Star Wars: The Force Awakens (2015)

J.J. Abrams: Star Wars: The Force Awakens (2015)

Star Wars on fanituote josta jaksaa taas innostua. Viimeksi näin oli Episodi I:n ensi-yönäytökseen asti. Toisin kuin esiosien kohdalla, Force Awakensin nähtyä innostus vain kasvoi. George Lucas on nyt virallisesti ohjannut top 3 suosikkiepisodeistani nolla (0) kpl.

Suosikkius, parhaus ja merkityksellisyys ovat kaukana toisistaan, ja kaikki mikä liittyy Star Warsiin, pohjautuu elokuvaan Star Wars (1977), joka on välttämättömyys, itsestäänselvyys ja hyvä elokuva, mutta suosikkini se ei ole. Näitä kahta elokuvaa ei ole järkeä verrata toisiinsa, mutta suosin yön yli nukuttuanikin ja Cantina themen uhalla Force Awakensia.

The Force Awakens sai aikaan voimakkaita tuntemuksia. Ne olivat lähinnä jonkinlaista iloa siitä, kuinka vihdoin, ensikertaa sai itse kokea alkuperäisen trilogian tuntua ja uusia juonenkäänteitä tuoreeltaan elokuvateatterissa. Tuntu on luotu toivottuna fan servicenä nykyaikaisemman fantasiaseikkailun liitteeksi.

Alkuperäisen trilogian fanit tuskin voivat tähän pettyä. Tietysti Lucasin kiistatta alisuorittaneet esiosat petailivat helpompaa jobia, sillä rimaa oli alkuperäisestä selkeästi laskettu. Ohjaaja J.J. Abramsilla on ollut hyvä draivi päällä jo Star Trekien uudelleenlämmittelystä, ja vaikka erilaisia avaruusseikkailuja ovatkin, niille löytyy paljon samaa yleisöä.

Force Awakens siirtyy Jedin paluusta pari vuosikymmentä eteenpäin, jonka aikana imperiumin kukistus, jedit ja voima ovat joillain tapaa kerenneet muodostua myytiksi (joka on kieltämättä hieman epäuskottavaa.)

Hyvän ja pahan uudet sukupolvet esitellään soljuvan tarinankerronnan ja viihteellisen toimintaseikkailun ohessa, eikä vanhan hahmogallerian entréitä muista odottaakaan. Vaikka olisi voinut näin kolmenkymmenen vuoden jälkeen pelätä, elokuvan flow ei tyssää "pause for applause" tyylisiin hetkiin kun nämä avaruuden al bundyt astuvat sisään. Sekunti pari hengenhaukkomista ja endorfiinin kehitystä per vanha konkari riittää.

Dark side kiehtoo väkisinkin. Pahikset ovat läpi Star Wars saagan olleet erittäin tyylikkäitä; kolmas valtakunta -henkinen Dark Vader stormtrooppereineen on jotain valtavaa, Boba Fett jopa monien suurimpia suosikkeja (vaikka elokuvissa tyytyykin vain näyttämään hyvältä, sanoo noin viisi lainia ja kokee äärimmäisen antikliimaksisen lopun.) Miksei Darth Maulillekin pientä krediittiä voisi antaa.

Pahuuden aaltopituudella Sithejä ja Imperiumia seuraa uudessa elokuvassa First Order. Disney nimen alla työskentely ei rajoita - paha on paha.

Esiosiin pahikselle oli saatava uutta kulmaa vanhaan kalustoon, joten Darth Maulin valomiekkaan iskettiin kaksi päätä. Force Awakensin pääpahiksella valomiekka on ristimäinen. Se on yksi hyvin harvoista elokuvan turhista kosmeettisista lisistä. Pääosin kaikki toimii ja kovaa.

Itse pahishahmo, Kylo Ren, on onnistunut. Wannabe-Vaderin epävarmuus tekee hahmosta arvaamattoman ja täten jopa jollain tavalla odotettua pelottavamman. Kaikki Star Wars -palikat osuvat kohdilleen ja osa paremmin kuin koskaan. Seuraavaa osaa tuskin malttaa odottaa..

Star Warsin yleistä historiaa

Star Wars, Tähtien sota, ilmestyi vuonna 1977. Kokeellisilla elokuvilla aloittanut George Lucas sai jo pelkästään lelumyynnillä jättivoitot, sillä aavisti tehdä sopparin joka takasi prosentuaalisen osan merchandisen tuotoista. Ja niitä figuureja, oheismateriaaleja ja spin-offeja todellakin tuli ja meni.

The Star Wars Holiday Special (1978), What do you get a wookie for christmas ( When he already owns a comb), Caravan of Courage: An Ewok Adventure (1984), Ewoks: The Battle for Endor (1985) Mecon eeppinen galaktinen funk Star Warsin musiikin pohjalta, tarpeettoman vaikea NES-peli ja mitä vielä. Mainioon 1000 Star Wars Collectibles -kirjaankin mahtuu tuskin häviävän pieni murto-osa kaikesta siitä käsittämättömästä tavarasta mitä Star Warsin nimeen on vuosikymmenten aikana painettu. The Star Wars on keräilykrääsän The Beatles.

Alunperin Lucas kuului valtavirtaa kritisoivaan yhdysvaltalaisten elokuvakoulukasvattien allianssiin. Pian hän kriittisine kollegoineen loi kuitenkin nykyisten kassamagneettien pohjan hiteillään. Star Wars sai kaksi jatko-osaa, Imperiumin vastaiskun ja Jedin paluun, joita Lucas ei itse ohjannut. Nämä elokuvat tultiin myöhemmin tuntemaan Star Warsin Episodeina 4-6, ja ensimmäinen Star Wars sai liikanimen Uusi toivo.

Nykyään nähtävät versiot alkuperäisen trilogian elokuvista on 1990-2010 -luvun remixejä alkuperäisistä, joita ei saa enää esittää sellaisena kuin ne luotiin. Saatavilla alkuperäisessä muodossaan vain kasari-vhs-nauhoina.

Noin kasarifantasiaksi vanha trilogia on genrensä eliittiä ja alkuunpanija lukuisille peesaajille. Etenkin hahmot, tekniikka, maailma, design, äänet ja musiikki tekivät westerneihin, samuraielokuviin ja Kolmanteen valtakuntaan pohjaavasta avaruussaippuaoopperasta ikimuistoisen.

Kokonaisuutta ei voi ikonisuutensa takia järkevästi arvioida, ja vaikka aikalaisiinsa verrattuna, sekä elokuva- ja kulttuurihostoriallisen merkityksensä valossa ensimmäinen Tähtien sota olisi täysien pisteiden elokuva, ei se koskaan ollut mielestäni likimainkaan niin hyvä kuin sitä seuraavat kaksi.

2000-luvun molemmin puolin ilmestyi ns. uusi trilogia, jonka tapahtumat edelsivät vanhaa trilogiaa. Episodi 1 oli yksi suuri hypetys, joka näkyi aivan kaikkialla etenkin Englannissa, jossa sain onnekseni vierailla juuri ennen ensi-iltaa.

Ylikierroksilla odotettu uuden saagan aloittaja sai ilmestyttyään paljon anteeksi ja Joonas Hytönen antoi sille heittämällä vuolaat viisi tähteä. Sanotaanko, että se on kiva tasalaatuisehko lastenelokuva, jossa Natalie Portman on puettu äärimmäisen nätisti kuningatar Amidalaksi ja pahis Darth Maul oli hetkellisesti kova jätkä.

Episodi 1 ei kuitenkaan ollut erityisen hyvä elokuva, ja kaiken huipuksi siinä esiteltiin kaikkien aikojen hahmokammotus Jar Jar Binks. Episodi 2 saapui huomattavasti matalaprofiilisemmin ja on mielestäni edelleen yksi huonoimmista elokuvista mitä olen koskaan nähnyt. Kolmannen loppujakso pelastaa oikeastaan koko uuden trilogian edes jollain tasolla.

Episodi 3:n ilmestymisen jälkeen on tapahtunut paljon. On youtubet, meemit ja kaikki. Markettien dvd-hyllyissä on seinällinen Star Wars- ja Lego Star Wars -animaatiosarjoja jne jne. (mielenkiintoisin ja miellyttävin, Genndy Tartakovskyn Star Wars Clone Wars vuodelta 2003, ei käsittääkseni ole kuitenkaan löytänyt tietään Suomeen?) Suhtautuminen ja kulttuurillinen arvo muuttui ensimmäisen trilogian ja seuraavan välillä, ja se on muovautunut myös uusimpien trilogioiden välillä.

The Making of Stanley Kubrick’s 2001: A Space Odyssey

© TASCHEN

Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu ei ole ehdottomimpia suosikkielokuviani tai edes ohjaajan tuotannon kärkivitosta, mutta se on yksi suurista elokuvista, yksi mielenkiintoisimmista ja tärkeimmistä elokuvista koko elokuvan historiassa.

Elokuva sai aikoinaan katastrofaalisen ensi-illan, ensiarviot murskasivat sen tylsänä ja teennäisenä, eikä edes kriitikot ymmärtäneet elokuvasta mitään. Ei perustasolla, saati sitten syvemmillä tasoilla.

Se ei ole lainkaan outoa, ensinnäkään koska vastaavaa ei oltu aiemmin tehty. Tällaista elokuvaa ei yksinkertaisesti osattu vielä katsoa, tieteiselokuvaa pidettiin roskana (eikä ihminen ollut vielä referenssinä käynyt kuussakaan.)

Toiseksi, eipä elokuva välttämättä aukea nykypäivänäkään ensikatsomalta, jos koskaan, eikä ehdotonta totuutta kaikkiin tulkinnan tasoihin edes ole.

Hidastempoinen elokuva löysi yllättävän, mutta tuolloin ajankohtaisen yleisönsä. Legendan mukaan elokuvan ensi-illan jälkeinen masennus alkoi hiipua, kun pössyttelijät löysivät elokuvan, ja alkoivat täyttää elokuvasaleja uudestaan ja uudestaan.

Psykedeelisiä kohtauksia ja avaruusvalssia katsomaan saapuneet tapittajat pönkittivät elokuvan kulttistatusta, mutta samalla elokuvan löysi muukin yleisö. Pian elokuva on jakanut yleisöään puoli vuosisataa.

© TASCHEN

Elokuvan teemoihin kuuluu ihmisen evoluutio työkalun käytöstä avaruusmatkailuun, vieraiden sivilisaatioiden tapaaminen ja ihmisen luoman koneen älyllisyys. Ihmistä kuvataan luontoelokuvamaisella tavalla, kuin universumin toimesta, aina siihen hetkeen asti kun ihmispäähenkilö läpäisee psykedeelisen tähtiportin ja löytää tilan, jossa aika ei ole enää lineaarista.

Taschenin kustantama The Making of Stanley Kubrick's 2001: A Space Odyssey -taidekirja on lähes yhtä vaikeasti lähestyttävä kuin elokuvakin. Päällyspaperi antaa ymmärtää kirjan sisältävän kauniita kuviaan litteän kuvasuhteen mukaisesti esiteleltynä, mutta kirja onkin vertikaalinen!

Alku on lupaava, kun kiiltävän koristekehyksen alta paljastuu elokuvasta tuttua, mustaa monumenttia muistuttava järkäle. Kannen pintaan on upotettu elokuvan mytologiaa mukailevia, tilaustyönä tehtyjä kuvioita. Nidonta on tiukkaa ja sivujen debytointi vaatii varovaisuutta.

Koettelemus alkaa. Ensimmäiset kuvat on ladottu pitkiin pystysuoriin aukeamiin niin, että kuvien keskipiste hukkuu aukeaman keskikohdan syövereihin. Edessä on paljon taittosivuja ja kapealla alalle kirjoitettua tekstiä.

Käytännöllisestä pikku luettavasta ollaan kaukana, eikä laitos sovellu muotonsa vuoksi pikaiseen tarkasteluun, kahvipöytäkirjaksi, tai itseasiassa edes hyllyyn. Hyllyn päälle näytteille sitäkin paremmin.

© TASCHEN

Kuvatarjontakin tuntuu aluksi valjulta, sillä vaikka elokuva sisältää äärettömän kauniita asetelmia, (studio-)Afrikka-maisemia, futuristisia interiöörejä, avaruuskuvastoa ja psykedeliaa, pääpaino tuntuu olevan avaruusalusten rakenteissa ja henkilöhahmoissa avaruuspuvuissaan.

Melko täydellisen kattava kuvasto elokuvan kauneudesta löytyy jo aiemmasta Taschen-julkaisusta, The Stanley Kubrick Archives, mutta jotenkin niitä tiettyjä kuvia aina kaipaa nähdäkseen.

Hiljalleen teoksen todellinen sielu alkaa hahmottua, ja vaikka valtavan määrän olen Kubrickia käsittelevää kirjallisuutta ja muuta dokumentaatiota nauttinut, pystyy julkaisu antamaan paljon uutta.

Kuvia esitellään maltillisesti yksityiskohdista, joita ei elokuvassa välttämättä huomaakaan, vaikka ne ovat selvästi vaatineet panostusta. Julisteet, ohjetaulut, tekniikka, ja niiden taustat. Teknisiä piirrustuksia, hahmotelmia ja kuvauspaikkafiiliksiä.

Artikkelit käsittelevät kattavasti monia osa-alueita: Historiantunnin koko elokuvaprojektista, Stanley Kubrickista, avaruusmatkailusta ja alien hypoteeseistä. Läpi käydään myös Arthur C. Clarke, klassisen musiikin käyttö, György Ligeti, tieteiselokuvat, elokuvat, ihminen, elämä, Jumala ja muropaketti-merchandise.

© TASCHEN

2001: Avaruusseikkailu on tosiaan mielenkiintoinen nimenomaan aiheena, sillä kirjaa lukiessa alkaa paradoksaalisesti tuntumaan että melkeinpä parasta elokuvassa on kaikki se mitä siinä ei ole. Kohtaukset jota ei käytetty, vieraiden sivilisaatioiden edustajat ja niiden kotiseutujen maisemat.

Kubrickin vaimo työskenteli kauan avaruusolentojen parissa ja erinäisiä testejä tehtiin monella tyylillä, mutta elokuvassahan ei nähdä toista lajia lainkaan. Alienien fyysinen poissaolo on elokuvan etu, mutta toisaalta harmi, ettei kaukaiset maatkaan saaneet ruutuaikaa. René Magritten tyylistä surrealismia pursuavat taustavedokset näyttävät erittäin hyviltä.

Kubrickin maalausmaisen visuaalinen tyyli (etenkin juuri tästä elokuvasta alkaen) on niin tunnistettavaa, että poistetun kohtauksen stillistäkin pystyisi nimeämään Kubrickin välittömästi, vaikka täysin irti kontekstista. Elokuvasta on poistettu mm. kohtaus, jossa on meneillään taiteen oppitunti lapsille. Kirja havainnollistaa hyvin aiheen kuin aiheen, ja uppoutuminen on helppoa.

Jotenkin tuntuu että Hohdon lohkominen pieniin osiin on saanut ohjaajan tuotannosta suurimman huomion, eikä 2001: Avaruusseikkailusta ole saatu yhtä paljoa irti, potentiaalistaan huolimatta. Tämä kirja, oli se sitten kuin hankala tahansa käyttää, antaa elokuvalle erittäin mukavasti taustoitusta ja analyysiä, joka ei kylläkään mene Hohtoa käsittelevän Huone 237:n tavoin komedian puolelle.

Uppouduttavaa on tuntikausiksi, jonka jälkeen Avaruusseikkailun maailmasta irtautuminen vaatii vähintäänkin vuorokausia.

11 kysymyksen haaste

Jiří Trnka: Emperor's Nightingale

Sain haasteen. Vastaan nyt kysymyksiin.

1) Onko sinulla erityisen rakkaita genrejä tai alagenrejä?

Eurooppalainen animaatio 1892-2015, dokumenttielokuva, erikseen vielä luontoelokuva ja kaikki enemmän ja vähemmän kokeellinen.

2) Iskeekö jonkin maan tai maankolkan elokuvakulttuuri aivan erityisesti?

Lyhyt vastaus on Eurooppa, lähi- ja kauko-itä, sekä Yhdysvallat, kaikki niiden alle sirpaloituu liian paljon listattavaksi. Pyrin aina jos mahdollista katsomaan elokuvia maista, joista en ole nähnyt montaa tai yhtään elokuvaa. Kaikki Euroopassa koskaan tapahtunut animaatiotaide on tällä hetkellä prioriteettina ensimmäisenä, koska työskentelen siihen liittyvän projektini parissa. Siitä erityismaininta etenkin tsekki- ja neukkuanimaatiolle, mutta kyllä sitä erinomaista kamaa löytyy niin Kreikasta, Ukrainasta kuin Bulgariastakin.

3) Entä erityisen vähänlännästi?

Tjaa. En pysty ajattelemaan asiaa noin, mutta enpä toistaiseksi ole vakuuttunut esimerkiksi Albanialaisesta elokuvasta...

4) ”Sitä leffaa en (enää) katsoisi ämpärikännissäkään…”

Cake - hääunelmia tulee jostain syystä juuri nyt mieleen. Vastaan siis sen.

5) Biisi tai bändi, joka ei ole saanut ansaitsemaansa huomiota elokuvasoundtrackeissa?



Kaikki eivät yksinkertaisesti tarvitse suurta huomiota, mutta huomioimattomia suosikkejani säveltäjistä: Christian Maire, Michael Kocáb, Fuzzy, Floex, Karel Svoboda, Michael Horowitz & Rainer Boesch, Frantíšek Belfin, Pavel Karmanov, Theodoros Vamvourelis, sekä kulttihuomioidut Alain Goraguer, David Lynch, Wendy Carlos, Chemical Brothersin soundtrack Hannalle ja The Wicker Manin Maypole Song. Pitänee tehdä aiheesta joskus vähän kattavampikin katsaus.

6) Onko olemassa kadonneeksi todettu (tai ainakin äärimmäisen vaikeasti saavutettava) filmi, jonka haluaisit nähdä?

Klassisen esimerkin, F.W. Murnaun Four Devilsin, lisäksi kaikki ne puolalaiset Toisen Maailmansodan aikana tuhotut avant-garde lyhärit.

7) Onko jotain oleellista jäänyt mielestäsi sovittamatta valkokankaalle näin sarjakuvafilmatisointibuumin aikana, vai oletko jo tyystin leipiintynyt tähän trendiin?

Olen vähän katkera, ettei Guy Delislen Pyongyang: A Journey in North Koreasta saatukaan elokuvaa The Interview'n aiheuttaman sotkun takia. Vain vähän, koska en voi tietää olisiko filmatisointi vain pilannut kaiken. En pidä sarjakuvafilmatisointien trendistä, enkä monestakaan supersankarista, mutta oikeasti hyvin tehtynä ottaisin mielihyvin vastaan esimerkiksi Don Rosan Roope Ankan elämä ja teot, Lassin ja Leevin (joka ei ole Bill Wattersonin ehdottomuuden takia mahdollista), Craig Thompsonin Habibin, Shaun Tanin The Arrivalin, Minun Kiinani -trilogian ja Little Nemon.

8) Onko jonkun elokuva-alan ihmisen tapaaminen säväyttänyt poikkeuksellisesti?

Michel Ocelot ja Akseli Gallen-Kallela museo

Tähän on olemassa hyvin helppo vastaus ja se on Michel Ocelot. Hän kävi luonani Suomessa aiemmin tänä vuonna. Tarkoitus oli fiilistellä kotifestareilla kaikkia niitä elokuvia joista olemme vuosien kirjeenvaihdon aikana jutelleet, mutta liikuimme pääosin Helsinkiä kierrellen ja ihmetellen. Osan ajasta mukana menossa oli myös animaatioelokuvantekijä Antonia Ringbom.

