Stanley Kubrick: The Masterpiece Collection (Blu-ray, 2014)

Christiane Kubrickin maalaus "Stanley"

Jos on esitettävä yksi elokuvaohjaaja, jonka tuotanto pitää jokaisen elokuvan harrastajan nähdä, on oma valintani helppo. Stanley Kubrickilla oli elokuvaälyä kaikilla osa-alueilla enemmän kuin osa-alueidensa ammattilaisilla. Hän osallistui pakkomielteisesti myös kaikkeen varsinaisen elokuvan ulkopuolella, julistetaiteista elokuvateattereiden valmiuksiin.

Siksi hänen elokuvansa ovat likimain virheettömiä. Siksi hänen elokuviensa välit venyivät pitkiksi. Siksi Kubrick-maraton on paras elokuvakoulu jota voi käydä. Siksi tavanomainen elokuva tuntuu turhalta.

Kubrickin elokuviin ei aina kuitenkaan heti rakastu. Lähes jokainen paranee jokaisella katselukerralla, ja joistain ei saa ensikerralla mitään irti. Malliesimerkkejä ovat 2001: Avaruusseikkailu ja Eyes Wide Shut. Nykyään on vaikea edes ajatella, että monelle niiden katsominen on ollut ensikertaa työlästä.

Kubrick uudisti elokuvaa valtavan paljon ja jälki näkyy edelleen siinä, mitä nykyelokuva on. Ilmestyessään ne olivat uutta ja siksi haastavampaa. Uusi blu-ray -kokoelma juhlistaa mestarin parhaita vuosia, aina vuoden 1962 Lolitasta, 1999 valmistuneeseen Eyes Wide Shutiin.

Kubrickin Warner Brothersille elokuvaamansa tuontanto sai blu-ray -käsittelyn viimeksi kolmisen vuotta sitten. Onko tämän joulun markkinoille saapuneella setillä mitään uutta tarjota, hetken kestävän uuden elokuvaboksin tuoksun lisäksi?

Lolita (1962)

Tohtori Outolempi (1964)

Suurin ero on edelliseen julkaisuun nähden on Tohtori Outolemmen lisääminen kokoelmaan. Elokuva ei ole oikeasti Warner Brothersia, mutta ehdoton osa Kubrickin legendaarista perintöä ja ennenkaikkea upea elokuva. Se on kuitenkin julkaistu jo monasti erilaisissa muodoissa.

Ilmeisesti varta vasten tätä julkaisua varten tehty uusi pitkä dokumentti on ennen julkaisematon. Ääneen pääsevät jälleen samat naamat kuin niin monessa aiemmassa Kubrick-dokkarissa, mutta vasta nyt läheisen ovat valmiita puhumaan suoranaisesti Kubrickin kuolemasta.

Kiintoisia tarinoita riittää, joskaan uutta informaatiota Kubrick remembered tarjoaa vain vähän aiemmat dokkarit nähneenä. Perhepiirissä kun pitäydytään, olisi ollut mukava saada heidät puhumaan vihdoin Vivian Kubrickista (Stanley tytär), joka hylkäsi isänsä kuoltua perheensä täysin, skientologian vuoksi.

Pitkän dokumentin lisäksi blu-raylla debytoi myös lyhyempi, kollegoiden maneerista ylistystä pulppuava, Stanley Kubrick in Focus, jossa Spielberg, Soderbergh, Scorsese ja Friedkin kehuvat Kubrickia kilpaa. Aiheesta, perusteltuna.

2001: Avaruusseikkailu (1968)

Kellopeli Appelsiini (1971)

Edeltäjänsä tavoin uusi boksi tarjoaa pitkän liudan vanhempia dokumentteja ja muita ekstroja, kuten erinomaisen Stanley Kubrick: Life in Picturesin, vangitsevan henkilökuvan ja pienhistoriikin kolmessa näytöksessä.

O’Lucky Malcolm! on mainio dokkari Kellopeli Appelsiinin tähdestä, Malcolm McDowellista ja Once Upon a Time…‘A Clockwork Orange, itse Kellopeli Appelsiinista. Esimerkiksi parhaimpiin lukeutuvat Stanley Kubrick Boxes (2008) ja Room 237 (2012) eivät ole mukana.

Itse pakkaus on edellistä julkaisua hieman juhlavampi. Mukana tulee Stanleyn lesken, Christiane Kubrickin taidekortti, mutta sen ihmeellisemmät krumeluurit jäävät tuleville julkaisuille.

Sitten vielä oikaisu. Kuvasuhteiden kerrotaan paketin takakannessa olevan kaikissa elokuvissa 1.85:1, joka ei pidä paikkaansa. Juuri Kubrickin elokuvien kuvasuhteilla on erityinen merkitys. Se on aivan oma lukunsa ja debattinsa.

Barry Lyndon (1975)

Hohto (1980)

Kubrick ymmärsi myös trashin ja kansantajuisuuden päälle, joten vastoin keskivertoisen elokuvan ystävän toiveita, Kubrick vaati hänen elokuviansa esitettävän kotitoistossa television kuvasuhteilla. Eli arkikielellä ilman palkkeja.

Palkittomuushan tarkoittaa sitä, että kuvasta katoaa alkuperäisestä kuvasuhteesta riippuva määrä informaatiota. Kubrick ajatteli tätä jo kuvatessa, piirustaen kuvakäsikirjoitukseenkin raamit ensin valkokangasta varten, jonka jälkeen toiset tv-kuvaa varten kuvan sisälle. Tällä hän varmisti ettei mitään tärkeää tulisi puuttumaan kotona katseltunakaan.

Poikkeuksena 2001: Avaruusseikkailu, joka on kuvattu kapeammalla kuvasuhteella 2.20:1, jonka televisioruutuun pakottaminen tekisi liian pahaa. Kellopeli Appelsiinissa ja Lolitassa on pienet sivupalkit.

Kubrickin kuoleman jälkeen tilanne on monimutkistunut. Nykyaikaisen television kuva-ala kun on muovautunut palkittomuutta ajatellen litteämmäksi, kuvasuhdetta on pitänyt rukata. Osa vanhemmista julkaisuista on erilaisella kuvasuhteella kuin blu-rayt (blu-raysta on sivallettu vieläkin enemmän), mutta toistaiseksi alkuperäisillä kuvasuhteilla elokuvia ei ole vieläkään mahdollista saada.

Full Metal Jacket (1987)

Eyes Wide Shut (1999)

Alkuperäinen raamitus, avaruudentuntu ja syvyys kärsivät blu-ray -leikkauksessa joissain hyvin valikoiduissa kohtauksissa. Esimerkiksi steadicamilla uraauurtavasti kuvattu kolmipyöräralli Hohdon käytävillä on ehkä aavistuksen tehottomampi bd-leikeiltynä.

