Vares - Pahan suudelma (2011)

Kuuden uuden Vares-elokuvan sarja starttasi nimekkeellä Pahan Suudelma. Leffojen avulla yritetään nyt lanseerata euroopassa uutta finn-crime elokuvatyyliä, ruotsalais- ja saksalaisdekkarien kiusaksi ja kilpailijaksi. Rajapyykki kahden veijosvareksen ja tämän välillä on huomattava. Siinä missä ensimmäiset flirttaili avoimen vapautuneesti mustalla huumorilla ja ikimuistoisilla lineillään, uusi on tyylitelty hieman vakavammaksi. Elokuva on tosiaan ensiluokkaisesti toteutettua eurooppalaista dekkaria, vailla mitään huomattavia häiriötekijöitä. Mikä on suomalaisleffoissa edelleen se välttämätön paha, sponsorit huutaa kuvassa ja hahmoina toimii samat naamat kesät talvet. Tässä elokuvassa nämä tekijät ovat tosin melko hyvin sulatettavissa.

Yksi ensimmäisiä kynnyskysymyksiä on tietenkin Antti Reinin suoritus Vareksena. Reini on sinänsä varmempi valinta päärooliin euroopanvalloitusta varten, sillä kaverin naamahan ei ole kovinkaan särmikäs, eikä täten jätä tilaa mahdollisille inhoreaktioille. Reini on roolissa tasan tarkkaan ihan hyvä ja menee itselleni täydestä, joskin unohtuu nopeammin kuin Veijonen, jolla ei aiemmissa elokuvissa ikinä näin suurta roolia ollutkaan kuin Reinillä nyt. Salapoliisin rooleihin kaipaisin tosin lähes aina tiettyä mystisyyttä, johon oikeastaan kumpikaan Vareksen esittäjä ei ole täysin yltänyt.

Pahan Suudelma ei ole kevyimmästä päästä, mutta potentiaalinen mässäilykin jätetään käyttämättä. Elokuvassa on paloiteltu ruumis ja dekkareille ominaisia kieroutuneita ilmissuhteita. Huumorin välähdykset koetaan lähinnä Jasper Pääkkösen esittämän ex-narkkari reppanan sutkautusten myötä, sekä muutaman naljailun ansiosta Mikko Leppilampi Eppu Salminen osastolla. Äkkiseltään roolitus kuulostaa melko halvalta ja saattaa miettiä kuinka vakavasti voi ottaa dekkaria jota tähdittää Pääkkönen, Leppilampi ja Salminen. Näyttelijät on saatu nimenomaan heille sopiviin pieniin luonnerooleihin ja sitä paitsi Pääkkönen kuuluu nykyisten suomalaisnäyytelijöiden parempaan kastiin. Eli kaikkiaan no harm done.

En ole yhtäkään Reijo Mäen romaania lukenut, mutta ainekin elokuvista heijastuu perinnetietoinen detective story ja suomalainen junttihuumori. Juonen kulku ei suorastaan pääse yllättämään, vaikkei tapahtumia ennalta välttämättä arvaakaan. Perusasetelmassa ovat surmattu tyttö, käsiään levittelevät poliisit, äiti joka palkkaa yksityisetsivän, joka tutustuu tytön läheisiin, jotka taas koostuu asiaankuuluvan hämäristä karaktääreistä. Kun syvemmälle edetään, porukan pääluku vähenee ja etsivä arvatenkin passitetaan kotiin viikon palkan kera. Tapaushan kuitenkin kiehtoo herra Varesta jota ei hotsita lopettaa hommia ennen kuin rikos on ratkaistu. Hyvin perinteisiä kuvioita siis, lukuisilla sivuhahmoilla täydennettynä. Klassisiin mysteereihin pohjataan, mutta tänä modernin elokuvan aikana otetaan mukaan myös nykyaikaista teknologiaa ja leffassa esitellään jopa facebook selvittelyn yhtenä muotona.

Jos muidenkin kuvattujen elokuvien taso on vähintään tämä, niin menestystä ulkomaillakin sopii povata tietyllä varauksella. Televisioon elokuva sopii mitä parhaiten, vaikka joitain erityistehoja siitä saanee vain teatterissa. Laatu on kuitenkin sen verran kansainvälistä tasoa, että jos leffa ei uppoa Suomen ulkopuolella, on vika eurooppalaisisten dekkaristien päissä. Kotimaiselle katsojalle se tarjoaa ainekin tarpeeksi. Seuraava osa nähdään jo tämän vuoden puolella teatterissa, loppujen kohtalosta ei taida olla vielä varmuutta, saattavat joutua skippaamaan teatterilevityksen. Itse odotan jo seuraavia ensi-iltoja malttamattomasti.

-------------------------------------------

Arvostellessa joutuu välillä pähkäilemään ankarasti, eikä ole välttämättä koskaan tyytyväinen antamaansa nopanlukemaan. Malliesimerkkejä ovat taannoiset Veijarit ja Pienin painajainen perheessä, pisteytys kolme Iiristä. Kumpikin ilman muuta hyvin paljon kahteen kallellaan ja yhtähyvin arvio voisi olla kumpi vain. Johonkin se on aina vain kapsautettava, puolikkaita en ole ottanut asteikkooni ollenkaan, vaikka ne helpotusta toisivatkin. Pisteytys on kuitenkin aina suuntaa-antava, eikä eksakti totuus, mielipidehän tulisi löytyä ennemminkin tekstistä. Kuitenkin, itseäni ainekin häiritsee jos pisteytystä ei harrasteta ollenkaan, täten ei tulisi mieleenkään jättää sitä pois.

Ainekin omassa arvosteluasteikossana kolme ankkaa tarkoittaa aina hyvää, oli se sitten omassa kategoriassaan tai kaikkeen elokuvaan suhteutettuna. Veijarit oli omassa suomilohkossaan keskivertoa parempi, ihmissuhteita yksipuolisen osuvasti kuvastava pieni elokuva. Pienin painajainen perheessä taas oli ehdottomasti hauskinta tyhjää amerikkalaista purkkaviihdettä, mitä olen vähään aikaan nähnyt. Narnia taas olisi periaatteessa voinut kavuta kolmen ankan kastiin, mutta katsoin viihdearvon olevan genreensä nähden pienempi kuin edellämainituilla komedioilla. Se näytti hyvältä ja välillä jopa tuntui hyvältä, mutta pitkänä pötkönä se oli auttamattomasti liian puinen.

Kaksikaan ankkaa ei siis omalla kohdallani tarkoita missään nimessä huonoa elokuvaa, se kuvastaa ennemminkin lievää pettymystä tai heikkoa kokonaisuutta. Kahden ankan leffatkin kannattaa siis käydä vielä katsomassa jos aihe kiinnostaa. Vasta yksi ankka tarkoittaa täysin tavanomaisen tylsää tai jollain tavalla ärsyttävää elokuvaa, jota kannattaisi mielestäni välttää. Raivostuttaville elokuville on vielä vapaana mahdollisuus pyöreään nollaan, mutta yksikään ensi-ilta ei ole sitä ansainnut blogin olemassaolon aikana. Tästä päästäänkin vihdoin tämänkertaisen pisteytyksen pariin. Todella huojentavaa välillä nähdä leffa jonka arvioinnissa ei tarvitse puntaroida päätään puhki. Vares on erittäin vahva kolmen Iiriksen elokuva. Ei enempää ei vähempää.