Näyttelyiden ja muiden yleiskohteiden jälkeen siirryimme helsinkiläisen animaatiostudion tiloihin pitämään yksityisfestareita paikallisen animaatioväen kanssa. Jouduin myös ikimuistoisesti toimimaan konehenkilönä pleikkanelosella, jota en ollut ennen, enkä sen jälkeen nähnytkään. Pääsimme studiolla ihailemaan myös Ocelot'n leikeanimaatioiden alkuperäisiä leikehahmoja.

Pk-seutua tutkaillessaan yli seitsemänkymmenen ikävuoden ohittanut elokuvantekijä osoittautui olevansa melkoisessa huippukunnossa, eikä ihan helposti pysähtynyt, ellei luvassa ollut jotain makeaa välipalaa... Kakunalustoilla ensimmäisen animaationsa tehnyt henkilö on perso makealle! Ei olisi uskonut.. Vierailun viimeiset tunnit seurasin vähintäänkin hurmioituneena kuinka herra Ocelot piirsi minulle muistoksi Kirikou-sketchejä. Siinä oppi jo paljon hahmopiirustuksesta.

9) Onko jonkin elokuvan värimaailma säväyttänyt näköaistiasi harvinaisen syvästi?

Dario Argento: Suspiria (1977)

Francis Ford Coppola: One from the Heart (1982)

Technicolor on yksi vahvoista elokuvaan liittyvistä fetisseistäni ja valtaosa syvimmän vaikutuksen tehneistä kuuluvat sen piiriin. Muutamia merkittävimmistä värielokuvistani ovat Ihmemaa Oz, Heaven can Wait, Cherbourgin sateenvarjot, Giulietta ja viettelykset, Suspiria ja Suoraan sydämestä.

10) Onko jokin inhokkisi päätynyt IMDB:n kärkisijoille?

En inhoa yhtäkään elokuvaa, joka löytyy 250 joukosta, mutta moni niistä on yksinkertaisesti naurettavan ylihuomioitu.

11) Suosikkielokuvaörkki/örkit?

Jan Švankmajer: Little Otik (2000)

Lasketaanko Ivan Maximovin, Jan Švankmajerin ja Hayao Miyazakin hahmoja örkeiksi? Lasketaan.

Loppu.

R.I.P. Simo Salminen (1932-2015)

"Se se vaan on sillä lailla, että tässäkin maassa on sitä on paljon mälsää. Ei sitä tartte edes paljon kavereilta kysellä kun vaan viittii vähänkin tsiikata ympärilleen. Kaiken maailman törpötkin ne luulee olevansa vaikka mitä, mut ei ne oo ku hemmetinmoisia sössöjä vaan. On sitä ollu ennenki nuijasotia tässä maassa, mut olispa täs nuijalla töitä ja hyvä olis saada muijallekkin töitä, ittestä ei oo niin väliä. Juu. Tässä maassa on niin huonot liksat, että nälkä on aina vieraanamme, mut eipä oo onneks jano päässy vielä yllättämään. On sitä tässä yks ja toinenki sentäs jotakin nähny. Voi olla että vielä käydään ulkomaillakin, ettei sitä nyt tartte ihan silmille tulla hyppimään."

- Simo Salminen, Rotestilaulu (1966)

Simo sen jo sanoi.

Lepää, Simo.

midsummerí 2015

mökkilista (spotify)

Moebius (2013)

Kim Ki-Duk: Moebius (2013)

Kuulemani kahvipöytäkeskustelu naapuripöydässä käsitteli mielentervysongelmaista, joka jätti mielialalääkkeet kesken, koska ei kyennyt doupattuna saamaan orgasmia. Ehkä jollain tavalla samana iltana katsomani elokuva Moebius kantaa samaa teemaa;

Mies pettää vaimoaan kassatädin kanssa, kunnes vaimolla kilahtaa päässä ja tämä nappaa veitsen käteen kotoiseille kostoiskulle. Kun hänen voimansa eivät riitä miehen kimppuun, hän jatkaa peiton alla tumputtavan poikansa luo, jolta viiltää peniksen irti, jonka jälkeen kirurgisen pelastuksen estääkseen syö sen. Mies yrittää vielä kaivaa limaista pötköä naisen kurkusta, mutta on liian myöhäistä. Vaimo katoaa tilapäisesti perheen elämästä.

Jos mielenterveys olisi korealaiselle epäkeskoperheelle tärkeintä, he koettaisivat ehkä käsitellä tapahtunutta, sen syitä, seurauksia, jälkipyykkiä ja toipumista. Ehkä jopa hakisivat apua. Saisivat lääkitystä. Heidän tapansa toimia on kuitenkin jotain aivan muuta, joka sivuaa tuon kahvipöytäkeskustelussa pyörineen hahmon arvomaailmaa.

Poika ei halua erota laumasta ja lavastaa muiden edessä itsensä samaisen kassatädin raiskaajaksi, todellisuudessa sellaiseen edes kykenemättömänä. Vankilaan jouduttuaan isän ainoa huolenaihe on, kuinka poika voi tyydyttää itseään ilman penistä. Googlattuaan foorumihelvetin synkimmätkin laidat, hän kokeilee sadomasokistisia vahtoehtotapoja ensin itseensä, ennen kuin menee jakamaan pojalle vankilaan arvokasta ilosanomaansa peniksettömästä saamisesta.

Elokuvan häntäpuoli esittää sysimustan koomisen kavalkadin insestiä, fyysistä selänpuukotusta ja irtokyrpiä joukkoliikenteessä. Vaikka ohjaaja Kim Ki-Dukin aiempikin tuotanto koostuu pääosin ihmisrodun epäonnistumisesta, kyynisestä suhtautumisesta ihmisten väliseen kanssakäymiseen, ylitseampuvasta väkivallankäytöstä, mustasta huumorista ja seksuaalisesti kieroutuneesta sadomasokismista, Moebius oli katkaista Korealaisen sensuurikamelin selän. Etenkin tarpeettoman väkivallan ja insestin tähden ohjaajan oli tehtävä kompromissi ja leikattava pari minuuttia pois, jotta elokuvaa voitaisi näyttää hänen kotimaassaan.

Kokonaisvaltaisesti nykyaikaisella elokuvakentällä Kim Ki-Dukin pätevin verrokki on tanskalainen Lars von Trier. Etenkin meikäläisittäin melankolinen tanskalainen nauttii suurempaa suosioita, mutta Korean ihmekin on pitkän linjan festivaalisuosikki. Heitä yhdistää teemat, rikkinäiset hahmot, kyynisyys ja kauniit kuvat. Siinä missä von Trier petraa klassisen elokuvaamisen näyttävyyttä äärimmileen, Kim Ki-Duk ottaa aimo askelen takapakkia Moebiuksen harkitsemattomalla, digitaalisella kuvamaailmalla.

Ohjaajan elokuvien suurinta kuvallista antia on alusta asti olleet mielettömän kauniit, surrealistisetkin, maalauksellisen kauniit miljööasetelmat, sisustetusta uima-altaasta buddhistiseen vuoristomaisemaan, tyhjyyteen johtavista portaista vuosisatoja vanhojen puiden ympäröivään tekolampeen.

Suuresta mittakaavasta yksilötasolle, hänen elokuvansa tulvivat myös ikonisia asetelmia ihmiskuorien välisistä hetkistä, oli kyse sitten hameen alla puputtavasta jänöstä tai ménage à trois'ta, josta kolmannes on kimpasta tietämätön. Moebius kierrättää itseasiassa jälkeisen, Rautakolmosessa nähdyn, katutaiteessakin monesti kertautuneen kuvan, tunteetta. Samalla tavalla se semi-kierrättää Pietassa nähdyn suussa säilötyn varpaan peniksenä.

Moebius on tähän asti lattein elokuva Kim Ki-Dukilta visuaalisella tasolla, mutta narratiivinen puoli ottaa ison taiteellisen harppauksen syvemmälle sysimustan korealaisen sisimpään. Kuten on ohjaajan elokuviin tottuneet saaneet vuosien aikana huomata, henkilöhahmot eivät osaa käsitellä asioita sanoin. Äärimmilleen sanattomuus viedään nyt, sillä elokuva ei sisällä lainkaan dialogia. Ainoastaan ähinää, puhinaa, ulvomista, vaikerrusta ja kaikkia mahdollisia ääniä kivun ja nautinnon välistä.

Täysi dialogittomuus on hyvin harvinaista edelleen pitkissä näytelmäelokuvissa, vaikkei sanoja oikeasti aina elokuvatakseen tarvitse. Siitä on vain tullut standardi värin ja muiden vakioiden kanssa. Edes mykkäelokuvan aikana ei ollut montaa kokeilijaa. Parhaiten siinä pärjäsi F.W. Murnau elokuvallaan Viimeinen mies, joskin elokuvan aikana taisi pari kolme laattaa tekstiä kokonaisuudessaan olla. Näkyyhän Moebiuksessakin googlaukset, englanniksi.

Kreikkalaisen tragedian mallilla Moebius pyörittää Mies-vaimo-rakastajatar-poika-kokoonpanoa tyylillä, joka kävisi yksi yhteen teatterin lavoille pienistä kellariteattereista Akropolin etelärinteelle Ateenaan. Kieroutuneen tragedian hulppeutta ei ainakaan heikennä se tosiseikka, että sekä vaimoa että rakastajatarta esittää sama nainen, Eun-woo Lee. Hän on vaimona hyytävä, rakastajana jäätävä.

Onko elokuvalla sitten voittajia, hahmoissa, tekijöissä tai edes katsojissa? Edelleen vaikea sanoa. Vaikka tarinan väkivalta ja perversiot äityvät rankasti absurdin komiikin suohon, ei sitä aina ole niin kiva edes katsoa.

