torstai 6. tammikuuta 2011

Pienin painajainen perheessä (Little Fockers, 2010)




Pienin painajainen perheessä on jatkoa elokuville Perhe on painajainen ja Painajainen perheessä. Edellisten osien ohjaaja Jay Roach ei ole uusimman takana, vaan homman hoitaa American Piella kymmenisen vuotta sitten debytoinut Paul Weitz. Paljoa ei ole muuttunut edellisiin osiin verrattuna, mutta ei se ainekaan itseäni tässä tapauksessa haitannut. Leffahan on teilattu pääosin kaikilla leffasivustoilla ja kriitikoiden toimesta. Niinhän sen tietysti pitääkin mennä että maailmankaikkeus pysyy tasapainossa. Tämänkaltaiset viihdykkeet lytätään usein jo puoliautomaattisesti.


Elokuvan nimi on hieman harhaanjohtava sillä pieniä painajaisia, pikku Fockereita ei nähdäkään juonen kannalta merkittävässä roolissa. Traileri ei näytä elokuvan parhaita puolia, leffassa on mielestäni oikeastaan ihan hyviäkin juttuja. Focker-nimeen liittyvät vitsit ovat totaalisen kuultu jo, enkä tiedä miten niistä jaksetaan edelleen yrittää vetää niin monta turhaakin läppää. Yliampuvia kohtauksia löytyy muutamia, mutta voin kyllä sanoa elokuvan muuten täyttäneen tarkoituksensa oikein hyvin. Näyttelijät ovat harjaantuneet jo rooleissaan ja homma skulaa.

Leffassa nähdään kolme uutto hahmoa. Ensinnäkin Harvey Keitel, omituisen turhassa roolissa josta ei ota juuri mitään irti. Laura Dern, hieman näkyvämmässä ja paremmassa roolissa. Ainut selkeä ja värikäs uutuus on Jessica Alba. Vaikea edes sanoa osaako Alba näytellä vai ei, kun tavallaan roolisuoritus tässäkin on ihan okei jos kerran semmoinen hahmo on leffaan kirjoitettu. Itse ainekin pidin hahmoa ihan sopivan typeränä tähän kokonaisuuteen.

Odotin vähän enemmän jotain kummisetä-läppää kun trailerista sain sellaisen käsityksen, että moista mahdettaisiin viljellä. Jonkin verran sitä tulee, mutta olisihan sitä voinut kaivella jo De Niron mukanaolon takia enemmänkin kun kerran aloitettiin. Hahmot elokuvassa ovat kaikkiaan melko hyviä ja vaikken esimerkiksi todellakaan pidä Owen Wilsonista, tämän rooli on sen verran hyvä että sietää sellaistakin katsoa vaikka vähän ärsyttääkin.

-----------------------------

Perinteinen arvosteluasteikkohan on tietyllä tavalla epäpätevä skaalaltaan, sillä joitain elokuvia on mahdoton pistää tuohon muottiin äkkiseltään ja järkevästi. Maalauksellisen upea historiallinen spektaakkeli upeine näyttelijöineen ja parine henkeäsalpaavine kohtauksineen saattaa olla kokonaisuutena kuitenkin tylsä ja täten siitä ei nauti läheskään koko aikaa. Kevyttäkin kevyempi komedia taas saattaa olla rupuinen, typerä ja hetkessä unohdettu, mutta kantaa koko leffan ajan sujuvasti ja antaa hyvät naurutkin vielä.

Jokainen luo arvostelusysteeminsä itse ja tekee päätökset arvioko leffan pelkästään elokuvallisten ansioiden mukaan tai suhteuttaako arviointiasteikkoa elokuvatyypin mukaan. Tietynlaiset ns. hömppäleffat niittää ala-arvoisia lukemia arvostelijoilta jos niitä arvostelee suhteessa kaikkiin elokuviin, mutta jos arvostelee niitä omassa kontekstissaan, arvio saattaisi olla toisenlainen. En kritisoi kenenkään tapaa arvioida, jokaisella on - tai ainekin tulisi olla se oma tapansa siihen, jonka lukija ajan kanssa oppii tuntemaan ja tulkitsemaan.

Niin, siinä vähän loivennusta kun ollaan lähellä arvostelun loppua. Pisteytys, tähteytys tai tässä tapauksessa ankkojen viskely on joskus hyvinkin helppoa ja toisinaan se aiheuttaa päänvaivaa. Sitä se teki edellisen Veijarit-arvostelunkin kanssa, jossa olin kirjaimellisestikin kahden vaiheilla. Sinänsä hyvin erityyppiset komediaelokuvat saavat nyt nimellisesti saman tuomion täällä, vaikka ne vaikuttivat itseeni hyvin eritavoin. Veijarit paranteli asemaansa mielessäni jälkiperoisesti ja jotkut jutut toimii jälkikäteenkin, Pienin painajainen perheessä oli viihteellisimmillään ja ihan hauska typerällä tavallaan juuri sillä hetkellä, enkä usko sitä enää niin paljon muistelevani.

Suosittelen kaikille jotka haluavat nähdä ihan hauskaa jenkkiläistä purkkaviihdettä tai vaikka Jessica Alban vaihteeksi pikkuhoususillaan. Näyttelijäkaarti koostuu nuorista ja vanhoista lähes kaikille tutuista amerikkalaisista näyttelijöistä ja siinä on typerää ja vähän fiksumpaa huumoria. Aiempien osien näkeminen ei ole välttämätöntä, luultavasti siitä on jopa etua. Tämä on niille jotka pitävät elokuvista ja sarjoista joissa leikataan kalkkunaa, aina sen ei näköjään tarvitse olla edes kiitospäivänä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti