Punakone (Red Army, 2014)

Helsingissä alkaa huomenna yhteiskunnallisen elokuvan ja taiteen festivaali, Lens Politica. Tarjonnasta suurimman kohdeyleisön tavoittaa varmasti Neuvostoliiton aikaisesta jääkiekkojoukkueesta ja järjestelmästä kertova Punakone.

Urheilua käsittelevät dokumentit ovat usein keskittyneet yksilöihin; Muhammad Ali, Mike Tyson, Ayrton Senna, Lance Armstrong, Zinedine Zidane, Maradona... Lähivuosina on Suomessakin saatu nauttia sentimentaalista henkilöpalvontaa Sel8nteen ja Kuningas Litmasen muodossa.

Punakone on jotain muuta. Saumattomasti yhteen pelannut joukkue on yksi suurimpia urheilun estetiikkaa ja ylivertaisuutta glorifioivista ilmiöistä, joita Berliinin ja Sotshin Olympialaisten välissä on kansainvälisesti tarjottu. Myllytystä kesti monta vuosikymmentä.

Suuren ja mahtavan Neuvostoliiton aikainen jääkiekkojoukkue kuulostaa dokumentin aiheena elämykseltä, jonka aikana tulisi kylmien väreiden virrata. Ehdotonta kuria, virheettömiä suorituksia ja jylhiä venäläisveisuja. Se likimain tarjoaakin odotuksille toivottua vastinetta.

Kotien nurkkiin asetetut putki-oraakkelit välittivät vielä omassa varhaisessa lapsuudessani kuinka jääkiekkoa oikein dominoidaan. Pian CCCP lähes voittamattomana joukkueena ja valtiona hajosi.

Gabe Polskyn dokumenttielokuva raottaa esirippua mielenkiintoisesti ja helposti seurattavasti. Punakone oli politiikkaa siinä missä kaikki muu sen aikaisessa itänaapurissamme. Se toivottu voimallisuus ja koskettavuus jää silti uupumaan.

Asianomaiset eivät pysty ajattelemaan jääkiekkoa kokonaisuutena erillään Neuvostoliitosta. Niin vahva osa se oli koneistoa, johon ei säröä saanut tulla. Rinnakkaisjuonne löytyy Kylmästä Sodasta ja muusta Itä-Länsi, USA-CCCP -asettelusta.

Tarina alkaa toiveikkaana, kun Punakonetta alettiin luotsaamaan poikkitaiteena, jossa ajateltiin kuten shakissa ja liikuttiin kuten baletissa.

Kun sitten otettiin turpaan, siirryttiin kylmiltään KGB:n suojatin, Viktor Tikhonovin, totaalisen työstön alle ja kustiin verta harjoitusleirillä yksitoista kuukautta vuodessa.

Dokumentti on yhdistelmä arkistomateriaalia ja uusia haastatteluita. Pääosassa Venäjän Viisikko, Viacheslav Fetisov, Alexei Kasatonov, Sergei Makarov, Igor Larionov ja Vladimir Krutov (joka kuoli vain kuukauden päästä haastattelusta), sekä satunnainen vaimo ja ex-KGB:n agentti. Pahamaineinen valmentaja, Viktor Tikhonov, ei suostunut haastateltavaksi.

Kuten niin moni neuvostoliittolais-venäläinen ristiriitaisesti kokee, on rääkissäkin kärsineiden mahdotonta valita yksiselitteisesti, oliko asiat paremmin ennen vai jälkeen Neuvostoliiton.

Pelaajat rakastivat yhdessä pelaamista, oman maansa puolesta taistellen, ja kauhistelivat NHL:stä palattuaan mitä Venäjästä oli tullut. Dokumentti esittääkin tuntuvasti, mitä oli aika ennen ja mitä jälkeen.

Dokumentin objektiivisuudesta ja lähestymisestä: Tärkeintä on tietenkin huomioida, että elokuva on yhdysvaltalainen ja tarkastelukulma sen mukainen.  Läntinen maailma ei voi ymmärtää Neuvostoliittoa tai Venäjää, yrittäessäänkin se on tyhjän päällä heti seuraavalla hetkellä. Aivan kuten arvon elokuvantekijämme haastatellessa näitä mainioita velikultia. Esiripun paikkeilla on vielä vahvahko kerros usvaa.

Elokuvan on tuottanut hellyyttävä ja teräshermoinen, huikeiden ja omaperäisten dokkarien suurvisiiri, Werner Herzog. Elokuvassa on herzogilaista jäyhyyttä, mutta mielenkiintoista on myös bongata seasta täysin hänen oppiensa vastaista kuvausta - äkillistä tunnekuohua mehustellaan zoomaamalla likimain iholle. Omassa dokkarissaan Herzog kirosi aikanaan kuvaajaansa, joka oli alentunut samaan halpaan ratkaisuun.

Haastattelupätkien tyyli on leikkisästi kasaan kursittu pala kulttuurishokkia, jossa haastateltava ja haastattelija esitetään epätäydellisenä ja epävarmana. Toisinaan haastateltavista irtoaa hyvinkin vähän jutuntynkää. Dokumentin hillittömäksi keulahahmoksi paljastunut Fetisov tasoittaa sitä omalaatuisella asenteellaan.

Musiikkivalinnoissa on varma venäläinen linja. Sen hyödyntämisessä olisi sietänyt olla vieläkin rohkeampi linja. Venäläinen musiikki tarvitsee ylväät, yliampuvat tai kliseiset puitetteet. Dokumentissa ollaan turhankin maltillisia. Kuvien suhteen on vähän sama tilanne. Maaleja saa ihastella, muttei niihin uppouduta.

Venäjä ja Neuvostoliitto on aina ajankohtainen aihe ja lehtiemme etusivun uutinen. Sitä suuremmalla syyllä elokuvan sopii ottaa syyniin urheiluväen ulkopuolellakin. Jääkiekkoa rakastaville se on ehdottomuus.