Kaikki hahmot hakataan nöyryyttäen maanrakoon. Kim Ki-Duk viiltää itsensä syvemmäs marginaaliin ja mielikuvat näyttelijöiden työhistoriassa voi tuntua jatkossa etäännyttäviltä. Katsoja saa sentään epäilyistään ja Kim Ki-Dukin maneereista huolimatta ihmetellä ohjaajan aina vain uusiutuvan innovatiivista kieroutta ja elokuvan katsominen täysin pokalla naamalla on mahdotonta.

Moebius on mieleenpainuva, pervertionistinen murhenäytelmä, jolta olisi toivonut enemmän aiempien Kim Ki-Duk -elokuvien esteettistä säväystä. Elokuva on ehkä Korea-skenen ja Kim Ki-Dukin ystävien antoisaa pakkopullaa, mutta elokuvahölmöjen ja perverssien to do -listan ulkopuolella sillä tuskin on juurikaan sijaa.

The Complete Little Nemo (1905-1927, 2014)

Alexander Braun: Winsor McCay. The Complete Little Nemo. TASCHEN

Vannoutuneita faneja lukuunottamatta sarjakuva on ajettu ahtaalle nykymaailmassa. Nippu valikoituja, hyvin tarkasti määriteltyyn muottiin uppoavia sarjiksia pääsee suuren yleisön eteen sanomalehtien peräpäässä, jossa ne on sumputettu kolmeen pieneen ruutuun, vieri vieren. Koska formaatti on pitkälti ajautettu siihen standardiin, myös uudet tekijät joutuvat valitsemaan samat ehdot sarjakuvalleen.

Moni sarjakuva toimii siinä muodossa hienosti, mutta se on suuremmassa mittakaavassa taiteellinen kompromissi ja pienoinen tragedia. Vielä yli sata vuotta sitten, Winsor McCayn luoma, nykyaikaisen sarjakuvataiteen suurimpiin esikuviin lukeutuva, Little Nemo in Slumberland, kattoi yhdysvaltalaisesta sanomalehdestä kokonaisen sivun, joka oli yli puoli metriä korkea ja lähes puoli metriä leveä. Tämä antaa kunniaa sarjakuvalle ja inspiroi näyttävän designin luomiseen.

McCayn graafinen tyyli on mukaansatempaava ja koukuttava. Hänen sarjakuviaan ympäröi parhaimmillaan art nouveau -kehystöä muistuttavat raamit, joiden sisältä löytyy yksityiskohtaisia ja värikkäitä, tarkoin sommiteltuja kuvia. Tarinan runko koostuu yleensä unen alkamisesta, hengenvaaralliseen umpikujaan päättyvästä seikkailusta ja heräämisestä.

Pitkään Nemo herätetään unen päätteeksi nuhdellen, kuinka ennen nukkumaanmenoa ei saisi syödä mitä milloinkin. Sardiineista, rusinakakkuihin, Nemolle tuntuu kelpaavan kaikki, ja mitä ilmeisimmin jokainen ruoka boostaa omanlaiseensa maailmaan. Ainakaan painajaiset eivät poikaa häiritse, kun viitsii toistuvasti mättää itsensä houreuniin hikoilemaan. Ruokalajit läpikäytyään, pojalle huudeltiin sittemmin vain, että pitää herätä kouluun.

The New York Herald, Sunday, June 12, 1910

Nemon seikkailut alkavat valveunen ja tietoisuuden rajamailta, sängystä. Sänky saattaa vajota maan rakoon, lähteä lentoon, peittyä lumesta tai vedestä, tai koko talo päätyä jättimäisen linnuun suuhun. Sänky vie Nemon seikkailuihin, joissa hän tapaa mielikuvituksellisia hahmoja ja joutuu outojen tapahtumien keskelle.

Sarjakuvan tarinoista osa vaatii kontekstin ymmärtämistä, sillä niissä sentään eletään 1900-luvun alun Yhdysvalloissa, jossa luonnollisesti vallitsi erilaiset arvot ja elämänmeno. Mukana on esimerkiksi orjuuteen ja intiaaneihin liittyviä tarinoita, vaikkakin lieviä. Mukana myös historiaa ja kansallista myytistöä, kuten sarjakuvassa, jossa Nemo auttaa George Washingtonia hakkaamaan isänsä kirsikkapuun, joka liittyy tarinaan presidentin lapsuudesta.

Winsor McCayn tyyli ja saavutukset ovat toimineet vaikuttimena lukemattomille hänen jälkeensä aloittaneille taiteilijoille. Esimerkiksi, epäilen vahvasti ettei olisi olemassakaan Maurice Sendakin luomia kuvakirjojen ikoneja, Where the Wild things Are (Hassut hurjat hirviöt) ja In the night kitchen (Mikko Maitomies), jos ei olisi ollut McCayta ennen häntä.

Sarjakuvien lisäksi Winsor McCay oli yhdysvaltalaisen animaation merkittävin pioneeri. Little Nemosta hän teki edistyksellisen animaatioelokuvan jo vuonna 1911, jonka jälkeisestä tuotannosta etenkin Gertie the Dinosaur kuuluu yhdysvaltalaisen animaatiohistorian merkittävimpiin lukuihin. Siinä hän esitteli myös sittemmin tärkeän innovaation animaatioteollisuudelle, välikuvien piirtäjän.

Winsor McCay, Gertie the Dinosaur, 1914 (C) Alexander Braun Collection / German Academy of Comic Art

Animaatioelokuvien tekeminen yksin tai välikuvissa auttavan työkaverin kanssa oli erittäin työlästä. Tuhansia ja kymmeniä tuhansia paperiarkkeja piti piirtää yksi kerrallaan. Täten McCayn varhaisissa elokuvissa ei pääse samalla tavalla nauttimaan taustataiteesta tai miljöistä, jotka ovat sarjakuvan designissa vähintään yhtä merkittävää kuin niiden hahmot. Elokuvatuotanto ei vaikuttanut sarjakuvien yksityiskohtaisuuteen ja piirroslaatuun, mutta yleisestä laadusta voidaan olla eri mieltä.

Kymmenluvun taitteessa sarjaelokuviin lanseerattiin cliffhangerit, eli elokuvan päättäminen uhkaavaan tilanteeseen, jonka ratkaisun näkee vasta seuraavassa osassa. Little Nemon maailma perustui siihen, että pojan pelastaa aina unen päättyminen. Yksittäiset tarinat muuttuivat kuitenkin vuosien jälkeen jatkuvajuonisemmiksi ja vähemmän satumaisiksi. Ehkä vakavammiksikin. Nemo alkaa matkustaa ympäri Yhdysvaltoja ilmalaivalla, eikä sarjakuvissa ole enää samanlaisia kliimakseja.

Joka sunnuntai vuosikausia jatkuneen sarjan graafinen ulkoasu koki hetkellisen romahduksen vuonna 1911, kun sarjakuvaa ei enää painettu monivärisenä ja mustia ääriviivoja komppasi enää yhden värin sävyt. McCay vaihtoi julkaisijaa, jonka myötä joutui muutamaksi vuodeksi vaihtamaan sarjakuvan nimeä, muotoon Little Nemo in the Land of Wonderful Dreams. Myöhemmin McKay kävi parin vuoden ajan vanhalla julkaisijallan ja sai oikeudet oman luomuksensa nimeen.

Taschenin julkaisema Complete Little Nemo kattaa ensinnäkin jokaisen julkaistun Nemo-sarjakuvan vuodesta 1905-1927, ja toiseksi erittäin kattavan laitoksen itse McCaysta, hänen muista sarjakuvistaan ja elokuvistaan. Kirja on tyylitelty sen aikaisten sanomalehtien mukaiseksi ulkoasultaan, ja komeasti jäsennelty yhdenmukaisuus toimii moitteettomasti. Kirjasta löytyy paljon muiden McCayn sarjakuvien parhaimmistoa täysikokoisena, psykoanalyysia McCaysta ja unien maailmasta, kappaleita surrealismista, likaisia yksityiskohtia yksityiselämästä, hänen elokuvistaan, sekä animaatiotekniikan ja elokuvan historiasta.

Winsor McCay, Dream of the Rarebit Fiend, Los Angeles Sunday Times, March 16, 1913
(C) Alexander Braun Collection / German Academy of Comic Art

Kaikki sarjakuvat eivät saaneet kokosivun kohtelua, ja mukana on esimerkki siitä, miltä Dream of the Rarebit Fiend näytti sivuviidenneksen kokoisena mainosten, uutisten ja muiden piirrosten keskellä. Alexander Braun on tehnyt kaikkensa viedäkseen lukijan mahdollisimman lähelle Nemon ajan Amerikkaa, keskelle sarjakuvien alkuperäistä julkaisualustaa, sanomalehtiä. Kaikkiaan tietokirjaosuus on erinomaisen syventävää tekstiä taidekäsitteistä käsitetaiteeseen, ja olisi jo sellaisenaan mainio julkaisu, monella tapaa jopa mielenkiintoisempi kuin itse sarjakuvat.

Kumpi tahansa osuus kokonaisuudesta onkaan mielenkiintoisempi, oli jo aikakin julkaista Nemot ansaitsemassaan muodossa. McCayn luomusta ei toki ole missään vaiheessa unohdettukaan... maailmalla. Esimerkiksi japanilaisten kanssa yhteistyönä tehty animaatioelokuva Little Nemo: Adventures in Slumberland (1989) sai tekijätiimiinsä Yhdysvaltain päädyssä sellaisia nimiä, kuten Chris Columbus, Mœbius ja Ray Bradbury.

Elokuva pelasi varman päälle jättäen vuosisadan alun art nouveau -designin sikseen, ja esitteli konspetin uusille sukupolville tavanomaisempana, eli peruslaadukkaana amerikkalais-japanilaisena tuotantona. Mœbiuksen mukanaolo näkyy lopputuloksessa sentään positiivisesti.