Ei ole silti edes keskustelun varaa kumpi on ylivertaisempi formaatti - etenkin 2001: Avaruusseikkailun ja Barry Lyndonin kaltaiset teokset kannattaa ehdottomasti suosia kotitoistossa blu-ray -muodossa. Ne ovat jotain äärimmäisen kaunista, enkä suostuisi enää vanhempaan vaihtamaan.

Julkaisua ei vieläkään voi sanoa täydelliseksi, mutta se tarjoaa koko rahan edestä elokuvakulttuuria ja elämyksiä. Edellisen blu-ray -kokoelman omistajien kannattaa puntaroida oma tarpeensa uudelle julkaisulla, mutta jos elokuvia ei blu-raylla vielä löydy, on tämä tietysti vieläkin täydellisempi ja suositeltavampi painos.

Lue kirjoitukseni kaikista Kubrickin elokuvista täältä

Punakone (Red Army, 2014)

Helsingissä alkaa huomenna yhteiskunnallisen elokuvan ja taiteen festivaali, Lens Politica. Tarjonnasta suurimman kohdeyleisön tavoittaa varmasti Neuvostoliiton aikaisesta jääkiekkojoukkueesta ja järjestelmästä kertova Punakone.

Urheilua käsittelevät dokumentit ovat usein keskittyneet yksilöihin; Muhammad Ali, Mike Tyson, Ayrton Senna, Lance Armstrong, Zinedine Zidane, Maradona... Lähivuosina on Suomessakin saatu nauttia sentimentaalista henkilöpalvontaa Sel8nteen ja Kuningas Litmasen muodossa.

Punakone on jotain muuta. Saumattomasti yhteen pelannut joukkue on yksi suurimpia urheilun estetiikkaa ja ylivertaisuutta glorifioivista ilmiöistä, joita Berliinin ja Sotshin Olympialaisten välissä on kansainvälisesti tarjottu. Myllytystä kesti monta vuosikymmentä.

Suuren ja mahtavan Neuvostoliiton aikainen jääkiekkojoukkue kuulostaa dokumentin aiheena elämykseltä, jonka aikana tulisi kylmien väreiden virrata. Ehdotonta kuria, virheettömiä suorituksia ja jylhiä venäläisveisuja. Se likimain tarjoaakin odotuksille toivottua vastinetta.

Kotien nurkkiin asetetut putki-oraakkelit välittivät vielä omassa varhaisessa lapsuudessani kuinka jääkiekkoa oikein dominoidaan. Pian CCCP lähes voittamattomana joukkueena ja valtiona hajosi.

Gabe Polskyn dokumenttielokuva raottaa esirippua mielenkiintoisesti ja helposti seurattavasti. Punakone oli politiikkaa siinä missä kaikki muu sen aikaisessa itänaapurissamme. Se toivottu voimallisuus ja koskettavuus jää silti uupumaan.

Asianomaiset eivät pysty ajattelemaan jääkiekkoa kokonaisuutena erillään Neuvostoliitosta. Niin vahva osa se oli koneistoa, johon ei säröä saanut tulla. Rinnakkaisjuonne löytyy Kylmästä Sodasta ja muusta Itä-Länsi, USA-CCCP -asettelusta.

Tarina alkaa toiveikkaana, kun Punakonetta alettiin luotsaamaan poikkitaiteena, jossa ajateltiin kuten shakissa ja liikuttiin kuten baletissa.

Kun sitten otettiin turpaan, siirryttiin kylmiltään KGB:n suojatin, Viktor Tikhonovin, totaalisen työstön alle ja kustiin verta harjoitusleirillä yksitoista kuukautta vuodessa.

Dokumentti on yhdistelmä arkistomateriaalia ja uusia haastatteluita. Pääosassa Venäjän Viisikko, Viacheslav Fetisov, Alexei Kasatonov, Sergei Makarov, Igor Larionov ja Vladimir Krutov (joka kuoli vain kuukauden päästä haastattelusta), sekä satunnainen vaimo ja ex-KGB:n agentti. Pahamaineinen valmentaja, Viktor Tikhonov, ei suostunut haastateltavaksi.

Kuten niin moni neuvostoliittolais-venäläinen ristiriitaisesti kokee, on rääkissäkin kärsineiden mahdotonta valita yksiselitteisesti, oliko asiat paremmin ennen vai jälkeen Neuvostoliiton.

Pelaajat rakastivat yhdessä pelaamista, oman maansa puolesta taistellen, ja kauhistelivat NHL:stä palattuaan mitä Venäjästä oli tullut. Dokumentti esittääkin tuntuvasti, mitä oli aika ennen ja mitä jälkeen.

Dokumentin objektiivisuudesta ja lähestymisestä: Tärkeintä on tietenkin huomioida, että elokuva on yhdysvaltalainen ja tarkastelukulma sen mukainen.  Läntinen maailma ei voi ymmärtää Neuvostoliittoa tai Venäjää, yrittäessäänkin se on tyhjän päällä heti seuraavalla hetkellä. Aivan kuten arvon elokuvantekijämme haastatellessa näitä mainioita velikultia. Esiripun paikkeilla on vielä vahvahko kerros usvaa.

Elokuvan on tuottanut hellyyttävä ja teräshermoinen, huikeiden ja omaperäisten dokkarien suurvisiiri, Werner Herzog. Elokuvassa on herzogilaista jäyhyyttä, mutta mielenkiintoista on myös bongata seasta täysin hänen oppiensa vastaista kuvausta - äkillistä tunnekuohua mehustellaan zoomaamalla likimain iholle. Omassa dokkarissaan Herzog kirosi aikanaan kuvaajaansa, joka oli alentunut samaan halpaan ratkaisuun.

Haastattelupätkien tyyli on leikkisästi kasaan kursittu pala kulttuurishokkia, jossa haastateltava ja haastattelija esitetään epätäydellisenä ja epävarmana. Toisinaan haastateltavista irtoaa hyvinkin vähän jutuntynkää. Dokumentin hillittömäksi keulahahmoksi paljastunut Fetisov tasoittaa sitä omalaatuisella asenteellaan.

Musiikkivalinnoissa on varma venäläinen linja. Sen hyödyntämisessä olisi sietänyt olla vieläkin rohkeampi linja. Venäläinen musiikki tarvitsee ylväät, yliampuvat tai kliseiset puitetteet. Dokumentissa ollaan turhankin maltillisia. Kuvien suhteen on vähän sama tilanne. Maaleja saa ihastella, muttei niihin uppouduta.

Venäjä ja Neuvostoliitto on aina ajankohtainen aihe ja lehtiemme etusivun uutinen. Sitä suuremmalla syyllä elokuvan sopii ottaa syyniin urheiluväen ulkopuolellakin. Jääkiekkoa rakastaville se on ehdottomuus.

Tunnelmallista Halloweenia!

