 |
| David Lynch: Twin Peaks: The Return / Limited Series (2017) |
Saattaa sisältää spoilereita.
Muistan hyvin kun katselin pienenä iltaisin putkitelevision hehkuvaa kuvaa, pöydän alla, ruskealla kokolattimatolla. Katsoin tietysti paljon piirrettyjä, mutta väläyksiltä myös kiellettyjä ohjelmia.
Lain nimessä ja sen tunnarina soinut Inner Circlen Bad Boys tekivät vaikutuksen. Se ei ollut mitään verrattuna jaksoihin Twin Peaksistä, puhumattakaan Angelo Badalamentin säveltämästä soundtrackista, jonka nauhoitin vinyyliltä kasetille, kuunnellakseni sitä omassa huoneessani.
Twin Peaks oli suosikkisarjani ennen kuin olin nähnyt sitä edes kokonaan. Se uusittiin muutamien vuosien päästä vain osittain ja kokonaisuudessaan näin sen vasta kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen. Sarjan tunnelma ja tyyli on ensimmäinen ja tärkein asia mitä se välittää.
Vaikka Twin Peaks oli valtava ilmiö ja siitä tuli kiistatta yksi merkittävimpiä sarjoja television historiassa, se lakkautettiin vain kahden kauden jälkeen 26 vuotta sitten.
Maailmaan on Twin Peaksin jälkeen mahtunut satoja ja tuhansia lynchiläisiä ja twinpeaksmäisiä elokuvia, sarjoja, videopelejä ja musiikkia.
Kukaan ei ole enää katsonut samettiverhoja ja lattiakuviointeja samalla tavalla. Eikä televisiontekijät tehneet televisiota kuten ennen.
Kun muut matkivat, he ovat ehkä orjallisempia ja tarkempia pastisseissaan. David Lynchin palatessa Twin Peaksin ohjaajan penkille, hänellä ei ole tarvetta pitää kiinni tietystä hienostuneesta tyylikkyydestä, hän voi antaa palaa ja tehdä mitä vain.
Aika on tullut; kahdeksantoista uutta jaksoa, kokonaisuus kuin 18 tuntinen elokuva. Neljä ensimmäistä jaksoa nähtävillä HBO:n suoratoistopalvelussa, jossa odotettavissa jättimäinen piikki ilmaisen kuukauden aktivoijia.
Kauden ensimmäiset neljä jaksoa on nyt nähty. Ensimmäiseksi on todettava, että hyvältä vaikuttaa, sen jälkeen onkin vaikea pureutua tarkemmin mihinkään. Paljon on tuttuja elementtejä, iso osa vanhasta näyttelijäkaartista edustaa harmaata osastoa, joiden lisäksi uudet nuorulaisia ovat osuvia valintoja.
Uusi Twin Peaks on ja ei ole sitä samaa kuin ennen. Se on kuitenkin sataprosenttisesti David Lynchin näköistä ja kuuloista. Twin Peaksissa oli aikoinaan juuri oma tunnelmansa, mutta vaikka siinä on osittain juuri samaa tunnelmaa edelleen, muistuttaa osa nähdystä ja kuullusta enemmän Eraserheadia ja Inland Empirea.
Pidän uuden sarjan maltillisuudesta, uhkaavuudesta ja selittämättömyydestä. Maltillisuus on suhteellista, sillä järjetön määrä mieleenpainuvaa sisältöä saadaan esitettyä todella nautiskelevalla tahdilla. Pankkiholvistin rauhaisat askeleet alkuperäisen sarjan päätösjaksossa tulee mieleen kun asioita esitetään.
Taustalla pyörii edellämainittujen elokuvan malliin tuhdin painostavia industrial-äänimattoja, kunnes episodit päättyvät lynchmäiseen mielenmaisemaan sopivien indieartistien konsertoimiseen paikallisessa Bang Bang Barissa.
Kuvat, kohtaukset ja äänet ovat kaikki hyvin nautinnollista tunnelmaa ja tyyliä, vaikka vanhoihin kysymyksiin saadaankin vain murto-osa vastauksia, suhteessa uusiin kysymyksiin.
Iso osa vanhoista näyttelijöistä on tähän asti näkynyt vain vähän aikaa, kunkin funktio hämärääkin hämärämpi. Ympäri Yhdysvaltoja näytetään tarinanlankojen silppua. Ihmisiä kuolee. Asioita tapahtuu. Eräs vanhasta katraasta maalaa metsän keskellä lapioita kultaisiksi. Kyseisen skenaarion syy ja mahdollinen seuraus vaikuttaa toistaiseksi yhtä merkitykselliseltä kuin Bart Simpson kaivamassa kuoppaa 13. kauden jaksossa Homer the Moe.
Dale Cooper on sarjan tähti. Mitä hänelle kuuluu? Cooper saa luvan palata lodgesta 25 vuoden jälkeen. Verhon takaa hän matkaa mm. New Yorkissa sijaitsevan alati kuvattavan lasikuvun ja olemassaolemattomuuden keskellä sijaitsevan avaruusmökin kautta pistorasian läpi Las Vegasissa asuvan doppelgangerinsa ruumiisen prostituoidun lattialle. Kaksoisolento on juuri oksentanut kuolettavan hajuista oksennusta lattialle ja Cooperin kengät eivät mahtuneet pistorasian toisesta päästä sisään.
Lasikuvun tuijottelu on toistaisista tarinanhaaroista hiipivin ja jännittävin. Nuori mies tuijottaa lasikupua, ja nainen tuo hänelle kahvia. Heidän kohtalonsa on kuin kauhuelokuvan kliseistä tai genesiksen syntiinlankeemuksesta. Lynch lukee tunnetusti Raamattua ja on ennenkin turvautunut isoon kirjaan omassa luomistyössään.
Osa yksityiskohdista ja teknisestä toteutuksesta on huvittavaa ja jopa todella typerää. Uskoisin, että syy miksei Lynch halua pitää totaalisesta tyylikkyydestä kiinni, on hänen pakkomielteensä sähkön ohella mielen aitoon pirstaloitumiseen, ja mieleltään pirstaloitunut voi nähdä juuri näin typeriä asioita ilman tyylikkyysfilttereitä. Hän on myös aina ollut absurdin, kömpelön ja epäsopivan huumorin ystävä.
Absurdien tilanteiden naatiskelu vain välillä pääsee lapasesta. Pidän jo liian pitkälle vedettynä kasinolla vietettyjä hetkiä, jonka aikana Cooper kiertää pelikoneita ja voittaa jackpotin.. 30 kertaa. Se on jakso, jossa käytetään tehosteena kohtauksen venyttämistä tarkoituksella vähän liian pitkään. Lopettaminen pykälää aiemmin olisi jo ollut sopivasti liikaa.
Suurempi huolenaihe on ollut Cooperin henkinen olotila. Suomalaisessa, verrattain kelvollisessa sarjassa (Kimmo), Kari Ketosen hahmo esittää lähes koko kolmannen kauden taantunutta autistia vain paljastaakseen sen olleen pelkkää esitystä, ilman mitään syytä, vitsiä tai mitään. Kaksikymmentä vuotta kestänyt vedätys Nuija ja tosinuija 2:ssa on sentään hauska...
Cooper ei siis ole vielä itsensä. Olisin tyytyväisempi jos olisi. Muuten kaikki sarjan esittämä on ollut erittäin tyydyttävää, etenkin vanhojen näyttelijöiden elossaolostatus huomioiden. Edelleen hengissä, mutta henkisesti fyysistä olemustaan alemmalle tasolle vajonnutta legendaarista kääpiötä emme uudessa kaudessa näe. Hänet on korvattu puunrungolla, jolla on puhuva lihankimpale päänään. Toistaiseksi ainoa kohta, jossa olen nauranut ääneen, on kun puu esittelee itsensä.