Nemo sai elokuvan jälkeen myös mainion Nintendo-sovituksensa, Little Nemo: The Dream Master (1990), joka lie Suomessa aivan yhtä tunnettu tai tuntematon kuin mikään elokuvista tai sarjakuva, sillä sarjakuva julkaistiin suomeksi ensikertaa kokoelmakirjoina vasta vuonna 1990, nimellä Pikku Nemo Höyhensaarilla, ja niihin aikoihin ilmestynyt elokuvakin sai video- ja televisiolevitystä vasta kymmenen vuoden päästä julkaisustaan.

Jos, kuten varmasti monelle suomalaiselle, tämä merkittävä pala viime vuosisadan kulttuurihistoriaa ei ole lainkaan tuttu, ei paremmalla setillä voisi siihen tutustuakaan kuin tällä. Hinta-laatusuhde on hyvä, mutta laadun hinta on varmasti monelle liikaa. Tämänkin takia Nemo tulee pitäytymään tämänkin jälkeen Suomessa vain kulttisuosiossa ja harrastajien tietoisuudessa. Heille tämä on kulttuuriteko.

Steve Schapiro: Taxi Driver (2013)

Copyright: TASCHEN & Steve Schapiro

Massiivisen taidekirjan tekeminen yhdestä elokuvasta vaatii ainutlaatuisen kohteen. Maailma on täynnä komeita elokuvia, mutta niillä ei ole yhtenäistä esteettistä olemusta. Osa toimii visuaalisesti liikkeen vuoksi, eikä suo välttämättä valokuvataiteellista iloa. Moni elokuva sisältää upeita otoksia, muttei kantaisi kirjana kuten kantaisi settinä kehystettyjä kuvia.

Taksikuski-taidekirjan toimittaja, Paul Duncan on järjestänyt Taschenille sellaisten elokuvaajien kollaaseja, kuten Fellini, Kubrick, Bergman, Truffaut ja Almodóvar, sekä koonnut yhteen James Bondia, Kummisetää, Bollywoodia ja Film noiria. Taksikuski ei kalpene tässä joukossa.

Taksikuski on ehdottomasti kaikkien aikojen parhaita elokuvia. Se on Scorsesen suurin mestariteos, New Yorkin vaikuttavin kuvaus, De Niro tehokkain rooli, 1970-luvun ilmeen, hengen ja turhautumisen ilmentymä.

Copyright: Steve Schapiro

Bernard Herrmannin juuri ennen kuolemaansa purkittamat, kylmiä väreitä aiheuttavat sävellykset soivat taksin lipuessa usvan läpi alkutekstien aikana, joita seuraa Travis Bicklen työnhakuprosessi. Travis hakee taksikuskiksi, koska ei nuku öitään. Öitään hän ei nuku, koska kaupunki on läpeensä turmeltunut saastan tyyssija, josta hän haluaisi löytää edes jotain säilyttämisen arvoista. Sellaisen hän löytää alaikäisestä prostituoidusta, jota 12-vuotias Jodie Foster esitti ikonisesti.

Copyright: Steve Schapiro

Taksikuski tarjoaa inspiraatiota monelle elokuva-alan haaralle; Paul Schraderin käsikirjoituksen sietäisi toimia jokaisen kirjoittajan raamattuna, Robert de Niron improvisaatio ja pelottavan aito rooliin paneutuminen viitesuorituksena näyttelijöille, ja Bernard Herrmannin sävellystyö säveltäjille esimerkkinä neo noirin maailmasta. Puhumattakaan Scorsesen ohjauksesta, hänen roolisuorituksestaan, kuvauksesta ja ennenkaikkea leikkauksesta, joka ei tuolloin ollut vielä Scorsesen hovileikkaajan, Thelma Schoonmakerin, käsialaa (leikkaajina toimivat Tom Rolf ja Melvin Shapiro.)

Taschenin valtava opus tarjoaa silmän- ja mielenruokaa. Korkeatasoiset valokuvat filmistä ja sen tekemisestä syventävät kokemusta vaikka sen olisi nähnyt kymmeniä kertoja. Jokainen yksityskohta on tarkasteltavana, täydellisen tarkkana ja niin pitkään kuin haluaa.

Syventymään pääsee itse elokuvan lisäksi jokaiseen näyttelijään, elokuvan tekemiseen ja ennenkaikkea 1970-luvun New Yorkiin. Koko elokuva kertoo niin paljon nimenomaan tuon ajan ränsistyneestä ja sairastuneesta suurkaupungista, että sen tarkasteluun tarvitsee juuri tällaisen teoksen, kun ei paikan päällekään pääse.

Taksikuskin maailma yhtälailla kuin Travis Bicklen asunto on tavallaan hyvin riisuttu, ja siksi jokaiseen oivallukseen ja sattumaan on entistä mielenkiintoisempaa uppoutua. Yksityiskohtien bongailu on silti vain yksi tapa nauttia kirjasta, sillä kuvat ovat itsessään erittäin komeita ja tunnelmallisia. Moni järkäleen 24,6 x 37,4 cm kuvista olisi ehdottoman pätevää taulumatskua.

Copyright: Steve Schapiro

Behind the scenes -materiaalin ja elokuva-stillien välillä löytyy fiksusti harkittu tasapaino. Toisaalta eletään elokuvan sisällä, toisaalta kulisseissa. Nähdään kuinka Jodie Fosterin täysikäinen sisko maskeerataan rohkeampia kohtauksia varten tai kuinka tyylikäs jätkä Scorsese tuohon aikaan oli.

Ytimekästä tekstiä löytyy Scorsesen alkusanoista, Paul Schraderin elokuvan aikaisesta haastattelusta, Playboyn toimittamasta haastattelusta Robert De Niro kanssa vuodelta 1989 ja lopulta Scorsesesta Schraderin haastattelemana.

Taksikuskin maailmaan syventyminen ja kuvien ymmärtäminen on antoisampaa tarkoin valittujen tekstien ja korkeatasoisten kuvien avulla, mutta aivan ensimmäiseksi pitää tietysti katsoa elokuva. Eikä haittaa ole tästä lyhyestä pätkästä, jossa valokuvaaja muistelee Taksikuskia.

Erotica Universalis (1995, 2014)

Copyright:TASCHEN

Ranskalaisen taidehistorioitsijan kokoama tabujen ja blasfemian siivittämä Erotica universalis sivuaa ajankohtaisia aiheita. Erotica Universalis on uusi painos vanhasta bestselleristä. Eroottisen taiteen pikkujättiläinen kalliomaalauksista papyryspornoon, Robert Crumbiin ja Tom of Finlandiin sisältää yli puolituhatta kuvaa, joista iso osa on vapautta ylistävästä Ranskasta. Provokatiivisen vapaudentaiston takia maahan iskettiin vastikään verisesti.

Yksikään kuvista ei ole Charlie Hebdosta, sillä kuten niin monessa taidehistoriikissa, kaukaisempaa historiaa haravoidaan tiuhaan ja lähimenneisyys kiirehditään läpi. Tässä tapauksessa lähimenneisyys on viimeiset seitsemänkymmentä vuotta. Viime vuosisata käsitelläänkin kattavasti niin monessa muussa teoksessa, että historialle on syytäkin tehdä tilaa.

Kirjan kulttuureista ranskalaiset ovat dominoivia, ja vaikka ovat sitä osin syystäkin, tekijä pelaa varman päälle muutaman selkeän ekstran kotipesäänsä. Maailmalta olisi löytynyt välillä parempaakin pantavaa, mutta ensiluokkaista tavaraa riittää tässäkin.

Amphora (Greece), Erotic scene, 5th century BC

Informaatioarvo koostuu kronologisesti esitetyistä kokosivun kuvista, joiden kuvateksti ilmoittaa nimen, ajan ja paikan. Välillä ympäripyöreästi, välillä arvaillen. Hieman tulenarkoja juttuja ovat kuitenkin olleet joskus, joten anonyymisti on usein taiteiltu.

Muinaisten kreikkalaisten, roomalaisten ja egyptiläisten ajalla on vähemmän tarjontaa, joten otanta on aluksi vaihtelevaa ja lennokasta. Aiheen yleistyessä tiivistyvät aikavälit, joita leimaa kliseet ja trendit. Toisinaan se kasvattaa aihepiirin huvittavuutta, toisaalta puuduttaa.

Moni samankaltaisia kuvia sisältävä kuvasarja voi olla toimiva itsessään, mutta keskellä muutoin kronologista historiikkia haittaa tahditusta ja yleistä mielenkiintoa.

Agostino Carracci, Aretino or The Loves of the Gods, c. 1602

Suhtautuminen erotiikkaan taiteessa vaihtelee eri aikakausilla ja kulttuureilla. Jo ennen 1800-lukua kuvat sisälsivät niin sanotusti kaiken. Lähes kaikki kirjan kuvat ovat voimakasta materiaalia, ainoina poikkeuksinaan tunnettujen taidemaalarien siinä sivussa tehdyt piirustelut ja pari tunnetumpaa maalausta, joita ei välttämättä rohkeina ole pitänyt.

Osa muinoin raskauttavasta materiaalista on nykyään sallittua ja päinvastoin. Kirjassa on nykypäivänäkin rajut aiheet läsnä. Koiria, kissoja, pappeja, nunnia, konnia, kukkia, sidontaa, piruja, lentäviä mulkkuja, kusta ja pierua. Suurimmaksi osaksi huumori ja hyvä meininki on ollut tähtäimessä kokoelmaa kasatessa, sillä aika paljon jätetään näyttämättäkin. Kokonaisuus on kompromissiton hyvällä maulla.

Ottaen huomioon kuinka paljon loistavaa satiiri- ja nykykuvitusta aiheesta löytyisi, on kirja tavallaan vakavamielinen jättäessään sellaisen suurelta osin sivuun. Esimerkiksi kymmenien itseään toistavien massakohtauksien sijaan olisi voinut ottaa mukaan jotain yllättävämpääkin.

Peter Fendi, Erotic scene, c. 1835

Aiemmin kirjoittamassani jutussa kokosin täkyjä erotiikan maailmasta, joista Néret on sisältänyt kaksi, Beardsleyn ja von Bayros'n, jotka ovat tietysti ohittamattomia. Juuri tuollaiset ohittamattomat täkyt historiasta, muinaisista tuntemattomista ja tunnetuista kuriositeeteista ovat vahvasti sisällytettynä.

Modernilla aikakaudella vaihtelevuutta ei ole niin paljon kuin olisi mahdollista. Kuvakirjan sisältöön on valittu selkeä linja, jota noudatetaan tietyin laein. Tyyleittäin edetään hieman kronologisuuden hinnalla, joka on hyvä ratkaisu yleistuntuman kannalta.

Erotica universalis on hyvä perusteos, jonka tärkeimpiä funktioita on viihdyttää, sivistää, huvittaa ja eläivöittää. Menneiden aikojen elämää ja privaatteja touhuja, sekä tässä tapauksessa erityisen julkisia ja yleisiä touhuja, on pakko alkaa hieman kuvittamaan mielessäkin.

Antiikin ajat olivat irstailun kulta-aikaa, eikä nykyaikanakaan mikään hätkäytä. Täten juuri näennäisen siveelliset ja pidättyväiset ajat pystyvät esittämään herkullisen saastaisia puoliaan voimakkaimmin. Viihdyttävää mielikuvamatkailua ajassa ja paikassa.

Top 20: Animaatioelokuvat 2014

Mielenkiintoisia animaatioelokuvia tehtiin viime vuonnakin, kaikkialla maailmaa, lyhyttä ja pitkää, erilaisilla tyyleillä, erilaisilla aihepiireillä. Elokuvat ovat aakkosjärjestyksessä, rajoitus ensi-illan ajankohdasta häilyvä. Kaikki olen viime vuoden aikana nähnyt uutena. Joitain käsitellyt aiemminkin.

The Congress

( כנס העתידנים )

dir. Ari Folman 

traileri

Siitä on seitsemän vuotta kun israelilainen Ari Folman puki sotakokemuksensa väkeviin animaatiokuviin dokumentaarisessa elokuvassaan Waltz with Bashir. Hän ei palannut madaltaakseen kunnianhimonsa rimaa, vaan lähti todella tavoittelamaan tähtiä taivaalta. Stanisław Lemin tieteisklassikkoon pohjautuva utopia on pelottavan tarkasti rakentumassa tämän päivän Hollywoodissa. Häiritsevä tulevaisuuden visio on kuvattu puoliksi näyteltynä ja puoliksi animaationa (ei siis taida täyttää erinäisten palkintogaalojen luokkakriteerejä animaatioelokuvaksi.)

Elokuvassa käsitellään keinotekoisuutta loukkaavalla hyökkäävyydellä ja koomisella pop-kuvastolla. Ikääntyvien näyttelijöiden suostuessa tietokonemallinnukseen, he luopuvat tarpeestaan ja oikeudestaan näytellä enää itse lainkaan. Skannatut näyttelijät heitetään sätkynukkeina esittämään aivan mitä ja miten elokuvantekijät haluavat. Skenaario lähtee rankasti käsistä ja loppua kohden The Congress on hieman holtitonta jojoilua, mutta kaikkiaan hyvin kunnioitettava ja mielenkiintoinen filmatisointi aiheestaan.

The Fake

(사이비)

dir. Yeon Sang-ho

traileri

Väkivaltainen odysseia Koreasta kertoo yhden miehen sodasta uskontoa vastaan. Pakkomielteisen vihan motiivi syntyy, kun ateistisen Etelä-Korean kyläpahaseen saapuu kristinusko. Se esittää kuinka ihmiset haluavat sokeasti uskoa ja toivoa hädän sattuessa, kuinka huijaripapit levittävät hätää kärsivän kansan eteen pelastusta lupaavan kirkon kuin sirkusteltan, ja kuinka yksin jäävät kaikki ne, jotka eivät kiihkoissaan lahjoita koko omaisuuttaan sovitusta vastaan.

Näytelmäelokuvaa imitoiva ulkoasu on harvinaisen toimiva ratkaisu, sillä se näyttää hyvältä, uskottavalta ja paikkaa tarvittaessa dramaturgisia puutteita. Taidokkaasti toteutettuna The Fake ei ota lopullista kantaa tai tuo esiin omia mielipiteitään. Se esittää, analysoi, kritisoi ja heittää ilmoille teemoja uskoon liittyvistä asioista, piesten siinä välissä puoli tienoota viattomia ja viallisia. Väkivallan ja kiroamisen määrä olisi länsimaiseksi elokuvaksi suhteetonta, mutta korealaiseen kuvaan se sopii mainiosti kaiken kyynisyyden ja tyylittelyn lomaan.

Giovanni's Island

(ジョバンニの島)

dir. Mizuho Nishikubo

traileri

Kun venäläisjoukot miehittävät Venäjän ja Japanin välissä sijaitsevan saaren, japanilaiset menettävät kotinsa ja luokkahuoneensa flyygeleineen. Syrjäytettynä koululaiset ovat tuomittuina kuuntelemaan jylhiä venäläisveisuja rinnakkaisluokasta, samalla kun heidän oma opettajansa yrittää tapailla kitaralla japanilaisia standardeja. Vastakkainasettelu ja kulttuurilliset ominaispiirteet ovat todella väkevällä tavalla visualisoitu, vaikka äkkiseltään hahmot eivät eroaisikaan paljon toisistaan. Sodasta elokuva ei sinänsä kerro, vaan sen aiheuttamista ristiriidoista sota-alueilla.

Vaikka Tulikärpästen Hauta hieman kummitteleekin, Giovanni's Island keskittyy erilaisiin teemoihin ja arvoihin. Elokuva luo nahkansa läpi sodan jälkeisten vuosien, kurjuuden, rakkauden ja kaipuun monet kerrat. Lempein värein maalattu elokuva koostuu paljolti ilta-auringon lämpimistä väreistä, mutta tarvittaessa myös kolkon harmaista ja kylmistä hetkistä. Elokuvassa leikitään varjoilla ja psykedeelis-galaktisilla pikajunilla, eikä jäädä animen standardeista jälkeen yhdelläkään osa-alueella.

Her Lover

(Boles)

dir. Špela Čadež

traileri

Špela Čadež'n uusi perinnetietoinen stop-motion lyhäri perustuu Maksim Gorkin novelliin. Se kertoo tekaistuista ihmissuhteista ja valepersoonista. Ajankohtainen aihe sosiaalisen median ja muiden internetin foorumeiden aikakaudella. Elokuva on oikeastaan suoraa jatkumoa ohjaajan edellisien elokuvien teemoihin - yksinäisyyteen, mielikuvitettuihin identiteetteihin ja eristäytyneiden ihmisten surulliseen romantiikan nälkään.

Hahmojen tajuntaankin päästään sukeltamaan, sillä surrealistiset unet ja kuvitelmat ovat suuri osa Sloveniassa elokuvaavan Čadež'n tuotannossa. Pääosan writer's blockista kärsivä nuori kirjailija on samaistuttava, ja naapurin Tereza yhtä varauksella lähestyttävä kuin Gorkin tekstissä. Onttojen ja valheellisten profiilien välillä käytävä kirjeenvaihto ja yksinäinen sosiaalisuus on nyt arkipäivää ja siitä tehdään viihdettä Catfishin tapaisilla tv-ohjelmilla.

Hippos

(Hipopotamy)

dir. Piotr Dumała

traileri

Hotellihuoneessa nähty luontodokumentti antoi animaatiomestari Piotr Dumałalle ajatuksen uuteen elokuvaan. Alastomat veistokselliset ihmiset ovat ryhmittyneet pienen lammen keskelle. Mukana on miehiä, naisia ja lapsia. Hierarkiaa ja väkivaltaa. Hahmot ovat virtahepoja ihmisten muodossa. Virtahepojen meno on raakaa itsessään, mutta tässä muodossa esitettynä Dumała saa jälleen kerran ilmaistua jotain paljon suurempaa. Jokainen isku ja tapa on erittäin voimakkaasti esitetty, täysin ilman mässäilyä. Jotain samaa irvokkuutta ja ehkä juuri epäinhimillisyyttä tässä löytyykin kun Haneken tai von Trierin elokuvissa.

Piotr Dumała on ollut jo vuosikymmenien ajan mielenkiintoisimpia puolalaisia animaatiotaiteilijoita, vaikka kovatasoisia tekijöitä paljon löytyykin. Hänellä on pääosin ollut tapana käyttää omaleimaista tuhoamistekniikkaa töissään, jossa tuhotaan edellinen kuva kipsilevyltä maalaamalla, pyyhkimällä ja raaputtamalla päälle. Hipopotamy esittelee oikeastaan ensikertaa Dumałan näinkin tavanomaisen tyylin parissa, mutta toisaalta kaivelee ehkä veistosmenneisyydestään hyvin paljon hahmojen ja asetelmien tajua kuviin.

Hummeri nimeltä Frank

dir. Mika Purola

traileri

Muutama lyhärisuosikeista on kotimaisiakin. Melankoliassa rypevä, kaihoisa ja mainion irvokas tarina Frankista, hummerista jota ei meinata koskaan valita sopaksi on suosikkini. Mainion mustaa suomalaista mielenmaisemaa yhdistettynä niin yhdysvaltain kulta-aikojen animaatioihin kuin eurooppalaisiinkin perinteisiin.
Frank ja koko hummeriravintolan särmikäs hahmokavalkadi ovat tyylikästä hahmosuunnittelua ja -toteutusta kaikilla osa-alueillaan.

Tällaista animaatiolaatua toivoisi televisioonkin tilattavan. Paavo Pesusienen ja Gumballin ihmeellisen maailman väliin tämä sopisi erinomaisesti. Yhtä sulavaa, universaalia, mutta maltillisempaa ja harkitsevampaa cartoonia. Televisiossa erottuvat nykyään yliampuva absurdius ja ylihellyyttävyys. Frankissa on tyylikkyyden rajoissa hieman molempia, sen ollen silti trendejä kosiskelematonta ja ajatonta . Lisää tätä, Suomi!