Quay brothers: Street of Crocodiles (1986)

Lyhyet kauhutarinat sopivat juhlintaan kuin kirves naamaan, joten olen koonnut tähän soittolistallinen kauhuanimaation suosikkejani. Elokuvat vaativat tubestakin katsottuna täyden huomion ja keskittymisen toimiakseen, joten himmentäkää valot, vetäkää kuvaa isoksi, kääntäkää ääntä tulemaan ja pistäkää riittävästi kuulokkeita korville.

Varsinkaan osa näistä elokuvista ei kuuluu missään nimessä lasten katseltavaksi, joskin myös aikuisille suositellaan lähestymistä varauksella.

Lue näitä elokuvia ja yleisesti kauhuanimaatiota käsittelevä artikkelini TÄÄLTÄ.

Blogi viisvee, hurray.

Peter von Bagh (1943-2014)

Peter von Baghin elämää suurempi persoona on poissa.

Sitä aukkoa suomalaisessa elokuvakentässä ei paikkaa kukaan eikä mikään. Ristiriitaisia tunteita herättänyt, jääräpäinen, mutta suurella antaumuksella elokuvasta kertonut hahmo ei tosiaan ollut merkityksetön. Hän kertoi suomeksi sen mitä elokuva oli ennen 1990-lukua. Sen jälkeistä elokuvaa hän oli ilmeisen kykenemätön edes katsomaan, saati nauttimaan siitä.

Ensimmäinen elokuvakirjani oli von Baghin Elämää suuremmat elokuvat II (jos ei lasketa 7-päivää -liitepokkaria, 100 suosituinta filmitähteä, 1998.) Sittemmin toistasataa nidettä kattava kokoelmani on karttunut muutamallakin von Baghin kirjoittamalla teoksella. Filmihullun vuosikerrat päälle. Pääosin mielenkiintoista luettavaa, jos ei anna tiettyjen pinttymien häiritä.

Elämää suurempien elokuvien volyymit loivat alkuperäisen käsitykseni niistä elokuvista, jotka olisivat niitä.. Elämää suurempia. Jälkikäteen ajateltuna melko yksipuolinen kattaus ja tyyppiesimerkki kaanonin roihuun puhaltelusta, mutta mitäpä muuta tuon otsakkeen alta voisi osottaa. Viitisentoista vuotta myöhemmin on noista sadasta elokuvasta näkemättä enää muutamia.

Kuten niin monella, oli von Baghillakin omat lempilapsensa. Hänen kirjoituksistaan löytää kerta toisensa jälkeen ne samat Ranskan uudet aallot, citizenkanet ja chaplinit, mutta syventävien kirjojen sivut sentään täyttyivät hyvinkin erilaisista elokuvista. Eikä hän julistanut pelkän elokuvan sanomaa, vaan laajasti muitakin taiteita. Eikä pelkästään vakavaa, hän liputti aina myös viihdettä, Spedeä ja Aku Ankkaa.

Hänen elokuvahistorian tuntemuksensa oli tosiaan, suorastaan naurettavan laaja, ja ulosanti ainutlaatuista tulitusta. Digitalisoitumisen vastustaminen ja viimevuosikymmeninä tehtyjen elokuvien halveeraaminen sai lähivuosina jo lähes surkuhupaisia piirteitä. Lähinnä se jääräpäinen tapa julistaa ehdotonta näkökulmaansa ylitse muiden. Ominaisuus, johon tietysti kasvaa väkisin itsekukin, kun ei enää saa mitään irti uusista tuulista.

Tietysti se voima, jolla digitaalinen elokuva tuli ja pyyhkäisi ylitse perinteisen, oikean filmin, mahtoi olla vieläkin järkyttävämpää ja pelottavampaa hänelle, kuin nuoremmille sukupolville. Ajat onneksi ja ikävä kyllä muuttuvat. Enää ei kukaan anna asiantuntevaa pohjustusta illan elokuvalle, kun illan elokuvaakaan ei enää katsota kollektiivisesti televisiosta jne.

Erityisiä muistoja von Baghista on vähemmän. Vahvin on kuitenkin se, kun hän Kultakuumeen alustettuaan (Lahden Sibeliustalolla vuonna 2010) istui edessä olevalla penkillä ja nauroi hyvin vuolaasti Chaplinin heiluessa jyrkänteen reunalla, aivan kuin olisi katsonut elokuvaa ensikertaa. Absurdin hellyyttävä hetki, jossa kiteytyi koko hänen ideologiansa nähdä elokuva aina uudestaan, kuin pieni lapsi.

Mukana säestettyä elokuvaa oli katsomassa (silloin) seitsenvuotias kummipoikani, jolle Chaplinin mykkäelokuvat upposivat aivan yhtä kovaa kuin jokaiselle sukupolvelle ennen häntä. Vuolas, mutta armoton kritiikki löytyi myös häneltä: "Täydet viisi pistettä, vaikka sen äijän höpötys ennen elokuvaa sai vähän uneliaaksi.."

Rauhaa.

Playlist: Black Metal (1982-1997)

Black Metal (1982-1997)

I A

VENOM - Black Metal (1982, UK)

HELLHAMMER - Revelations of Doom (1983, Switzerland)

CELTIC FROST - Dethroned Emperor (1984, Switzerland)

BATHORY - The Wind of Mayhem (1985, Sweden)

MAYHEM - Deathcrush (1987, Norway)

I B

MASTER'S HAMMER - A Dark Forest Spreads All Around (1992, CZ)

BEHERIT - The Gate of Nanna (1993, Finland)

IMMORTAL - The Sun No Longer Rises (1993, Norway)

DARKTHRONE - As Flittermice as Satans Spys (1994, Norway)

EMPEROR - Into The Infinity Of Thoughts (1994, Norway)

II A

ARCTURUS - Du Norvavind (1994, Norway)

ULVER - Capitel V: Bergtatt - Ind i fjedkamrene (1995, Norway)

ISENGARD - Vinterskugge (1995, Norway)

SATYRICON - Forhekset (1996, Norway)

BURZUM - Dunkelheit (1996, Norway)

II B

MARDUK - Beyond the Grace of Gods (1996, Sweden)

KVIST - Ars Manifestia (1996, Norway)

BORGNAGAR - The Winterway (1997, Norway)

GORGOROTH - Funeral Procession (1997, Norway)

MYSTICUM - Black Magic Mushrooms (1997, Norway)

Animoitua Rakkautta & Anarkiaa 2014

Isao Takahata: Prinsessa Kaguyan Taru (2013)

Isao Takahatan eeppinen, toistatuhatta vuotta vanhaan tarinaan pohjautuva, pienen iäsyyden valmisteilla ollut Prinsessa Kaguyan taru, sekä Studio Ghiblin toimintaa ainutlaatuisesti seuraava dokumentti, The Kingdom of Dreams and Madness ovat varmasti odotetuimmat animaatio-aiheiset näytökset tulevilla R&A -festareilla.

Prinsessa Kaguyan taru on saanut maailmalla vuolaan kunnioittavan vastaanoton kollegoilta, kriitikoilta ja yleisöltä. Se on pärjännyt lippukassoilla kuitenkin kaikkeen siihen upotettuun rahaan ja vaivaan nähden heikosti, joka ei yllättä, mutta on tietysti surullista ja valitettavaa.

Takahatan tahdilla ja iällä ei voi taata jatkoa edes tulevan. Miyazaki jätti omat jäähyväisensä jo aiemmin tänä vuonna Suomen ensi-iltansa saaneella elokuvallaan Tuuli nousee.

Vaikka Studio Ghibli jatkaisikin elokuvien tuottamista, se ei tule ikinä olemaan entisensä. Dokumentin teolle on annettu vihreää valoa todellakin aivan viimeisillä hetkillä. Hayao Miyazaki on hassu, kissoihin ja lentokoneisiin hurahtanut mies, joka ei ole ylpistymään päässyt. Takahata on keulakuvan takainen, vieläkin vaitonaisempi osapuoli.

Festareilla on tarjolla tietysti kaikkea muutakin kuin Ghibliä. Seuraavassa kolme animaatiotäkyä tarjonnasta, johon mahtuu eurooppalaisen ja kotimaisen lyhytanimaation sarjat ja muutamia pitkiä elokuvia idästä.

Ensiksi väkivahvaa korealaista yhteiskuntakritiikkiä, sitten japanilaista sodan ajan selviytymistä lasten näkökulmasta ja lopulta venäläistä kirjallisuutta itä-blokkilaisena nukkeanimaationa.

Yeon Sang-ho: The Fake (2013)

The Fake (2013)

Yhteiskuntakriittisen, mielipahaa ja väkivaltaa pursuavan odysseian saaminen Koreasta on yhtä yllättävää kuin supersankarielokuvan Hollywoodista. Yeon Sang-hon twisti on kertoa kerettiläinen yhdenmiehen taisto animaation keinoin, rotoskoopatulla ja tietokoneavusteisella, mutta piirrosmaisella tyylillä.

Samalla tekniikalla ja tunnelmalla hän debytoi vuoden 2011, The King of Pigsillä, jossa vaimonsa hetken mielijohteesta surmannut mies etsii käsiinsä kouluaikaisen ystävänsä. Näytelmäelokuvaa imitoiva ulkoasu on harvinaisen toimiva ratkaisu, sillä se näyttää hyvältä, uskottavalta ja paikkaa tarvittaessa dramaturgisia puutteita.

Pakkomielteisen vihatoiminnan motiivi on usko. Se konkretisoituu laajalti ateistisen Etelä-Korean suosituimman uskonnon, kristinuskon, saavuttaessa ahdingossa olevan kyläpahasen. Se esittää kuinka ihmiset haluavat sokeasti uskoa ja toivoa hädän sattuessa, kuinka huijaripapit levittävät hätää kärsivän kansan eteen pelastusta lupaavan kirkon kuin sirkusteltan, ja kuinka yksin jäävät kaikki ne, jotka eivät kiihkoissaan lahjoita kaikkea maallista omaisuuttaan sovitusta vastaan ensimmäiselle lupaajalle.

Kaikki tuo on alkusoittoa. Taidokkaasti toteutettuna The Fake ei ota lopullista kantaa tai luo omia mielipiteitään. Se esittää, analysoi, kritisoi ja heittää ilmoille teemoja uskoon liittyvistä asioista, piesten puoli tienoota viattomia ja viallisia siinä välissä. Väkivallan ja kiroamisen määrä olisi aiheeseensa nähden ehkä länsimaiseksi elokuvaksi suhteetonta, mutta korealaiseen kuvaan se kuuluu yhtä olennaisena osana, kuin otosten huikean viimeistelty asettelu ja niissä tapahtuva loputon kyynisyys.

The Fake ehkä hieman mässäilee, mutta on ainakin näyttävä, ajatuksia kirvoittava, armoton isku vasten kasvoja.

Mizuho Nishikubo: Giovanni's Island (2014)

Giovanni's Island (2014)

Kun Japanin historian synkimmät hetket Toisen Maailmansodan loppupuolelta liitetään lasten näkökulmaan ja anime-elokuvaan, tulee väistämättä mieleen eräs Ghiblin varhainen tuotanto. Vaikka Tulikärpästen Hauta hieman kummitteleekin, Giovanni's Island keskittyy erilaisiin teemoihin ja arvoihin. Elokuva luo nahkansa läpi sodan jälkeisten vuosien, kurjuuden, rakkauden ja kaipuun monet kerrat.

Lempein värein maalattu elokuva koostuu paljolti ilta-auringon lämpimistä väreistä, mutta tarvittaessa myös kolkon harmaista ja kylmistä hetkistä. Elokuvassa leikitään varjoilla ja psykedeelis-galaktisilla pikajunilla, eikä jäädä animen standardeista jälkeen yhdelläkään osa-alueella.

Tapahtumat sijoittuvat edelleen kiistanalaisille Kuriilien saarille, jotka sijaitsevat Venäjän ja Japanin välimaastossa. Venäläiset miehittävät saaren ja japanilaiset menettävät kotinsa ja luokkahuoneensa flyygeleineen.

Syrjäytettynä koululaiset ovat tuomittuina kuuntelemaan jylhiä venäläisveisuja rinnakkaisluokasta, samalla kun heidän oma opettajansa yrittää tapailla kitaralla japanilaisia standardeja. Vastakkainasettelu ja kulttuurilliset ominaispiirteet ovat todella väkevällä tavalla visualisoitu, vaikka äkkiseltään hahmot eivät eroaisikaan paljon toisistaan.

Sodasta elokuva ei sinänsä kerro, vaan sen aiheuttamista ristiriidoista sota-alueilla. Vanhempi pääosan veljeksistä törmää välitunnilla venäläiseen Tanyaan, johon ihastuu. Giovanni's Island kertoo täten ensisijaisesti klassisen tarinan rakastavaisista, jotka yksinkertaisesti ovat väärällä puolella.

Aluksi elokuva on hyvinkin voimakas ja rohkea, mutta loppua kohden sovittelee hieman paikkaansa. Toiveikkaammat tunnelmat elokuvasta jää kuin Tulikärpästen Haudasta, mutta ahtaimmillaan ollaan aivan yhtä rankoissa tunnelmissa. Välillä kuljetaan pitkällä haaveunissa, johtoajatuksenaan Kenji Miyazawan Night on the Galactic Railroad, joka on itsessään sovitettu animeksi vuonna 1985.

Tuotantoyhtiö, Production I.G. on kenties tunnetuimpia tuntemattomia anime-tuottajia nykypäivänä. Ghost in the Shell -elokuvat ja Blood: The Last Vampire ovat suosittuja ja monelle tuttuja, mutta studio ei välttämättä niinkään. Pitäisi alkaa olemaan.

Špela Čadež: Boles (2013)

Boles (2013)

Viimeisenä täkynä ainakin tällä erää, nosto Animoitu Eurooppa 2 -lyhärisarjasta; Špela Čadež'n uusi perinnetietoinen stop-motion lyhäri, joka perustuu Maksim Gorkin klassiseen novelliin, Her Lover. Se kertoo tekaistuista ihmissuhteista ja valepersoonista. Erittäin ajankohtainen aihe sosiaalisen median ja muiden internetin foorumeiden aikakaudella.

Elokuva on oikeastaan suoraa jatkumoa ohjaajan edellisien elokuvien teemoihin - yksinäisyyteen, mielikuvitettuihin identiteetteihin ja eristäytyneiden ihmisten surulliseen romantiikan nälkään. Edellinen elokuva oli morbidi leikkaussali/odotushuonedraama, Lovesick, jossa särkyneenä poistettu sydän alkaakin sykkimään toiselle potilaalle. Sitä edeltävässä elokuvassa vaatturi haluaisi mitata ihastuksensa tarkemmin, tunteiden olematta molemminpuolisia. Nuket ovat jo niissä oudon omaleimaisia ollakseen niin täydellistä eurooppalaisen nukke-elokuvan perimää.

Hahmojen tajuntaankin päästään sukeltamaan, sillä surrealistiset unet ja kuvitelmat ovat suuri osa Sloveniassa elokuvaavan Čadež'n tuotannossa. Mate to Measuressa oli vielä hieman graafista karheutta, Lovesick oli melko naiivi, mutta Bolesista ei löydy moitteen sijaa. Erittäin onnistunut ja laadukkaasti toteutettu stop-motion lyhäri, joka vain kiihdyttää Jugoslaviassa nuoruutensa viettäneen ja Saksassa kouliintuneen animaation ammattilaisen noususuhdannetta.

Pääosan writer's blockista kärsivä nuori kirjailija on samaistuttava, ja naapurin Tereza yhtä varauksella lähestyttävä kuin Gorkin tekstissä. Kirjoituskone meinaa upottaa miehen synkkyyteen aina kun pitäisi alkaa tekstiä kirjoittaa, mutta kyllähän se lyyti alkaa sitten laulaa, kun nainen sanelee siirappisia rakkaudentunnustuksiaan. Alkuperäistekstistä ollaan terveen etäisyyden päässä soveltamassa ja tarina vain vahvistuu siitä.

Ei välttämättä yllättä, että juuri Špela Čadež valitsi aiheen filmattavaksi, mutta hän teki sen kieltämättä myös otolliseen aikaan. Lähes sata vuotta sitten kirjoitettu lyhyt tarina heijastuu nykyaikaan pelottavan hyvin. Onttojen ja valheellisten profiilien välillä käytävä kirjeenvaihto ja yksinäinen sosiaalisuus on nyt arkipäivää ja siitä tehdään viihdettä Catfishin tapaisilla tv-ohjelmilla. On hienoa nyt nähdä, että aihetta sivutaan taiteessakin.

Hokkus Pokkus Mikko Mallikas (2013)

Torill Kove: Hokkus Pokkus Mikko Mallikas (Hokus pokus Albert Åberg, 2013)

Mikko Mallikas on tahtonut olla iso poika jo yli 40 vuotta. Aina hän on liian pieni kaikkeen kivaan, mutta tarpeeksi iso joutuakseen tekemään kaikkea tyhmää.

Gunilla Bergström lastenkirjat ja niiden pohjalta tehdyt piirretyt kuuluu lähes kaikkien 1970 -luvulla ja sen jälkeen syntyneiden pohjoismaisten lapsuuteen. Mikko Mallikas on yksi harvoista klassisen kiireettömistä ja opettavaisista lastenohjelmista, joka on edelleen suosittu.

Norjassa käydessäni huomasin sen olevan kaikista suosituimpia piirroshahmoja. Siilitukkainen poika oli kirjakaupoissa edustettuna valtavalla volyymillä. Lisenssituotanto jatkuu edelleen televisiossa ja ensikertaa elokuvissa. 

Mikon yksinhuoltajaisä istui vuosikymmeniä nojatuolilla lehteä lukien ja piippua tuprutellen, mutta nykyään hänen paikkansa on tiskialtaan äärellä. Mikon serkkupojat tulivat kyläilemään ennen Tarzan-sarjiksen kainalossa, nykyään älypuhelin.

Pienestä tarinallisesta modernisoinnistaan huolimatta hahmot, teemat ja tyyli on pidetty orjallisesti alkuperäisilleen uskollisena. Kuori on muuttunut digitaalisen kuvan, kuvasuhderemontin ja värimaailman muotivirtausten mukana hieman tylsemmäksi ja helpommin sulatettavaksi.

Kun vanhan koulukunnan värisävyt, ääriviivat ja animointi putkitelkkarista katsotuissa Mikko Mallikas -filmeissä heijasti omaa aikaansa, tarkka, sulava ja lempeä kuva heijastaa nykyistä. Se syö Mikko Mallikkaan tuntua vanhalta katsojalta, mutta tuskin ainakaan haittaa uusia.

Suomalaisittain vanhojen katsojien voi olla vaikeaa myös kuvitella Mikko Mallikas ilman legendaarista kertojaääntä, monista piirretyistä mieleen jäänyttä Heikki Määttästä (Tohtori Sykerö, Matka maailman ympäri 80 päivässä, Nalle Luppakorvan.) Mikolla on nyt oma lapsen äänensä, kuten kaikilla muilla.

Ristiriitaisia ajatuksia herätti ennakkoon myös elokuvasovituksen ohjaajaksi valittu kanadalaistunut norjalaisohjaaja, Torill Kove, jonka aiempi tuontanto on ollut mielenkiintoista tarinankerrontaa aikuisempaan makuun.

Molemmat hänen lyhytanimaatioistaan olivat saaneet Oscar-ehdokkuuden ja toinen jopa nappasi pystin. Hänen lapsekkaan graafinen tyylinsä osuu toki hyvin yhteen Mikko Mallikkaan kanssa, mutta jo Koven urakehityksen kannalta projekti alkoi arveluttamaan.

Huoli siitä, että Kove jättäisi lupaavan uransa lyhäreiden parissa osoittautui sentään turhaksi, kun hänen uusi lyhärinsä, Me and My Moulton, sai ensi-iltansa Annecyn animaatiofestivaaleilla pari kuukautta sitten. Trailerin perusteella samaa laatua kuin Mikko Mallikasta edeltävinä aikoina.

Kove oli toteuttanut aiemmat elokuvansa pienellä tiimillä, itse animoiden ja johtaen pientä, lähinnä tanskalaista avustajatiimiä. Nyt hallinnassa oli iso joukko hongkongilais-animaattoreita ja pitkä elokuva aiheesta, johon on totuttu vain pieninä annoksina.

Mikko Mallikkaan sovittaminen pitkään elokuvaan, vaikka kyseessä onkin ainoastaan reilu tunti, on haaste. Tarinassa on paljon tuttua. Tarinaan on saatu opettavaiset, moraalia käsittelevät peruselementit ja näennäistä lapsen uhmakkuutta.

Tämä ei ole Torill Koven elokuva, tämä on Mikko Mallikkaan elokuva. Vanhoja lastenkirjoja ja piirrettyjä mukaillaan tyylillisesti ja lapset ovat edelleen sen ainoa kohderyhmä. Mikko Mallikkaissa lasta ei olla ikinä halveerattu tai aliarvioitu, eikä aikuiskatsojia kosiskeltu.

Koven tarinankerrontakyvyistä on tietysti paljon apua pitkälle tarinalle, eikä elokuvassa täten ole lainkaan jaksottamisen tai venyttämisen tuntua.

Elokuvassa pyöritellää vanhoja teemoja uusilla näkökulmilla. Mikko haluaa koiranpennun, jonka hoitamiseen hän on isänsä mielestä liian pieni. Johtoajatuksina vastuu ja rehellisyys, joiden lisäksi taikatemppujen ihmeellinen maailma teettää päänvaivaa Mikolle ja kavereille.

Mikko Mallikkaasta alkoi uusin televisiosarja vuonna 2012. Se on saman Maipo Filmsin tuotantoa kuin elokuvakin. Elokuva ottaa erivapauksia yllättävän vähän sarjaan nähden. Joitain lisättyjä ulkokuvia ja graafisia yksityiskohtia lukuunottamatta samoilla linjoilla mennään.

Musiikkinumeroita on laitettu muutamia väliin. Niiden mielekkyys on ehkä kyseenalaista, mutta imeliä ne ei sentään ole. Vanha kunnon tunnusmusiikkihan on nostalgista herkkua, eikä ole unohtunut elokuvastakaan. Variointia kuullaan läpi elokuvan, myös musiikkinumeron muodossa.

Mikko Mallikas lataa sitä kaivattua, maltillista ja fiksua lastenohjelmaa tarjolle. Eihän se kaikkia kiinnosta, mutta katsojakunta tietänee mitä tilaa. Aikuisellekin katsojalle elokuva on sliipatusta ulkokuoresta huolimatta vähintäänkin helppoa ja kivaa, hyvänmielistä viihdettä. Sitä jaksaa yli tunnin ongelmitta.

Uudessa sarjassa on hieman vähemmän tarjottavaa muille kuin lapsille. Toki siinä vaiheessa, kun Mikko alkaa pohtimaan jakson verran onko hän olemassa, miksi ja miten niin, alkaa muillekin kuin lapsille löytymään viihteellisiä käyttötarkoituksia siitäkin. 

Lauren Bacall ja Robin Williams.

"Dear beloved actors,

Please stop dying for a while.

Give us a little break.

Regards, Bruce"

-Bruce Campbell

Näin pari yötä sitten unta Robin Williamsista. Olin mökillä. Luultavasti kuulin hiljaisella olevasta radiosta uutisen näyttelijän kuolemasta, joka sekoittui uuniin, tai sitten rekisteröin sen vasta avovaimoni kysyessä, olinko jo kuullut siitä. En muistanut herätessä kummastakaan mitään. Samalla kun lähdin pumppaamaan pihakaivosta vettä aamukahveja varten, katsoin kännykkään saapuneen viestin, veljeltäni, jossa luki "Bad morning Vietnam"

Vasta aamukahvit juotuani päähän meni tuo tieto, jota yritettiin saada sinne läpi houreisten aamutoimien. Robin Williams ei sinänsä ole merkinnyt itselleni paljoakaan. Itseasiassa ensimmäisenä mieleeni tuli se perusnaama Jumanjista, Flubberista, Mrs. Doubtfiresta, Kippari Kallesta ja Hookista, joka sattui olemaan monessa kepeän hauskassa pienenä katsotussa elokuvassa. Awakenings - Heräämisiä oli ensikosketukseni hieman vakavampaan Williamsiin. Ei tehnyt suurta vaikutusta.

Vaikuttavia näyttelijäsuorituksia hän teki elokuvissa One Hour Photo, Fisher King ja Dead Poets Society, mutta ei nekään tehneet hänestä mitään suosikkia. Se traaginen päätös, johon tämäkin hyvää mieltä ja iloa niin monelle suonut näyttelijä päätyi, on surullisempaa kuin itse näyttelijän menettäminen. Hyvien roolien puutteessa Williams joutui ottamaan vastaan vähän kaikkea mitä vain sai, masentui pahasti ja päätyi hirteen. Hän ei ole ensimmäinen koko kansaa naurattava narri, joka on päätynyt narunjatkoksi, mutta todellinen yllättäjä tradition ylläpitäjäksi hän oli.

Seuraavana mökkiaamuna havahduin siihen, kun radiossa kerrottiin Lauren Bacallin menehtyneen. Ajattelin sen ensin olevan vain Robin Williams -johdannaista unta, mutta ei.. Vaikkei uutinen sinänsä ollut yhtä yllättävä, se oli menetyksenä sitäkin surullisempi. Bacall oli viimeisiä aitoja ja alkuperäisiä Hollywoodin filmitähtiä. Kuollessaan hän oli ehkä viimeinen, joka edelleen näytteli. Vielä lähes 90 vuoden iässä hän oli poikkeuksellisen aktiivinen.

Kulta-ajan Hollywood oli tietysti täynnä upeita tähtiä, joista osa loisti näyttelijänlahjoillaan, osa charmillaan. Rita Hayworthin ja Marilyn Monroen kaltaiset tähdet ovat kuolemattomia omalla tavallaan, mutta Bacall oli ylitse muiden. Ääni, kasvonpiirteet ja asenne olivat jotain niin paljon suurempaa kuin aikalaisten, jotka traagisista kohtaloistaankin huolimatta olivat enemmän vain glamouria ja vetyperoksidia, kuin särmää ja todellista mystiikkaa.

Kirjava Satama, Syvä uni, Pimeä käytävä ja Myrskyvaroitus - mikään ei tiivistä klassista Hollywoodia kuten Humphrey Bogartin ja Lauren Bacallin yhteiset filmit ajalta, jolloin elokuva oli vielä jotain taianomaista. Nyt lähes 60 vuotta Bogien kuoleman jälkeen, Bacall seuraa silloista aviomiestään. Vaikka Bacall näytteli uransa alkupuolella mm. "Marilyn Monroe -elokuvassa" Kuinka miljonääri naidaan, hänen perinnökseen jäivät ikuisesti nuo käheä-ääniset kohtaamiset Bogien kanssa, jotka ovat korvaamaton osa elokuvataiteen historiaa.

Family Guy - Mom's the Word (2014)

Viimeiseksi työkseen Lauren Bacallilla jäi tämänvuotinen vierailu Family Guyssa, jossa hän esitti Peter Griffiniin pakkomielteisesti kiintynyttä iäkästä vosua, joka lopulta kuolee vanhuuttaan tämän käsivarsille. Siitä onko päätös varsinaisesti arvokas Bacallin uralle, voidaan olla montaa mieltä. Hieman ristiriitaisin tuntein jakso jättää kuitenkin positiiviset fiilikset näyttelijättärestä. Hän oli alusta asti uhmakas ja rohkea elokuvissa, sekä niiden ulkopuolella, eikä viimeiseksi jäänyt rooli kuin vahvista sitä kuvaa hänestä.

Viimeisinä vuosikymmeninään Bacall teki enemmän televisiotöitä ja ääninäyttelyä, mutta esiintyi myös elokuvissa, kuten Lars von Trierin Dogville ja Manderlay. Hänet oli aina mukava nähdä vanhoilla päivilläänkin. Vaikka hänen kasvoilleen oli laskeutunut lähes 70 vuotta tunnettujen kuvien jälkeen, sieltä pilkisti edelleen ne vanhat tutut, salaperäisen särmikkäät kasvot. Hänenlaisiaan ei enää ole.

Studio Ghibli lopettaa elokuvien teon?

Hiromasa Yonebayashi: When Marnie Was There (Omoide no Marnie, 2014)

Studio Ghibli päättää toistaiseksi elokuvien tekemisen 20. teokseensa, When Marnie Was There.

Kyseessä on vähintäänkin määrittelemätön tauko ja koko tuotantorakenteiden uudelleenrakentaminen. Eikä täysin yllättävä uutinen.

Hayao Miyazaki ilmoitti jäävänsä eläkkeelle noin vuosi sitten. Hänen joutsenlaulunsa (Tuuli nousee) kaveriksi piti saada Isao Takahatan elokuva Prinsessa Kaguya, joka kuitenkin viivästyi aiotulta tuplanäytöksltä liian kauan.

Prinsessa Kaguya ei ole saapunut Suomeen, mutta vaikka se kiitosta maailmalla on kerännyt, se osoittautui taloudellisesti epävarmaksi.

Takahata kahdesta mestarista onkin tehnyt haastavampia elokuvia, niin itselleen kuin yleisölleen. Hänen jääminen vetonaulaksi olisi ollut liian riskialtista.

Isao Takahata: The Tale of Princess Kaguya (2013)

Hiroyuki Morita: Kissojen valtakunta (2002)

Hayao Miyazaki: Ponyo rantakalliolla (2008)

Hayao Miyazaki: Kikin lähettipalvelu (1989)

Lähes kaikki kaksikymmentä Studio Ghiblin elokuvaa ovat ikonisia anime-klassikoita, mutta studio oli sittenkin liian riippuvainen Hayao Miyazakista.

Innokkuudesta huolimatta hänen pojastaan, Gorosta, ei tullut menestystä takaavaa manttelinperijää. Hänen debyyttinsä, Maameren tarinat on itseasiassa suurin poikkeus studion korkealaatuiseen linjaan.

Tällä hetkellä Gorolla on työn alla anime-sarja Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintyttärestä, jonka Ghibli tuottaa yhdessä Polygon Picturesin kanssa. Sarjoissa, tv-tuotannoissa, mainoksissa ja lyhäreissä taitaa olla studion tulevaisuus.

Hayao Miyazaki: Liikkuva linna (2004)

Hayao Miyazaki: Henkien kätkemä (2001)

Hayao Miyazaki: Ponyo rantakalliolla (2008)

Hayao Miyazaki: Liikkuva linna (2004)

Tokion Ghibli museoon on tehty vuosien varrella lyhäreitä paljon. Muualla niitä ei ole nähtävillä. Vuonna 1993 julkaistiin tv-elokuva Aaltojen Kuohu ja muutama vuosi sitten studio oli mukana tekemässä videopeliä, Ni no Kuni, jonka visuaalisuus ja ghiblimaisuus peittää yllättävän paljon muita virheitä.

Anime-sarjat, lyhytanimaatiotuotanto televisiolle ja yksityisille tilaajille on kenties taloudellisesti kannattavinta. Pitkien elokuvien katalogi jäi nyt tällaiseksi:

Laputa - Linna taivaalla, Tulikärpästen hauta, Naapurini Totoro, Kikin lähettipalvelu, Only Yesterday, Porco Rosso, Pom Poko, Sydämen kuiskaus, Princess Mononoke, Naapurini Yamadat, Henkien kätkemä, Kissojen valtakunta, Liikkuva linna, Maameren tarinat, Ponyo rantakalliolla, Kätkijät, Kukkulan tyttö sataman poika, Tuuli nousee, The Tale of Princess Kaguya ja When Marnie Was There.

Hayao Miyazaki: Tuulen laakson Nausicaä (1984)

Hayao Miyazaki: Princess Mononoke (1997)

Hayao Miyazaki ja Isao Takahata työskentelivät animaattoreina ennen Studio Ghiblin perustamista merkittävimmissä japanilaisissa studioissa, kuten Toei Animation ja Nippon Animation.

Vuonna 1984 Isao Takahata tuotti ja Hayao Miyazaki ohjasi omaan mangaansa perustuvan elokuvan Tuulen laakson Nausicaä, jonka menestyksen myötä he perustivat Studio Ghiblin.

Studio Ghiblin elokuvia ei näytetty Suomessa juuri lainkaan ennen Henkien kätkemän läpimurtoa 2000-luvun alussa, jolloin studio oli jo toiminut 17 vuoden ajan ja Hayaokin väläyttänyt ensikertaa ajatusta eläkkeelle lähdöstä.

Hayao Miyazaki: Naapurini Totoro (1988)

Hayao Miyazaki: Princess Mononoke (1997)

Hayao Miyazaki: Porco Rosso (1992)

Hayao Miyazaki: Kikin lähettipalvelu (1989)

Merkittävinä poikkeuksina Suomessa toimi Naapurini Totoro ja Porco Rosso, jotka esitettiin Ylen kanavilla 1995 ja uusintana 1996.

Kaksi klassikkoa sai videotaltioinnin muodossa itselleen jo tuolloin, muutoin oli pitkään turvauduttava importeihin, kunnes Cinema Mondo otti teettääkseen laadukkaat suomi-versiot jokaisesta Ghiblin elokuvasta vuoden parin välein.

Vaikka Studio Ghibli lopettaisikin pitkien elokuvien teon lopullisesti, on sillä luultavasti vielä annettavaa meillekin. Toivottavasti päätös ei silti ole pysyvä. Tapauksesta uutisoitiin mm. täällä.

