd-ekstroista löytyy myös Burtonin varhaiset Vincent ja Frankenweenie, jotka jo itsessään ovat levyn ostamisen arvoisia. Painajaisen ohjaaja Selick oli pitkään kuitenkin suhteellisen tuntematon, mutta onnistui viime vuonna Coralinellaan paremmin kuin Burton viimeisillään.

Sweeney Todd ei ollut missään nimessä huono, etenkin Helena Bonham Carter oli siinä mainio ja tummanpuhuvat kuvat hienoja, eritoten maalauksellisen upea loppukuva. Kuitenkaan se ei nouse kokonaisuutena omiin suosikkeihin, sillä rakastamieni varhaisten Burton-elokuvien hulluimmat nyanssit loistavat poissaolollaan. Leffa sai huikean K-18 ikärajoituksen, joka ei mielestäni ole kovinkaan perusteltu. Tänä vuonna ilmestynyt Liisa Ihmemaassa ei ehkä ole huono sekään, mutta jotenkin vähän liian keskinkertainen kaikkien aiheen filmatisointien seassa. Bonham Carter tosin pelastaa jälleen sen verran, että leffan voisi ajatella katsovansa toistekin.

Oma suosikkini on melkoisen järkkymättömällä ykkössijalla tuo Saksikäsi Edward ja kaikista parhaiten muistan jostain syystä kun katsoin sen jouluaattona 2004. Silloin se vain kolahti vieläkin kovemmin kuin koskaan aikaisemmin. Se sopii erittäin hyvin jouluelokuvaksi ja taitaapa huvittaa katsoa se taas tänä jouluna.

Heittäkää omia suosikkeja, kuulisihan ne.