Tolonen (2014)

Lasse Keso: Tolonen (2014)

Kun Kekkosen siunauksella vahvistettu Tasavallan Presidentti alkoi aikoinaan kierrellä lavoja, kerääntyi kauempaakin ihailijoita seuraamaan nuoren virtuoosin kepitystä. Tolosen ympärille nousi musiikkipiireissä kultti. Ulkomaisissa rokkilehdissä häntä tituleerattiin Eric Claptonia, Jimi Hendrixia ja Jimmy Pagea kovemmaksi muusikoksi, uudeksi Zappaksi, ja artistit Cat Stevensia myöten pyysivät häntä bändiinsä.

Tolosen sittemmin alkanut narkkaaminen, yleinen seppoilu, tyttöystävän puukottaminen viimeisen Pressakeikan jälkeen ja lopulta sormien prakaaminen johtivat hänen nykyiseen vaiheeseensa. Hänen soittaa ja esittää vain hengellistä kuoro- ja pianomusiikkia.

Pressa ja Tolonen on tietenkin parasta mitä suomiprogessa on Haikaran, Pekka Pohjolan, Wigwamin ja Kingston Wallin ohella, eikä voi kieltää etteikö hän olisi tänä päivänä Jimien ja Zappojen veroinen legenda jos olisi syntynyt Briteissä tai Jenkeissä, mutta on myös herkistävää kuulla hänen kauniita istumisen jälkeisiä virsitulkintojaan. Tulkitsijan vikaa todellakin löytyy, vaikka sormet ei kitaran näppäilyyn taivukaan.

Elokuva ei tule kiinnostamaan muita kuin kohdeyleisöään, joka lie tässä tapauksessa kaventunut lähivuosikymmeninä entisestään. Dokumentointi on klassisen suomidokkarin tavoin virikkeetöntä itsessään, eikä tästä syystä innostaisi ulkomaillakaan kuin satunnaisia kepittäjienalkuja, Mikael Åkerfeldtia ja vanhoja partoja, jotka kiersivät katsomassa "bändiä, jonka nimeä ei osaa sanoa, mutta jossa on uskomattoman kova kitaristi."

Tolosesta ja hänen elämänkaarestaan voisi mässäillä hitinkin. Tarina on raflaavampi kuin tämä säyseä dokkari, mutta on sitä vain miellyttävä katsoa ja kuunnella. Vanha Tasavallan Presidentti ei paljoa soi, mutta sillä voi vallan hyvin jatkaa sitten kotiin palattua. Nuoremman sukupolven edustajat esittävät vanhempaa materiaalia Tolosen vieraillessa bändikämpillä, ja tästä riittää elokuvateknisesti hieman turhankin pitkiä jaksoja. Ne ovat tietenkin olennainen osa perinteistä rokkidokkaria.

Entiset vaimot muistelevat lämmöllä, puukotettu tyttöystävä poissaolollaan ja bändikaverit yhdessä ja erikseen käyvät läpi nousut ja laskut. Itse dokkarissa niitä on hyvin vähän. Tasaisen mukava sukellus mielenkiintoiseen ja turhan vähän dokumentaarisesti kartoitettuihin musiikkimaailman syövereihin. Huomattavasti pitempäänkin dokkarin parissa olisi viihtynyt.