Apinoiden planeetan vallankumous (Dawn of the Planet of the Apes, 2014)

Matt Reeves: Apinoiden planeetan vallankumous (Dawn of the Planet of the Apes, 2014)

Apinoiden Planeetan vallankumous ylläpitää uuden saagan aloittaneen elokuvan tasoa, eikä tule pettämään realistisia odotuksia. Ensimmäinen puoliskon lupailee jopa enemmän, mutta mielenkiintoinen rakentelu jää tyystin, elokuvan leimahtaessaan silkaksi konfliktiksi.

Apinat kaikkosivat ensimmäisen osan kapinan jälkeen läheiseen metsään rakentamaan omaa apinasivilisaatiotaan, jonka alkuhämäriä tahdittaa nyt erehdyttävästi György Ligetin Requiemia muistuttava sävellys. Ei epäilystäkään, etteikö 2001: Avaruusseikkailun alkujakso, dawn of man, olisi muutenkin tarkkaan päntätty.

Ihminen jäi apinoista poiketen lähes toimettomana kärvistelemään pahasti rapistuneeseen kaupunkiinsa, ilman sähköä, pienen immuniteettisuojaa nauttineen väestönsä kesken. Apinainfluenssa vei valtaosan ihmiskunnasta ja kymmenen vuotta kapinan jälkeen ollaan taas valmiita edes yrittämään.

Katkeruus, viha ja kostontahto ajaa marginaalia kummassakin leirissä, mutta vaikka ihmiskunnan johtoaseman lunastanut Gary Oldman väheksyy eläinten tuhovoimaa ja apinain johtaja suhtautuu skeptisesti ihmisen hyviin tarkoituksiin, kumpainenkin päättäjä haluaa selvitä ilman verenvuodatusta.

Tekopyhäksi moralisoimiseksi, diplomaattisten ratkaisujen hauksi ja kliseisten petturien esillemarssiksi äityvä konfliktikudos pitävät huolen siitä, että ensimmäisen puoliskon jälkeen elokuvan lähtiessä rymistelyksi, hyvin alkanut punonta purkautuu räimeeksi pelkän räimeen vuoksi.

Ristiriitaisesti mähinöitä odottelee elokuvalta koko ajan, tiedostaen, etteivät ne tule lunastamaan mitään. Teknisesti ison budjetin, tietokonein avustetut, taistelukohtaukset eivät ole harpponeet suurin harppauksin pitkään aikaan. Hieman taktisempi sodankäynti olisi heti korottanut pointseja ja pitänyt mielenkiinnon yllä.

Tulevaa kotikatsojaa käy kyllä sääliksi, kun loppupuolisko on niin riippuvainen teatterikokemuksesta. Yhteenotot ovat kelvollista katseltavaa kankaalta ja vyöryvän äänimassan äärellä, mutta nekin unohtuvat seuraavassa hetkessä.

Ihmisnäyttelijöiden mallintaminen CGI-hahmoiksi pystyy vielä jonkin verran edistymään. Apinoiden aidolta vaikuttava karvapinta on aivan toista luokkaa kuin kaltaisensa tekstuurit vielä muutamia vuosia sitten. Uskottava, näyttelevä eläin, sen olematta oikeasti eläin, on aina vain lähempänä.

Kertoo tietysti jotain, että seuraavaakin osaa jää odottelemaan innolla, eikä ajatus alkuperäisen saagan uudesta katselukierroksesta johdu pelkästään alkuperäisteosten ylivertaisuudesta.

Apinoiden planeetan vallankumouksessa on paljon hyvää yritystä, viihdettä ja näyttävyyttä, eikä varsinkaan Apinoiden planeetta -merchandise fanien kannata sitä karttaa. 3D-näytöksellä sitä ei kuitenkaan kannattaisi pilata.

Finnish Pop Lyrics I

North Karelia

Life didn't give much,

the rainbow ended at the hot dog kiosk.

- Leevi and the Leavings, Pohjois-Karjala, 1986

Harder hands

...

He never came home that night.

Harder heart and harder hands,

had taken him.

The most familiar streets,

stones and ditches hid our son.

Street doesn't talk,

does not confess,

where is our boy?

Where you touched,

were someone else's..

Lifelong is the mother's sorrow,

cradle is silent now and the rocking chair.

Who could have done this to mom's little one?

- PMMP, Kovemmat kädet, 2005

Note of Autumn

Living is dying.

Hold my hand,

let's be quiet.

-Juice Leskinen: Syksyn Sävel (1975)

Hey, elves, jump around

Life lasts just a moment,

and even that's all grim and tedious..

Hey, elves, jump around,

it's the most joyful time!

- Trad.: Hei tonttu-ukot hyppikää / Hej tomtegubbar

Land of sorrowful songs

Innocent for being born,

in this ice cold northern land,

where our forefathers, drunken of course,

beat their wives, children, if caught.

Classic destiny of man,

boy wanted to avoid,

will not buy an ax,

will not drink booze.

Otherwise the house is drunk.

Snow is calling.

The family.

I don't want to be like daddy.

But unemployment, liquor, ax and family.. 

Snow, police and the fatal error..

The land of thousand tragedies

may run to it's thousand lakes. 

Juniper nation with the amount of self-pity,

that cannot be measured on common sense.

- Eppu Normaali: Murheellisten laulujen maa, 1982

Grief is the guest of honor

Sorrow has to be watered with tears,

so it springs into bloom. 

Pamper and care, with caution, 

so it won't go to waste. 

Never convert from your door,

if grief knocks,

ask it in, feed and solder,

provide a bed to sleep. 

When the flower has seen the summer,

it'll break down into the ground, comes soil.

You can still see it as a flower, 

memories are the most expensive gold. 

...

To cry, are the human eyes made for,

so let the tears roll...

-Jenni Vartiainen: Suru on kunniavieras (2013)

The Underworld

Painful sick sorrow,

plays souls last song,

invited to death party,

earth swallows all false hope,

to the deepest..

to the underworld,

we shall all go down to die in herds..

- Haikara, Manala, 1972

Cold City

Coldness covers the city,

greedy looks, carelessness,

dread teeth of stone houses,

icicle people, dead eyes of shopping malls,

crying walls of prisons, spitting metallic gods.

From eunuchs' gods,

begging for mercy,

you are howling in chorus - money, power, honor.

Is gain the main in life?

And strength against human?

- Pekka Streng, Kylmä kaupunki, 1970

Forestflowers

Autumn has met the woods,

unrelieved darkness of the night,

the sighing pines

protect the flowers.

Alone, depressed, I join the flowers.

Pick them up for my love.

- Olavi Virta: Metsäkukkia (1952)

Rampagerock

You will be left with nothing,

or less.

- PMMP: Kohkausrock (2006)