Sally Mann: Hangnail (1989)
Steven Cantorin dokumentti Mitä jäljelle jää seuraa kiistellyn valokuvaajan Sally Mannin elämää kymmenen vuoden ajan. Mann tunnetaan parhaiten perhealbumia muistuttavasta kuvasarjastaan Immediate Family, jossa pääosassa ovat taiteilijan lapset. Kuvat ovat äärimmäisen kauniita mustavalkoisia otoksia, joita rouva näpsii meinneiden aikojen tekniikkaa hyväksi käyttäen. Kuvaaminen tällä tavalla on aikaa vievää ja työlästä, mutta se todellakin näkyy lopputuloksessa.
Mannin elämän suuria tragedioita ovat sensuuri, syytökset ja hänen miehensä harvinaislaatuinen sairaus. Mannin nuoret lapset esiintyvät suuressa osassa kuvia täysin alasti, ja tämä heille niin luonnollinen tapa on herättänyt kiihkoilijoiden vastarinnan hänen taidettaan vastaan. Suomessakin näyttelystä tehtiin useita tutkintapyyntöjä poliisille. Myöhempi teoskokonaisuus What Remains taas käsittelee kuolemaa. Läpimätiä ja vähän tuoreempia ruumiita, lemmikkieläimen luita ja muuta mauttoman makaaberia puettuna kauniisiin kuviin. Äkkiseltään on helppo vetää suora linjanveto Mannin miehen sairauden ja kuoleman tutkimisen välillä, mutta vaikea sanoa kuinka paljon nämä asiat todellisuudessa vaikuttavat toisiinsa. Mann itse kertoo dokumentissa kuinka aihe alkoi kiinnostaa kun joku vankikarkuri pääsi valloilleen hänen tilalleen ja kuoli lopulta talon eteen.
Dokumentin loppupuolella Mannin kuolema-aiheiset kuvat tilataan suureen näyttelyyn New Yorkiin, joka perutaan viime tingassa. Se on kova paikka taiteilijalle, joka joutuu todella taistelemaan taiteensa esiintuomisen kanssa. Tietenkin olisi helpompi päästä esille ja miellyttää, jos aiheet olisivat turvallisia, eivätkä aiheuttaisi närää kellekään. Mikä surullisinta, moni kapsahtaa tähän kaupallisuuden ansaan. Nykyinen ilmapiiri taas vaatii sen ja taiteilijoiden on usein nöyrryttävä, kun eivät muuten elantoa työllään saa. Mann on pitänyt linjansa vastalauseista huolimatta. Mannin lapset nähdään dokumentissa myös aikuisiksi kasvaneina, mikä on tietenkin hyvin mielenkiintoista nähtävää. Heistä tehdään kuvasarja myös aikuisina.
Ohjaaja Steven Cantor teki Mannista lyhyen dokumentin jo taiteilijan huippuhetkien aikaan 1994, jonka jälkeen aloitti tämän pitkäaikaisemman projektin. Aihe on edelleen ilmeisen ajankohtainen, sillä myös toinen ohjaaja Chris Ekstein on ottanut sen aiheekseen pian ilmestyvään dokumenttiinsa. Hyvä niin, kaikkea mielenkiintoista kannattaakin dokumentoida niin kauan kun se on mahdollista.
Steven Cantor: Mitä jäljelle jää (2005)
Werner Herzog: Woodabe: Herdsmen of the Sun (1989)
Werner Herzog on kieltämättä yksi hulluimpia ohjaajia, joita elokuvamaailmalla on etuoikeus tuntea. Saksalaisohjaaja ei tyydy kompromisseihin, vaan tekee mitä haluaa. Kukaan muu ei suostunut ohjaamaan toista kertaa sekopäistä Klaus Kinskiä ja Herzog teki sen viidesti, legendojen mukaan pahimmillaan aseella uhaten. Aiheesta on tehty erinomainen dokumentti 25. Tunti: Klaus Kinski (Mein Liebster Feind - paras ystäväni, 1999). Eräässä elokuvassa näyttelevät sademetsien heimotkin tarjoutuvat tappamaan uppiniskaisen näyttelijän. Herzog on tehnyt jo vuosikymmeniä sitä mitä Madventuresit nyt. Hän kiertää maailman vähemmän koluttuja paikkoja määrätietoisesti ja saa aikaan mielenkiintoisia teoksia. Hänen tunnetuimmat näytelmäelokuvansa ovat Aguirre: Jumalan viha, Fitzcarraldo, Nosferatu (remake) ja Grizzly Man. Fitzcarraldossa mennään laivalla vuoren ylitse ja se todella tehdään oikeasti ilman keinotekoisia efektejä. Se kertoo aika paljon ohjaajan omistautumisesta.
Werner Herzog kvuaa näytelmäelokuviaankin pääsääntöisesti hyvin dokumentaarisesti. Hän varttui lapsuutensa kaukana niinsanotun sivistyksen parista, syrjäisellä vuoristoalueella, joka osittain jo selittää hänen ylitsepursuavan kiinnostuksen ympäröivää maailmaa kohtaan. Vasta täysikäisyyden kynnyksellä ohjaaja sai ensikertaa kosketusta teknologiaan, joka nykyajan nuorilla on käytännössä käsillä syntymästä saakka. Olenkin vähän miettinyt tämän yhteyttä myös Herzogin valintaan tehdä elokuva Kaspar Hauserin tapaus (1974), joka kertoo lähes kirjaimellisesti tynnyrissä kasvatetun miehen elämästä. Elokuva perustuu tositarinaan lähes parin sadan vuoden takaa, jolloin nuori mies ilmestyi kyläpahasen katukuvaan osaamatta juuri puhua tai kävellä.
Kellarikinon porukka sai aikaiseksi Werner Herzog dokumenttien sarjan Kino Iirikseen, joka näytettiin syksyllä Goethe Institutissa. 23 dokumenttia ohjaajan uran varrelta, sekä kolme ohjaajsta kertovaa dokkaria, jaettuna kolmelletoista sunnuntai-illalle.
Sunnuntainen Woodabe: Herdsmen of the Sun (1989) kertoo afrikkalaisesta heimosta, lähinnä keskittyen näiden parinmuodostamisriitteihin. Miespuoliset heimonjäsenet valmistavat itseään kauneuskilpailuihin, joissa jo naimisissa olevat naiset valitsevat itselleen puskaparin pariksi päiväksi. Dokumentissa näytetään myös pintaraapaisu häistä, joissa kahdeksanvuotias tyttö naitetaan aikuiselle miehelle. Pääpaino on kuitenkin kauneuskilpailuilla ja se onkin dokumentin mielenkiintoisinta antia. Naamaa maalataan ja lävistetään ja lopputulokset ovat oikeasti aika hienoja. Myös naiset laittautuvat ja järkyttävintä ainekin meille totuttuihin kauneusihanteisiin nähden on naaman irvistelyt joita siellä pidetään viehättävänä. Mitä enemmän silmiä ja hampaita saadaan esille, sen kauniimpaa. Tuloksena meikäläisille välittyy tunnelma transsiin vaipuneista voodoo-zombeista, eikä moni suomalainen varmaan uskaltaisi moiseen koskeakaan. Herzogin tyylinmukaisesti leikkaukset ovat harvassa ja kuvaus on hidasta, se vain korostaa heimon erikoisia piirteitä.
Viikko 3:
Elokuvat:
Sam Peckinpah: Tuokaa minulle Afredo Garcian pää (1974) ****
Clint Eastwood: Hereafter (2010) ***
Daniel Lind Lagerlöf: Beck - Mainostaja (2002) **
Patrik Syversen: Pedon verta (2008) *
Rebecca Miller: Pippa Leen yksityiset elämät (2009) ***
Dokumentit:
Steven Cantor: Mitä jäljelle jää (2005) ****
Peter Joseph: Zeitgeist - Moving Forward (2011) ****
Werner Herzog: Lessons of Darkness (1991) *
Werner Herzog: Woodabe: Herdsmen of the Sun (1989) ***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti