Rare Exports (2010)

Katselin kesällä kaikki Jalmari Helanderin lyhytelokuvat ja olin oikein vaikuttunut. Ammattitaitoista, muttei liian vakavaa. Omaperäisiä ideoita ja mitä ilmeisimmin hyvin pienellä budjetilla tehtyä toimintaa, joka ei jää laadultaan pahemmin Hollywood-tuotannoista jälkeen. Odotukset Helanderin pankin räjäyttävää Rare Exportsia kohtaan olivat täten kohtalaisen korkealla. En missään vaiheessa oikeastaan edes epäillyt onnistunutta lopputulosta, vaan odotin mielenkiinnolla miten ytimekkäiden lyhäreiden ohjaaja täyttää pitkän elokuvan pyörimisajan.

Suomalaisten elokuvien taso on noussut koko ajan viimeisen kymmenen vuodenkin aikana ja yksi jos toinenkin suomalainen leffa on keretty huomioimaan ulkomailla, niin myös tämä. Samalla markkinoidaan myös korvatunturilaisen Joulupukin legendaa, joka ei olekaan mikä tahansa pukki. Alkuperäinen ilkeä kurittajapukki on vaihtunut aíkojen saatossa iloisen pulleroksi kokismainokseksi, mutta tässä elokuvassa on kyse siitä tarujen demonisesta rankaisijasta.

Elokuva alkaa englanninkielisellä jaksolla, jossa ulkomaisen tahon pukinkaivuu operaatio on tavoittanut kulminaatiopisteensä Korvatunturin nyppylällä. Englanninkieltä esiintyy leffan aikana ajoittain, mutta pääosin edetään ihan suomeksi. Kylän suomalaiset joutuvat pian ihmettelemään ja kummastelemaan, pääosissa nähdään Helanderin luottomies Jorma Tommila ja hänen poikansa Onni. Jälkimmäinen esittää pientä Pietaria, jota isukki ei meinaa tarpeeksi huomioda ja isommat pojat pitää pellenä. Kun pojulle valkenee, että joululahjoja onkin aina tuonut naapurin Piiparinen punanuttu päällä, alkaa armoton mytologian kotiopiskelu pukin perään.




Kyse ei siis ole mistään lastenelokuvasta, vaikka aivan tolkuttomasti ei ehkä tarvisi kuvia viilata ikärajaa pari vuotta alentaakseen. K-13 merkintä kattaa kuitenkin lievää pelottelua ja toimintaa, sekä harkitun tyyliteltyä kiroilua. Lastenelokuvan tunnusmerkkejä on kuitenkin leffan alkupuolisko täynnä, etenkin Onni Tommilan esittämän pojan ansiosta. Pojassa on tiettyä vanhankantaista herkkyyttä, jota ei voi kuin sympatiseerata. Tunnelma ei myöskään ole mikään liian ahdistava ja leffaa on lähinnä nautinto seurata pienine jännitysmomentteineen.

Roolitus on oikein onnistunut, tempo juuri sopiva, huumori mainion kuivaa ja tehosteet toimivia. Ainut joka vähän jää kaihertamaan, on tiettyjen asioiden loppuun asti vieminen. Tietynlainen lapsen näyttämisenhalun kliseinen ylidramaattisuus on läsnä, mutta kuitenkin vähän ontosti. Olisi voitu jättää se hillitymmäksi tai vetää suosiolla överiksi, tällaisenaan se on kuitenkin ehkä vähän puolitiessään, vaikkei siitä ehkä sen kummemmin siedä rokottaa. Helanderilla on jo tarinankerronta ja tehostepuoli täydellisesti hallussa, mutta ohjaamispuuhissa on ehkä vielä vähän kehittymisvaraa. Ensikertalaista tosin on kohtuutonta siinäkään suhteessa enempää moittia.

Meneekö pipru?

Alkuperäiset lyhärit vuosilta 2003 ja 2005 kannattaa myös tarkastaa ennen tai jälkeen leffan katsomisen, löytyvät tubesta. Myös muut Helanderin hengentuotokset on syytä tsekata, sillä ne ovat kaikki oikein viihdyttäviä, eikä ainekaan pituudella pilattuja. Aloittaa sopii vaikka parikymmentä minuuttisesta scifi-toiminnasta Ukkonen (2001), joka on ollut dvd-levityksessäkin ja levyltä paljastuu bonuksena myös vielä pari vuotta vanhempi, kaikista ensimmäinen Helander-teos, Maximillian Tarzan.

Ohjaajalla on nyt elämänsä tilaisuus loistavaan tulevaisuuteen, toivotaan nyt vain tulevien ratkaisujen puoltavan sitä. Hollywood on ilman muuta esittänyt jo kiinnostuksensa lupaukseen, mutta lahjakkuuksia niin usein mädättävä jenkkikoneisto ei ainekaan vielä ole saanut vastakaikua. Leffa on ylpeydenaihe suomalaiselle nykyelokuvalla ja sen rahkeet riittävät hyvinkin vaikka jokajouluiseksi katselutraditioksi.