Sotaelokuva ei kaikkia kiinnosta ja elokuva saatetaan jättää katsomatta genren takia. Todellisuudessa sotaelokuvakin jakautuu yhtä moneen lahkoon kuin mikä tahansa genre.
Stanley Kubrickin Full Metal Jacket tulee maanantaina ties kuinka monetta kertaa televisiosta (Sub). Siinä on sotaelokuva, joka saa tunnustusta genren vihaajiltakin. Sotaelokuvaan kannattaa kyllä syventyä muutenkin. Tässä lyhyesti maanantaileffasta ja yhdeksän muuta suositusta:
Isao Takahata: Tulikärpästen hauta (Hotaru No Haka, 1988)
Isoveli jää pitämään huolta pienestä siskostaan Toisen Maailmansodan aikaisessa Japanissa, kun heidän äitinsä kuolee pommituksissa ja sotaan lähteneestä isästä ei ole tietoa. Sisarusten maailmankuva koostuu nälän näkemisestä, kärsimyksestä, kuolemasta ja hyljeksinnästä.
Tällainen elämä on sietämätöntä aivan pienelle tytölle, mutta uuvuttaa isommallekin pojalle, jonka olisi pidettävä kummatkin kasassa. Se vaikuttaa mahdottomalta maailmassa, jossa ei näy toivoa, eikä muuta iloa kuin tulikärpästen luomat valopilkut pimeässä.
Tulikärpästen hauta muodosti elokuvateattereissa alunperin Naapurini Totoron kanssa tuplanäytöksen. Kaksi suurinta ja kauneinta anime-elokuvaa, kaksi täydellistä vastakohtaa.
Hayao Miyazakin Totorossa koetaan se kaunis, lapsen mielikuvituksen värjäämä ihanteellinen maalaislapsuus. Isao Takahatan Tulikärpästen haudassa koetaan se pahin mahdollinen lapsuus, sodan raiskaaman mielen tuottamien kauhukuvien parissa.
Elem Klimov: Tule ja Katso (Idi I smotri, 1985)
Toisen Maailmansodan aikana pieni valkovenäläisessä kylässä asuva poika löytää hiekkaan haudatun kiväärin ja liittyy sotavoimiin Saksaa vastaan. Raakuuksien todistaminen lähietäisyydeltä ottaa mielen päälle siinä määrin, että elokuvassa koettu kauhu ylittää helposti kauhuelokuvienkin korkeimmat standardit.
Kuva on kuin haalea maalaus, paranoiaa tihkuva ääniraita onnistuneimpia elokuvan historiassa, täydellistä. Ensimmäinen puolisko on tunnelmaltaan ja painostavuudeltaan poikkeuksellisen vahvaa elokuvaa ja jos toinen puolisko ei lähtisi niin paljon käsistä, kyseessä olisi täydellisen virheetön kokonaisuus.
Kahden kolmanneksen kohdilla elokuva haahuilee aavistuksen liikaa ja tunnelma herpaantuu. Tämä on kuitenkin hyvin pieni miinus, sillä elokuva kaappaa uudestaan mukaansa ja lopun allegorinen, moraalinen paradoksi jää kummittelemaan.
"Your race doesn't have a right to exist"
Emir Kusturica: Underground (1995)
Toisen Maailmansodan Belgradissa elää maan alla pieni aseita valmistava kommuuni, joilta ulkomaailma on suljettu. Aseita välittävät tahot eivät sodan loputtua välitä maanalaisille ihmisille tietoa tilanteesta ja he elävät edelleen sotatilassa.
Emir Kusturican elokuvat ovat äärimmilleen viritetyn eläväisiä ja surrealistisuudessaan kiehtovia. Balkanilainen elämänmeno on hyvin mukaansatempaavaa ja hallittu häsellys ei missään vaiheessa tunnu menevän liiallisuuksiin, lähinnä koska se ampuu niin reippaasti yli heti alkajaisiksi.
Goran Bregovićin säveltämä musiikki on ehkä menevintä rallia mitä elokuvissa on kuultu. Torventöräyksillä säestetty elokuva päätyy lopulta tragikoomiseksi farssiksi ja jättää jälkeensä levottoman hyvän mielen ja loputtoman määrän kauniita kuvia.
Sivuhuomiona on sanottava, että kun olin kesällä katsomassa ja kuuntelemassa Goran Bregović and the Weddings and Funerals Orchestraa Ilosaaren rentolavalla, jopa suomalaiset menivät sekaisin.
"If you don't go crazy, you are not normal!" - G. Bregović
Réne Clément: Kielletyt leikit (Jeux Interdits, 1952)
Pieni ranskalaistyttö menettää perheensä Toisen Maailmansodan aikana natsien hyökkäyksessä ja muutaman kriittisen vuoden vanhempi köyhä poika ottaa hänet suojiinsa. Lapset oppivat käsittelemään elämää ja kuolemaa yhdessä, kyseenalaisilla kuolemaleikeillään.
