 |
| Copyright: TASCHEN Edvard Grieg, 1996 Mark Summers, Caldey Island, charity calendar; scratchboard |
Kuvitus elää renesanssiaan 2000-luvulla. Perinteiset tyylit ovat jääneet selvästi uusien trendien varjoon ja perustaitavia artisteja lie enemmän kuin koskaan. Huomioarvo per artisti on kuitenkin pieni. Kuvituksesta on tullut kertakäyttöisempää.
Lahjakkaatkin artistit ovat yksittäisiä mikroblogien jakoja tuhansien joukossa. Okei ihan kiva tykkään. Tykkään myös tuosta ja noista. Tarjonnan tulva on vesittänyt yksittäisten teosten merkityksen.
Toisin kuin vuosikymmeniä sitten, nykypäivänä on mahdotonta koettaa järkeillä mielessään mitkä artistit tai teokset valittaisiin maailman parhaiksi minkään mittarien mukaan tällä alalla. Siksi tietty jännitys säilyy niitä niputtavan opuksen avatessa.
 |
Steven Heller, Julius Wiedemann:
100 Illustrators (2013)
|
Taschenin 100 Illustrators on massiivinen järkäle, jonka valinnat koostuvat lähes yhdeksänkymmenprosenttisesti itselleni tuntemattomista nimistä. Suureksi yllätykseksi, ennestään tuntematon nimi löytyy jopa kotikaupungistani.
Teoksen pitäisi olla aika timantti, sillä se on puristettu tiivistelmäksi tiivistelmistä, eli vuotuisista kuvituskokoelmista. Tämän tästä saakin olla kirjaamassa nimiä ylös, mutta sekaan on mahtunut myös hengettömiä tietokone-karikatyyrejä, à la Rolling Stone -lehden kertakäyttökuvasto.
Rock/pop ja elokuvamaailma esiintyvät sivuilla paljon, pitkälti kai sen takia, että suuret alan julkaisut maailmalla ovat edelleen ahkeria kuvituksen käyttäjiä, jälleen à la Rolling Stone -lehti, kuvaavasti kuvatessaan Rolling Stonesia ja Jaggerin kumihuulia.
Anti-perinteisin arvoin laadittu tarjonta ei ole rakkainta antiani, joten sillä on antaa sitäkin suurempi informaatioarvo. Pinnallisessa merkityksessä se on monipuolinen johdatus nykykuvitukseen ja varsin pätevää kahvipöytälukemistoa, kunhan ei liian kiikkerälle kahvipöydälle tätä painavaa asiaa aseta.
Sivumäärällisesti jokainen artisti saa kohtalaisen hyvin palstatilaa, mutta loppujen lopuksi kovinkaan monipuolisesti siihen ei informaatiota mahdu. Sivu menee hyvin lyhyeen esittelyyn omakuvalla ja kolmella kielellä; englanti, ranska ja saksa, pariin kokosivun kuvaan, pienempään kuvaan, lainaukseen, sekä näyttely- ja julkaisulistoihin.
 |
| Copyright: TASCHEN The Rolling Stones, 2004 Liz Lomax, Rolling Stone magazine; polymer clay, oil paint, insulation foam and digital photography |
Verrattuna esimerkiksi Gestaltenin julkaisemiin Illusive -kokoelmiin, tila käytetään väljästi ja suurpiirteisesti. Illusiveissa esitetään enemmän ja käyttäjäystävällisemmin, mutta tällöin yksittäinen teos katoaa ja mitätöityy. Tehotakseen ansaitsemallaan tavalla, taide vaatii kehyksensä, ja kirjakuvituksessa se tarkoittaa kuville omistettuja sivuja. Tämän Taschenin julkaisu tarjoaa, marginaalein ja levittäen kuvan aukeaman kokoiseksi vain hätätapauksissa.
Kahteen osaan jaettu laitos sai kyllä itseni tutustumaan tusinaan uusia tuttavuuksia, mutta en voi väittää yhdenkään niistä miellyttävän enemmän kuin esimerkiksi kotimaiset nykysuosikkini Katja Tukiainen, Sanna Annukka ja Klaus Haapaniemi. Taschen valitsemien sadan joukossa he loistavat poissaolollaan.
 |
Copyright: TASCHEN Spring, 2000 Dave Calver, American Showcase, cover; colored pencil, marker and acrylic. |
Kuvituksesta vielä
Nykykuvitus on pirstoutunut käsite, eikä suurelta osin yhtä kiinnostavaa kuin perinteinen. Toisaalta, parhaimmillaan se onnistuu tarjoamaan hyvinkin mielenkiintoisia oivalluksia. Sen huonot puolet liittyvät teknisiin seikkoihin, materiaaleihin ja trendeihin.
Suomessa on harmillisen heikko kuvituskulttuuri, jonka lisäksi mielenkiintoista kuvitusta tänne tuodaan muuhun Eurooppaan verrattuna huonosti. Sitä vasten Suomi sentään nauttii kohtalaisen kovatasoisesta designista kulutus- ja käyttötavarassa, josta em. suosikkinikin ovat vastanneet.
Tietokoneilla tehtyyn grafiikkaan liittyy usein tietty inhimillisyyden ja lämmön puute. Kuvat ovat liian teräviä miellyttääkseen ja tuntuakseen aidoilta, geometrisesti ne ovat aivan liian virheettömiä ja väritykseltään karseaa liukuvärjättyä suttua.
Suuri merkitys on myös sillä, mistä kuvansa katselee. Eli paperin laadulla ja muilla painoteknisillä asioilla. Parhaiten toimii mielestäni useimmiten raskas, paksu, semi-matta, ja luonnonvalkoinen tai -musta paperi, joka toistaa värit vahvana, eikä jätä kuvaa kalvomaiseksi printiksi paperin päälle.
Kiiltävä ja plastinen paperi näyttää tarkimman kuvan kuvapiste kuvapisteeltä, muttei tee aina kunniaa kohteelleen. Suurin ero on fiiliksessä. Don Rosa ihmetteli yhdeksän volyymin Kootut -sarjassaan reaktioita ns. hyvään paperiin ja printtiin.
Lukijat pitivät tarinoistaan kahisevalla höttöpaperilla ja halvalla musteella. Kun teokset oli painettu uusiksi viimeisen päälle, siitä puuttuukin se kaivattu tunne. Verrannollinen filmin ja digin, tai sitten vaikka minkä taiteen alustojen välillä. Myöhemmin Rosa totesi itsekin nauttivansa vanhoja Barks -tarinoita ennemmin alkuperäisessä muodossaan, oli uudet julkaisut olevinaan kuin ylivertaisia tahansa.
Toisaalta, lukijoiden alustat ovat enenevissä määrin jotain aivan muuta kuin paperia, tuumakooltaan kolmesta kolmeenkymmeneen ja interaktiivisia. Niissä ei ole musteen hajua sen enempää kuin uuden kirjan tuoksuakaan. Eikä ne varsinkaan tee kunniaa kirjakuvituksille.
