Veijarit (2010)

Veijareita on työstetty erittäin pitkään ja vaikkei se näy tuloksessa ihan hirveästi, on siinä juonta ja näppärää dialogia ihan mukavasti. Mikko Leppilampi ja Antti Luusuaniemi esittävät kämppiksiä ja bestiksiä, vahva todellinen kämppäkaveruushistoria on aistittavissa eikä näyttelijöiden yhteenpeluussa ole täten moitteen sijaa. Leppilampi on Saku, viiksekäs peter pan jolla ei juuri riitä ajatuksia muulle kuin jatkuvalle bailaamiselle. Luusuaniemen esittämä Ässä alkaa kuitenkin jo pikkuhiljaa heräilemään todellisuuteen tavatessaan Pihla Viitalan esittämän Annan. Kolmekymppisille kaveruksille tulee kriisi kun Ässä alkaa olla niin parisuhdetta kun olla ja voi, mitäs Sakulle enää jää.

Lauri Nurkse on tullut tutuimmaksi näyttelijänä ja tv-sarjojen ohjaajana, mutta debyyttiohjaus Sooloilua (2007) näytti Nurksen olevan valmis leffojen tehtailuun. Parisuhteet ja mustahko huumori ovat olleet ohjaajan tavaramerkkinä, eikä uutukainenkaan niistä tingi. Vaikka elokuva on nimellisesti buddy-movie kahdesta koheltavasta kaveruksesta, eniten se on nimenomaan pari- ja muidenkin suhteiden hankaluuksien kuvastaja ja lapsuuden ja aikuisuuden välistä kuilua pohtiva elokuva. Siinä ei romantisoida kenenkään osaa elämässämme yhteisössä, miehillä ei ole helppoa naisten kanssa, naisilla ei ole helppoa miesten kanssa, miehilläkään ei ole enää helppoa miesten kanssa, eikä kellään ole enää helppoa ja kivaa aina vaikka kuinka haluisi.

Alkupuoli leffasta on enemmän komediallinen ja vaikka läppää tulee läpän perään se ei oikeastaan tunnu liian väkinäiseltä. Poikamaisen huumorin väliin on pistetty jopa ihan älykkäitäkin vitsejä. Sävy vakavoituu jossain vaiheessa, mutta liiaksi ei karata mielipahan maille vaan huumorikin on melkein koko ajan sopivan kyynisen mustaa ja jutut ovat kaikessa hulluudessakin kuin oikeasta elämästä.

Kuten niin monessa suomalaisessa tuotannossa, sponsorit paistaa taas näkyvillä selkeästi. Kaikista eniten sponsoria korostava kohtaus on kun eräs tuote sensuroidaan pikselöinnillä. Katalan ovela idea, toimivakin vielä.

Mielenkiintoinen yksityiskohta elokuvassa on myös musiikin käyttö, leffan aikana kuullaan yhteensä neljäätoista Riston kappaletta. Biisit ovat vanhoja, mutta sanallinen sisältö on saatu välillä vastaamaan kuvaa osuvasti, vaikkakin alkuperäisestä asiayhteydestä poiketen. Jos pitää Riston musiikkia vain ärsyttävänä taidehomoiluna, voi olla vähän hankala sulattaa elokuvaa ongelmitta, mutta jos yhtyeen musiikki on mieleen niin sehän on vain bonusta.

Elokuvan työnimi oli Pelkääjän paikka, joka olisi ollut monella tapaa sopivampi nimi leffalle, etenkin kun Veijarit nimenä ei ihan oikeasti ole juuri mistään kotoisin. Elokuvaa tehtäessä vahingoitettiin muuten 1926 ilmapalloa. Kannattaa jäädä teatteriin katsomaan lopputekstitkin kokonaan, jos haluaa nippelitietoa tai on pulaa iskurepliikeistä.

--------------------------------

Veikkauskorttia näyttämällä pääsi viime vuonna suomalaisiin elokuviin tiistaisin kaksi yhden hinnalla. Ainekin melkein jokaiseen, mutta mukaan mahtui myös muutama tällainen uppiniskainen tapaus, joissa tuotantoyhtiö halusi evätä edun käytön. Harjunpään jätin tuosta syystä katsomatta sitten kokonaan ja Veijaritkin olisin saattanut jättää katsomatta jos olisin tajunnut asian ennen lipunmyyntitiskiä. Olisi siellä varmasti ollut parempaakin katsottavaa, mutta kun oli jo asennoitunut katsomaan Veijarit, niin tuli sitten mentyä sinne. Etu on muutoin ollut oikein mukava, enkä ole ikinä ennen käynyt katsomassa elokuvissa niin montaa suomalaista leffaa vuoden aikana kuin viime vuonna.