Kielletyt leikit on samaa koulukuntaa Tulikärpästen haudan kanssa. Hieman vanhemmalla pojalla on aavistuksen enemmän elämänkokemusta kuin tytöllä ja hän pystyy jo käsittelemään asioita jossain määrin kuten aikuinen.
Lapset käyvät muilta kyläläisiltä piilossa läpi terapiaansa, joskin tragedian ollessa niin lähellä, sen todellisuutta ei kykene edes käsitelemään heti. Siihen havahtuu vasta pikkuhiljaa.
John Boorman: Odotuksia (Hope & Glory, 1987)
Nuoren pojan elämä Toisen Maailmansodan Lontoossa on leikkiä ja mieheksi kasvamista. Kaikki lapsuutta sodan keskellä käsittelevät elokuvat eivät suinkaan ole pelkkää kurjuutta ja epätoivoa. John Boorman kertoo osittain omakohtaisiin kokemuksiinsa perustuvan tarinan sota-ajasta.
Pääsääntöisestikin britit pukevat sotakuvauksensa joko satiiriin, mustaan huumoriin tai komediaan. Se on päinvastainen lähtökohta kuin Yhdysvalloilla ja helposti myös kiinnostavampi.
Odotuksia on kuvaus sodasta, joka koetaan jännittävänä seikkailuna. Toisin kuin muut valinnat, Odotuksia on helppoa, mutta antoisaa katseltavaa.
Roman Polanski: Pianisti (The Pianist, 2002)
Władysław Szpilman soittaa pianoa varsovalaisella radiokanavalla. Rakennusta aletaan pommittaa - Toinen Maailmansota on alkanut. Pianisti ei meinaa jättää musiikkiaan, hän on epäuskoinen. Pian natsivallan noustessa valtaan, juutalaisia aletaan sullomaan yhä ahtaammalle ja ahtaammalle, ihmisarvo riistetään ja väistämätön kohtalo häämöttää.
Pianisti on vahvimpia kuvauksia aiheesta. Ei mikään ihme, sillä Polanski on itse kokenut kauheudet. Keskitysleirin varjo näkyy Polanskin elokuvien suljettuina tiloina, päähenkilön avuttomuutena, ahdistuneisuutena, vainoharhoina, pelkona ja inhona.
Steven Spielberg: Schindlerin lista (The Schindler's List, 1993)
Oskar Schindler on saksalainen bisnesmies, joka päättää pelastaa toistatuhatta juutalaista Toisen Maailmansodan Puolassa kaasukammiolta.
Spielberg on aina ollut kaikkea muuta kuin ohjaajasuosikkini. Ihan kivojen lastensatujen ja seikkailujen takana ollut mies onnistui tekemään täydellisen poikkeksen kaavaansa Schindlerin listalla. Erittäin koskettava henkilökohtainen teos, joka on toteutettu hyvin vaikuttavalla tyylillä ja oivaltavilla kuvauksellisilla ideoilla.
Giuseppe Tornatore: Malèna (2000)
Toisen Maailmansodan alettua, kaupungin kauneimman naisen, Malènan, mies liittyi armeijaan ja on todennäköisesti kuollut. Malènan tehdessä surutyötä koko kaupunki haaveilee naisesta, etenkin pienet aikuistumisen kynnyksellä olevat pojat.
Tornatoren elokuvat ovat ihanan lämpimiä katsauksia lapsuuden kesien kauneuteen. Malènakin on kuvattu lapsuutta ja kauneutta ihannoiden. Romantisoitu kuvaus kutsuu maailmaan, jossa kaikki on kaunista ja Morricone soi, eli pois ei haluasikaan. Tarjoaa samoja tuntemuksia kuin ohjaajan tunnetuin elokuva, Nuovo Cinema Paradiso, eikä kovin montaa piirua vähempää.
Mikhail Kalatozov: Kurjet lentävät (Letyat zhuravli, 1957)
Nuori pari valaa rakkautta toisilleen Toisen Maailmansodan aattona Moskovassa. Kurjet lentävät. Miehen on valmistauduttava sotaan.
Kameratyöskentelystään tunnettu Kurjet lentävät ei ole saanut tunnustustaan tyhjästä. Parhaimmillaan otokset ovat saada Wellesinkin elokuvat kalpenemaan. Vertailu on turhaa, sillä molemmat ovat parhaita esimerkkejä siitä, kuinka mustavalkokuvalle tehdään oikeutta.
Otosten kompositiot ovat hyvin vaikuttavia, kamera-ajot hypnoottisia ja teknisesti vaativia. Näyttävyys korostaa koskettavaa tarinaa, Veronikaa esittävä Tatyana Samoylova on todellakin saatu kuvattua taistelun arvoiseksi ja vyöryvät päällekkäiskuvat tehostavat vaikeita tunnekuohuja.
Stanley Kubrick: Full Metal Jacket (1987)
Kahteen osaan jaettu Vietnam-kuvaus. Ensimmäisessä näytetään sotilaiden koulutusjakso, jonka aikana mitataan kestääkö alokas kuria ja nöyryytystä. Toisessa osiossa kuvataan nuorten sotilaiden tositoimia ja ajatusmaailmaa.
Stanley Kubrick käsitteli sotaa urallaan monet kerrat, koskettavimmin Kunnian poluilla. Perinteisimpään kastiin kuuluva Full Metal Jacket on kieltämättä genrensä suurimpia helmiä, mutta kahteen osaan jakaminen ei onnistu mielestäni täysin moitteetta.
Ensimmäinen osio, koulutus, edustaa virheetöntä elokuvaa ja ohjausta kaikin puolin. Siinä on luotu tunnelma, joka pitää imussaan. Toinen osio, sota, on hajanaisempi ja keskittyminen pääsee herkemmin lipsumaan.
Jälkimmäinen puolisko elokuvasta on yhtälailla erittäin hyvää elokuvaa ja pitää sisässään osan ikimuistoisimpia kohtauksista, mutta kahtiajako on tehnyt hallaa kokonaisuudelle.
"Me so horny. Me love you long time."
Sotaelokuva genrenä on melko veteenpiirretty viiva. Puhummeko vain niistä elokuvista, joissa seurataan itse sotaa tapahtumien keskellä. Olisi aika outoa kutsua Pan's Labyrinthia sotaelokuvaksi vain koska se sattuu sijoittumaan sota-aikaan. Se on sotaympäristöön sijoitettu fantasiaelokuva, mutta entä Pitkät kihlajaiset?
Onko sodan oltava todellinen, historiallisiin tapahtumiin sijoittuva tai tapahtumainkulkua tarkasti noudattava? Kunniattomat paskiaiset kiertää todellisia tapahtumien kulkua melko raisusti. Tuntemattoman sotilaan näyttelijätkin ovat paappoja.
Käykö miekoin käyty taisto samaan genreen tussarein ja pommein käydyn kanssa? Itselläni on ainakin ongelma pitää Kurosawan elokuvia missään määrin sotaelokuvina. Osa käsittelee sotaa osana asetelmaa, muttei varsinaisesti kerro sodasta itsessään, vaan jostain aivan muusta.
Sitten on elokuvia, jotka sijoittuvat keksittyyn tai yleiskäypään sodankäyntiin. Puhumattakaan avaruudessa käytyihin keksittyihin sotiin.
Nyrkkisääntönä kaikki maapallo vs. maapallon ulkopuolinen tai kaukaisten galaksien sodat ovat scifiä tai fantasiaa, vaikka ne kuvastaisivat tarkemmin historiamme sotia kuin niistä oikeasti kertovat.
Iso osa sota-aikaan sijoittuvista elokuvista vain sivuavat itse sotaa, jonka keskipisteenä on esimerkiksi rakkaustarina, lapsesta aikuseksi kasvaminen, tärkeän ihmisen menetys. Genremäärittely riippuu siitä, miten kuvat on teemasta riippumatta näytetty.
Sitten on (slapstick)komediaelokuva, jonka aihepiirinä sattuu olemaan sota. Ilmeisinä esimerkkeinä Chaplinin Diktaattori ja Keatonin Kenraali. Komediaa, aihepiiriltänä sota. Sitäpaitsi Kenraalin tähti on virtuoosimaisen Keatonin ohella juna, tehden siitä sirkustaiteella verhoillun junaelokuvan.
Päteekö sama yhtälö kuitenkaan Stanley Kubrickin Tohtori Outolempeen, joka on musta satiiri sodankäymisestä. Komediallisesta otteestaan huolimatta se kertoo nimenomaan sodankäynnin hulluudesta ja sen ajavista voimista, täten laskisin sen ehdottomasti sotaelokuvaksi.
Kubrickin maalauksellista, sotaa sivuavaa seikkailuelokuvaa, Barry Lyndonia sen sijaan en pidä sotaelokuvana. Se kertoo ensisijaisesti tarinan yksilön noususta ja tuhosta tietyn aikakauden brittiyhteiskunnassa.
Tunnetuimmat sotaelokuvan tantereet ovat Yhdysvaltalainen Vietnamin sota -kuvaus ja WWII. Suomalaisittain kaavan rikkoo Tuntematon Sotilas.
Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt! on eräs tunnetuimmista, arvostetuimmista ja ikonisimmista sotaelokuvista. Se on sotaelokuvalle sitä, mitä Brian De Palman Scarface on gangsterielokuvalle. Elokuvan painostava ja hikinen tunnelma on toteutettu näyttävillä kuvilla ja musiikilla. Mikä tekee siitä mestariteoksen, on näyttelijäsuoritukset, monologit ja muut ikimuistoiset lainit.
"I love the smell of napalm in the morning."
Jenkkituotannoilta voi tottakai odottaa teknisesti erittäin hienoa jälkeä, kuten Pelastakaa Sotamies Ryanissa, joskus jopa suurta tunnepitoisuutta, kuten Schindlerin listassa.
Jenkkien sotaelokuva on kuitenkin genren virikkeettömintä, viihteellistetyintä, toistavinta ja tietoisesti väärää kuvaa luovinta, jolla USA valehtelee ensisijaisesti USA:lle ja samaan hintaan muille hyväuskoisille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti