5. Matilda ja muut Roald Dahl -filmatisoinnit

Roald Dahl oli lapsuuteni suosikkikirjailija, jolta luin kaikki parikymmentä suomennettua lastenkirjaa hyvin varhaisessa vaiheessa ja myöhemmin myös aikuisille suunnattua materiaalia. Dahlin tuotantoa on filmatisoitu melko ahkerasti ja tunnetuin niistä taitaa nykyään olla Burtonin versio tarinasta Jali ja Suklaatehdas. Täytyy kuitenkin todeta, että kyseinen leffa on omasta mielestäni ehkä huonoin ja turhin näkemäni väännös kirjailijan tuotannosta.

Yllä olevassa kuvassa on Mara Wilson Matildana (1996), joka kuuluu ensimmäisiin kirjoihin jonka luin ja taisin kuunnella kuuntelukasettinakin aika moneen kertaan. Matilda on poikkeuksellisen lahjakas ja välinpitämättömästä perheestään turhautunut pikkutyttö, joka ahmii jo ensimmäisten elinvuosiensa aikana kirjaston kirjaklassikoita ja huomaa yllättäviä lahjoja itsellään. Matilda ystävystyy koulun alkaessa hieman reppanan opettajattarensa kanssa ja heistä kehkeytyy todelliset soulmatesit. Samana vuonna ilmestyi Henry Selickin ohjaama animaatio Jaakko ja jättipersikka. Leffa on tainnut jäädä ohjaajan tuotannosta Painajainen ennen joulua ja Coralinen varjoon, muttei versio vallan huono ole.

Kaksi parasta näkemääni Dahl-filmatisointia ovat ensimmäinen Jali ja Suklaatehdas (1971), sekä Kuka pelkää Noitia (1990). Jälkimmäinen on Nicholas Roegin loistava ja turhan vähälle huomiolle jäänyt tulkinta, jossa Anjelica Huston hoitaa ansioituneesti noidan roolin. Kirjana Noidat taitaa olla Dahlin tuotannosta paksuimmasta päästä ja huonona lukijana onnekseni se luettiin koulussa opettajani toimesta päivien päätteeksi (muut Dahlin kirjat olenkin lukenut jopa ihan itse, eli enemmän kuin keneltäkään muulta kirjailijalta ikinä!) Tarina on mukaansatempaava ja siinä on upeita yksityiskohtia, jotka Roeg saa hienosti välitettyä ruudullekin.

Dahlin kirjoissa on oma hölmö taianomainen maailmansa, joka kaappaa mukaan ensihetkistä lähtien. Hänen tuotannostaan löytyy myös paljon novelleja ja klassikkosatujen uudelleenasetteluja. Joissain kirjoista on myös yksinkertainen, mutta hauska kuvitus joka sopii täydellisesti tarinoiden henkeen. Kirjat eivät ikinä alennu liian lässyiksi, vaan niissä on paljon asioita jotka vetää aikuisiakin puoleensa. Ne ovat samalla älykkäitä ja rakastettavia, eikä koskaan voi erehtyä tekijästä.

Roald Dahlin kirjoituksia on nähty myös alkuperäisessä Alfred Hitchcock esittää -sarjassa peräti kuuden jakson verran ja uudelleen lämmitellyssä kasariversion pilotissa, jonka Tarantino muovasi oman Four Roomsin (1995) episodinsa lähteeksi. Dahl käsikirjoitti myös Bond-leffan Elät vain kahdesti (1967). Uusinta, Kekseliäs Kettu (Fantastic Mr. Fox, 2009) -filmatisointia en ole nähnykään, joka on aika noloa näinkin suurelta fanilta. Se on tuntunut olevan kuitenkin aika kehuttu, joten pitäisi koettaa korjata asia pian.