Is The Man Who is Tall Happy?

dir. Michel Gondry

traileri

Ihmismielen syvyyksiin omilla elokuvillaa sukeltanut Michel Gondry haastattelee Noam Chomskya, joka on hyvin arvostettu ajattelija ja kielitieteen professori. Elokuvan rakenne koostuu Chomskyn filosofioista animoituna. Hypnotisoivasti fraseeraava, elämän pulmallisia yksityiskohtia puiva Chomsky sekoittaa toisinaan vain enemmän elokuvantekijän päätä, joka joutuu väilillä esittämään omatkin ajatuksensa liikkuvien piirrosten keinoin. Ei mikään uusi keksintö, mutta ihmiskäsitteiden ja maailman rakenteiden pukeminen simppelin havannoiviksi animaatioiksi on koukuttavaa seurattavaa.

Jack and the Cuckoo-Clock Heart

(Jack et la mécanique du coeur)

dir. Mathias Malzieu, Stéphane Berla

traileri

Ranskalaisyhtye Dionysos'n teema-albumiin ja sarjakuvaromaaniin pohjautuva kylmänviileä steampunk-satu tarjoaa täylaidallisen toimivaa goottiromantiikkaa. Yhtyeen keulahahmo Mathias Malzieu on vastannut ohjauksesta Stéphane Berlan kanssa ja Luc Besson on raahannut rahamassinsa 3D CGI -projektiin.

Kun tarina on näinkin vahvasti henkilökohtainen ja monelti kantilta rakenneltu, ei tehdä itään imelää nyyhkytystä kassoja kilistelemään, vaan ohitetaan ne tavanomaiset kompastuskivet. Malzieun maailma on vahvasti inspiroitunut Burtonista, mutta lie onni ettei goottikuvaston ex-omaleimainen, tapetoitunut popularisoija saanut hanketta käsiinsä. Elokuva olisi tosin suorastaan huutanut tulla toteutetuksi stop-motion-tekniikalla, mutta hyvä näinkin.

Kenkähullu

dir. CHRZU

traileri

CHRZU ei ole ennenkään aiheikseen mitään arvattavaa valinnut, mutta Kenkähullu pystyi siitä huolimatta yllättämään. Oikeastaan jo ennen viimevuotta ensi-esityksensä saanut, hyvin lennokkaasti kuvitettu dokumentti on mieleenpainuva ylistys kenkähulluudelle. Vetävästi spiikattu ja näyttävästi paketoitu kokonaisuus kaikenlaisia kenkiä ei tarvitse kenkähullua nauttiakseen näkemästään ja kuulemastaan.

Animoitu dokumentti on kasvava genre, jota etenkin pohjoismaissa ja briteissä on viime vuosikymmeninä hyödynnetty paljon. Havannoiva animaatio on tietenkin omiaan elementiksi dokumenttiin, mutta kuten Kenkähullu osoittaa, sen rajoitukset eivät todellakaan ole suppeita.

The Lego Movie

dir. Phil Lord & Christopher Miller

traileri

Vuoden positiivisin yllättäjä. Odotin hauskaa viihdettä, räimettä ja sivalluksia pop-kulttuurista ja -hahmoista. Elokuva ylitti odotukset palikkafilmien tärkeimmillä tasoilla, eli animaatiollaan, gageillaan ja dialogillaan. Dialogi ja rytmitys on suoraan hyperaktiivisen YouTube-aikakauden maailmasta. Valtavirta-animaation ei ole tavatonta olla päätöntä hölmöilyä, mutta tämän elokuvan yllätyksellisyys ja kimpoileva surrealistisuus on jo ihailtavaa.

Animaatiotyyli on äärimmäisen nautittava ja toimiva. Vuosikymmeniä vanha palikkafilmien perinne huipentuu tähän LEGO-teokseen, vaikka jokaista miljoonista palikoista ei oikeasti napsautettukiin kiinni toisiinsa tai liikuteltu kahtakymmentäneljää kertaa sekunnissa. On jopa nostettava tämä yhdeksi vaikuttavimmista 3D-CGI-elokuvista, koska se miimikoi niin uskottavasti stop-motion-tekniikkaa. Sen sijaan, että muutama käsipari olisi liikutellut pikku luolassaan palikoita autenttisen liikkeen saavuttamiseksi, ties kuinka monta sataa teknikkoa on luonut keinotekoisen illuusion siitä että niin olisi muka tehty. Perverssiä.

Mickey Mouse

dir. Paul Rudish

lyhytelokuvat

Vanhan koulukunnan Disney-lyhäreihin lukeutuu monia studion parhaista animaatioista. Vuosikymmeniin ei luotettu samaan laatuun ja tyyliin, mikä joskus teki Walt Disneyn aikaisista animaatioista niin ajattomia. Paul Rudishin lanseeraama uusmoderni fiftarityyli on tehnyt lyhäreistä jälleen mielenkiintoisia. Kohtalainenkin tarina menee täysin pilalle jos tyyli ja tekniikka luottaa halpaan ja mauttomaan, ja vastavuoroisesti välttävämpikin tarina on nautinnollinen graafisten puitteiden ollessa kunnossa. Uusissa seikkailuissa kierretään ympäri maailman erilaisilla kokoonpanoilla ja teemoilla. Tervetuloa takaisin.

Minuscule Valley Of The Lost Ants

dir. Hélène Giraud, Thomas Szabo

trailer

Valtava määrä televisiossa menestyneitä lastensarjoja on saanut, ja tulee saamaan, lähivuosina pitkän elokuvansa. Se on jo trendi jolla rahastetaan, vain osan onnistuessa aidosti tarjoamaan enemmän. Minuscule ei ole käänteentekevä mullistus Ruohonjuuritasolla-sarjan historiassa, mutta vaikka sitä pitäisi pidennettynä- tai yhdistelmäjaksona, se toimii, eikä aliarvioi katsojaa.

Jos tämä elokuva olisi ilmestynyt teattereihin ilman tv-sarjan pohjustusta, olisi se varmasti kiinnostanut vähemmän yleisöä katsomaan sitä, mutta olisi kenties tarjonnut enemmän. Hahmot ovat jo tuttuja ja pitkä tarina sisältää väkisinkin hahmojen repertuaarin kertausta ja greatest hitsejä. Hienointa elokuvasovituksessa on sen tarjoaman luontokuvauksen skaala. Pitkän elokuvan aikana huolella valittuihin metsämaisemiin, jokiin ja hiekkavalleihin kerkeää uppoutumaankin.

Muumit Rivieralla

dir. Xavier Picard

traileri

Ennen kuin Muumit Rivieralla oli ilmestynytkään, Suomen keltainen lehdistö innostui mustamaalaamaan uutta elokuvaa sopimattomaksi; uhkapelejä, juomista ja kaksintaistelua. Nämä lehdet, kuten ehkä iso osa kohdeyleisön vanhemmistakin ovat aikaa sitten muodostaneet Muumeista kuvan lähinnä 1990-luvun alun pastelli-animen perusteella. Siksi tämä on erittäin tärkeä elokuva Muumi-franchisen kannalta, muistuttaakseen minkälaisiksi heidät alunperin luotiin.

Elokuva on hyvin uskollinen Tove Janssonin alkuperäisen sarjakuvan tyylille ja tarinalle. Muutamia yksityiskohtia on lisäilty muista tarinoista ja järjestysty on aavistuksen verran sovellettu. Pastellisävyt ovat väistyneet uuden paletin tieltä ja kullanhohtoiset sävyt täyttävät sarjakuvan aikaista animaatiotyyliä. Elokuva kunnioittaa hyvin vahvasti 1950-60-luvun modernia piirroselokuvaa, jota suosi niin Zagreb, Soyuzmultfilm kuin Disneykin siihen aikaan.

Elokuvan upea design tulee toivottavasti jatkumaan myös televisiosarjan myötä, josta on jo ollut keskustelua perikunnan kanssa. Vielä jos sarjaankin saadaan samanlaista yhteiskuntakritiikkiä ja satiiria, kuten elokuvassa taidekäsitteitä ja sosiaalisia maskeja kohtaan, kelpaisi siitäkin tulla kansainvälinen menestys. Muumit Rivieralla on kiistämättä parhaita suomalaisia animaatioelokuvia koskaan. Tästä on hyvä jatkaa.

(365) One Year, One Film, One Second a Day

dir. Bros. McLeod

traileri

Hyvin aktiivista ja ääriviivaista 2D-tietokoneanimaatiota suosiva skotti-duo, McLeodin veljekset, ovat keränneet huomiota vimeo-kanavansa ja kickstarterin kautta lähivuosina. Heidän 365-projektinsa kattoi sekuntin per päivä animaatiota vuoden ajan, joka päivä, ilman yhtenäistä juonta. Konsepti on optimaali innokkaalle animaattorille, jolla on paljon ideoita, muttei kärsivällisyyttä toteuttaa kaikkea.

Tammikuun aikana ei vielä päästä vauhtiin, mutta sen jälkeen ote löytyy. Sekunti on mielenkiintoinen aika kokonaiselle skenaariolle. Siinä kerkeää melkein luoda tunnelman ja tapahtuman, kun jo seuraava onkin käynnissä, syklin jatkuessa samana koko vuoden läpi. Siinä onkin suhteellisuusteorialle käyttöä, kun pätkät aivan varmasti tuntuvat eri pituisilta.

Prinsessa Kaguyan taru

(かぐや姫の物語)

dir. Isao Takahata

traileri

Prinsessa Kaguyan taru on yli tuhat vuotta vanha japanilainen kansantarina, joka Isao Takahatan piti filmatisoida yli puoli vuosisataa ja jota hän lopulta valmistikin toista vuosikymmentä. Jokseenkin eeppinen lastensatu siitä tulikin. Se on lähes kaksi ja puolituntinen hennoin vesivärein maalattu, uskomattomia ihmiseleiden nyansseja ja kauniita kuvia pulppuava tarina tytöstä joka löytyy bambunlehdestä. Tytön kasvutarina käydään läpi iloineen ja suruineen pikakelauksella. Seuraavaa kasvupyrähdystä ja etappia ei aina toivoisi, mutta se on välttämätöntä.

Ghiblille tyypillistä anime-jälkeä on turha odottaa. Etenkin pienemmille katsojille tämä voi tuntua aluksi pettymykseltä, mutta uppouduttuaan kuvien sekaan on vain ihailtava kuinka hienosti käsinmaalatut liikkeet ja eleet ovatkaan animoitu. Mahdollisesti Takahatan viimeinen elokuva tulee varmasti kestämään aikaa ja katselukertoja, eikä siihen todennäköisesti suhtaudu kahta kertaa samoin. Tarina on melko yksioikoinen, mutta sen vaivihkaa esittämät teemat ovat monimuotoisia ja ikiaikaisia.

Sebastian

dir. Vlad Marsavin

traileri

Sebastian on mielenkiintoinen yhteistyö itä-eurooppalaisten ja amerikkalaisten välillä. Itää ja länttä kuviinsakin sekoittava elokuva on juoneltaan hieman ohut ja toimii ennenkaikkea (mieli)kuvituksellisena trippinä, unelmointina harmaasta arjesta kirjaviin seikkailuihin. Ihmemaa Oz kohtaa Miyazakin Totorot ja muut lapsuuden tylsiä kohtia täyttävät unelmoinnit ja seikkailut.

Mustavalkokuvista värikylläisyyteen, elokuvassa on koko ajan miellyttävä unenomainen tunnelmansa ja selkeydestään huolimatta omaperäinen tyylinsä. Lapset tahtovat uskoa ja kokea värikylläisen, ihmeellisen maailman, eivätkä tahdo uskoa tulevansa samanlaisiksi kuin historia on todennut ihmisen aina vanhemmiten tulevan. Sebastian ei tee lupauksia paremmasta tai vala toivoa, mutta se joko palauttaa katsojan lapsuuden mielikuvitusmaailmaan tai esittelee sen niille jotka eivät siellä ikinä käyneet.

The Settling

dir. Emma McCann

traileri

Pieni talvinen jännitystarina, jonka sietäisi toimia inspiraation lähteenä animaation harrastajille. Harrastajan into ja ammattimainen laatu kohtaavat, kun mm. Illusionistin värimäärittelijänä työskennellyt Emma McCann pystytti olohuoneeseensa pop-up studion, jossa kuvasi tämän elokuvan yksin. Ilman tietokoneita luotu valon, varjon ja niiden kontrastin käyttö, joka muistuttaa maalaustaiteen chiaroscuroa, on selvästi Emman erikoisalaa.

Hahmojen ilmeilykin onnistuu erittäin vakuuttavasti, lähes esi-kuvansa Gromitin hengessä. Digitaalinen jälkityö on ihailtavan vähäistä ja kauneusvirheet on korjattu digityökalujen sijaan kohinalla, joka säilyttää kuvan autenttisempana. Nimenomaan käsityötaidon merkkiteoksia viime vuodelta.

The Simpsons (couch gags)

dir. Sylvain Chomet, Don Hertzfeldt, Michal Socha

couch gag

Koreassa animoitu klassikkosarja on ollut tämän vuosituhannen ajan tuuliajolla, eikä välillä kokonaisia kausiakaan voi hyvällä mielellä suositella. Toissavuotinen kausi sisälsi tarkalleen 2 ⅓ mielestäni suositeltavaa jaksoa ja loput täysin yhdentekevää mainostusta ja tyhjiä pop-viittauksia. Sarja vetää kuitenkin laadusta riippumatta lukemattomia katsojia äärelleen vuodesta toiseen ja viime vuonna tämä ohjelmapaikka avautui estradiksi monelle todelliselle animaatiotaiteilijoille.

Simpsoneissa alusta asti esiintynyt sohvakohtaus on muodostunut välttämättömäksi pahaksi tekijätiimille ja he ovat vihdoin tajunneet delegoida jobin siitä aidosti kiinnostuneille. Illusionistin ohjannut Sylvain Chomet teki mainion ranskalaista perheidylliä stereotypisoivan gagin ja It's Such a Beautiful Dayn ohjannut Don Hertzfeldt Simpsoneiden rutinoitunutta joutokäyntiä satirisoivan tieteiskuvitelman. Tunnetumpien nimien lisäksi myös lupaava puolalainen kyky, Michal Socha, sai tehdä vaikuttavan opinnäytetyönsä (Laska) tyylisen aloitusjakson sarjaan.

Tuuli nousee

(風立ちぬ)

dir. Hayao Miyazaki

traileri

Hayao Miyazakin jäähyväiselokuva ei ole länsimaita sen enempää kuin lapsiakaan ajatellen tehty. Se on kompromissiton, filosofinen ja rehellisen japanilainen teos. Tuuli nousee muistuttaa ihmisiä siitä, että pitää elää, unelmoida, nauttia, tehdä ja rakastaa kun vielä voi. Kun tuuli nousee, on elettävä. Nautittava luonnon antamasta kauneudesta, taiteista, luomisen ilosta ja nautintoaineista. Silmiinpistävää on tupakoinnin ihannoiminen. Tupakoimisesta nauttiminen. Tupakoitsijat, jotka ovat demonisoitu länsimaissa, on Japanissa vielä ihmisiä!

Vastassa ovat myös ei-ensimmäistä-kertaa teollisuus ja luonto, sekä hyvän tarkoituksen peräinen paha. Ihminen haluaa luoda hyvää ja kaunista, tiedostaen, että sitä tullaan käyttämään vääriin tarkoitusperiin. Se on väistämätön paha mikä koskee kaikkea teknologiaa. Tässä tapauksessa teknologia käsittelee lähinnä Miyazakin suosikkiaihetta, lentokoneita, ja tarkemmin ottaen mallia, jota tultiin käyttämään Pearl Harborissa. Elokuva kertookin fiktiivisesti lentokoneiden intohimoisesta suunnittelijasta, Jiro Horikoshista, joka varmasti jää valtaosalle katsojia sivuseikaksi.

Itse animaation osaltava on ihailtava massakohtausten toteutusta. Valtavien väkijoukkojen kävellessä kaduilla vastakkain, jokainen on yksilö, eleineen, askeltoineen ja ulkomuotoineen. Näiden ja muutaman katastrofikohtausten lisäksi visuaalisesti parasta antia ovat herkät ja pelkistetyt, tuulenvireen ohuet, (maalais)romanttiset kohtaukset. Miyazaki seniorin aiemmasta tuotannosta poiketen, tärkeintä eivät siis ole hauskat ja mielikuvitukselliset olennot. Päinvastoin, niitä ei ole. Ainoa humoristinen hahmo on pääosan inssiopiskelijan sikamaisen näköinen opettaja. Elokuva esiintynee siis monelle tosikkomaisena, mutta vain odotusten tähden. Oikein asennoitunut ja sujuvasti lukeva katsoja saa tehdä tilaa merkittävien elokuviensa joukkoon.

Virtuos Virtuell

dir. Thomas Stellmach & Maja Oschmann

traileri

Thomas Stellmachilla on jo yli kolmenkymmenen vuoden animaatioura takana ja silti hän on nimenä korkeintaan tunnettu osallisuudestaan Oscar-palkitun Questin (1996) tekemiseen. Taitoa ei ehkä ole niinkään puuttunut, mutta ideat ovat olleet epäkiinnostavia. Kuvataiteilija Maja Oschmannin kanssa tehty yhteistyö kantaa kaikkien näiden vuosien edestä hedelmää. Heidän tapansa visualisoida musiikkia musteella valkoiselle paperille on jotain todella hienoa. Se kuvailee ja rytmittää uskomattoman kauniisti ja vetävästi kuultua musiikkia, Louis Spohrin Alkemistia, jonka kaltaiset teokset huutavatkin tällaista käsittelyä.

Musiikin visualisoinnilla animaation keinoin on pitkä perinne Saksassa, joskin lukuisien pioneerien elokuvia kutsutaankin yksinkertaisesti abstrakteiksi. Abstraktit animaatiot olivat aluksi mykkiä, säestettyinä livenä teatterissa kuten muutkin elokuvat. Lähes sata vuotta myöhemmin Stellmach-Oschmann duo pitää huolen että ala elää edelleen Saksasta. Virtuos Virtuell ei ole yhtä filosofinen tai koskettava kuin Michaël Dudok de Witin teellä pensselöity The Aroma of Tea, mutta sen viihteellisellä tasolla kunnianhimoisempi serkkunsa.

Kts. myös Hokkus Pokkus Mikko Mallikas ja Lisa Limone ja Maroc Orange

Bonus:

The Kingdom of Madness and Dreams

(夢と狂気の王国)

dir. Mami Sunada

traileri

Sisäpiiriläinen pääsee kuvaamaan Studio Ghiblin elämää ja työskentelyä studion klassisen kauden päätepisteen jo näkyessä. Pääosassa ketjussa polttava Hayao Miyazaki, viivästelyn mestari Isao Takahata ja studiolla loikoileva kissa. Dokumentin aikana Miyazaki ja Takahata kilpailivat päätöselokuviensa, Tuuli nousee ja Prinsessa Kaguyan taru valmistumisesta.

The Kingdom of Madness and Dreams ei ole ammattimaisesti kuvattu tai leikattu, mutta hengailu Ghiblin studiolla, hyöriminen Hayao Miyazakin ja hänen hassujen lausahduksiensa parissa jää vuoden miellyttävimpinä mieleen. Itse elokuvaaminen on toissijaista näiden hahmojen ja heidän työskentelynsä äärellä. Miyazaki ja muut maailmalla suurena ikonina pidetyt hahmot ovat äärimmäisen jokapäiväisiä, nöyriä ja vaatimattomia. Dokumentin sävy on haikea ja lopullinen.