Peter von Bagh (1943-2014)

Peter von Baghin elämää suurempi persoona on poissa.

Sitä aukkoa suomalaisessa elokuvakentässä ei paikkaa kukaan eikä mikään. Ristiriitaisia tunteita herättänyt, jääräpäinen, mutta suurella antaumuksella elokuvasta kertonut hahmo ei tosiaan ollut merkityksetön. Hän kertoi suomeksi sen mitä elokuva oli ennen 1990-lukua. Sen jälkeistä elokuvaa hän oli ilmeisen kykenemätön edes katsomaan, saati nauttimaan siitä.

Ensimmäinen elokuvakirjani oli von Baghin Elämää suuremmat elokuvat II (jos ei lasketa 7-päivää -liitepokkaria, 100 suosituinta filmitähteä, 1998.) Sittemmin toistasataa nidettä kattava kokoelmani on karttunut muutamallakin von Baghin kirjoittamalla teoksella. Filmihullun vuosikerrat päälle. Pääosin mielenkiintoista luettavaa, jos ei anna tiettyjen pinttymien häiritä.

Elämää suurempien elokuvien volyymit loivat alkuperäisen käsitykseni niistä elokuvista, jotka olisivat niitä.. Elämää suurempia. Jälkikäteen ajateltuna melko yksipuolinen kattaus ja tyyppiesimerkki kaanonin roihuun puhaltelusta, mutta mitäpä muuta tuon otsakkeen alta voisi osottaa. Viitisentoista vuotta myöhemmin on noista sadasta elokuvasta näkemättä enää muutamia.

Kuten niin monella, oli von Baghillakin omat lempilapsensa. Hänen kirjoituksistaan löytää kerta toisensa jälkeen ne samat Ranskan uudet aallot, citizenkanet ja chaplinit, mutta syventävien kirjojen sivut sentään täyttyivät hyvinkin erilaisista elokuvista. Eikä hän julistanut pelkän elokuvan sanomaa, vaan laajasti muitakin taiteita. Eikä pelkästään vakavaa, hän liputti aina myös viihdettä, Spedeä ja Aku Ankkaa.

Hänen elokuvahistorian tuntemuksensa oli tosiaan, suorastaan naurettavan laaja, ja ulosanti ainutlaatuista tulitusta. Digitalisoitumisen vastustaminen ja viimevuosikymmeninä tehtyjen elokuvien halveeraaminen sai lähivuosina jo lähes surkuhupaisia piirteitä. Lähinnä se jääräpäinen tapa julistaa ehdotonta näkökulmaansa ylitse muiden. Ominaisuus, johon tietysti kasvaa väkisin itsekukin, kun ei enää saa mitään irti uusista tuulista.

Tietysti se voima, jolla digitaalinen elokuva tuli ja pyyhkäisi ylitse perinteisen, oikean filmin, mahtoi olla vieläkin järkyttävämpää ja pelottavampaa hänelle, kuin nuoremmille sukupolville. Ajat onneksi ja ikävä kyllä muuttuvat. Enää ei kukaan anna asiantuntevaa pohjustusta illan elokuvalle, kun illan elokuvaakaan ei enää katsota kollektiivisesti televisiosta jne.

Erityisiä muistoja von Baghista on vähemmän. Vahvin on kuitenkin se, kun hän Kultakuumeen alustettuaan (Lahden Sibeliustalolla vuonna 2010) istui edessä olevalla penkillä ja nauroi hyvin vuolaasti Chaplinin heiluessa jyrkänteen reunalla, aivan kuin olisi katsonut elokuvaa ensikertaa. Absurdin hellyyttävä hetki, jossa kiteytyi koko hänen ideologiansa nähdä elokuva aina uudestaan, kuin pieni lapsi.

Mukana säestettyä elokuvaa oli katsomassa (silloin) seitsenvuotias kummipoikani, jolle Chaplinin mykkäelokuvat upposivat aivan yhtä kovaa kuin jokaiselle sukupolvelle ennen häntä. Vuolas, mutta armoton kritiikki löytyi myös häneltä: "Täydet viisi pistettä, vaikka sen äijän höpötys ennen elokuvaa sai vähän uneliaaksi.."

Rauhaa.