The Forbidden Room (2015)

Guy Maddin & Evan Johnson: The Forbidden Room (2015)

The Forbidden Room on kollaasi lyhyitä tarinoita, joita olisimme saattaneet nähdä filmin aikakautena, jolloin lukemattomia elokuvia tuhoutui ikuisiksi ajoiksi.

Tarinoita ja alitarinoita on limitetty yli kaksituntiseen useita kymmeniä, ja tässä tiivistelmä eräästä episodista: mies joutuu antiikkikaupan ikkunassa näkemänsä jainismijumala-patsaan pauloihin, vie sen hysteeristä intoansa puhkuen kotiin ja julistaa vaimollensa kuinka merkittävä ja välttämätön tuo esine heille on. Vaimo on kauhuissaan ja jättää miehen välittömästi. Miehen into esinettä kohtaan ei laannu, vaan hän kirjoittaa euforian vallassa aiheesta ylistävän kirjan, tajuten kuitenkin lopulta olevansa vain impulssiostoksen uhri.

Kanadalainen Guy Maddin on vannoutunein menneiden aikojen elokuvien tekijä nykypäivänä. Hän ymmärtää ettei tekninen edistys ja teräväpiirto tarkoita parempaa. Monet elokuvan keinoista, tyyleistä ja jopa visuaalisista ilmeistä on aikojen saatossa hylätty uuden tieltä, vain koska ne ovat ns. vanhentunutta teknologiaa.

Forbidden Room on saatu näyttämään kuin se olisi kuvattu 1920-1980- luvuilla, filmille jota on riepoteltu, leikelty, poltettu ja manipuloitu, ja se on paremman näköistä ja tunnelmallisempaa elokuvaa kuin teatterilevityksessä on yleensä mahdollista nähdä.

Pääpaino on synkintä 1920-luvun mykkäelokuvaa ja 1970-luvun eksploitaatiota, leikattuna yhtä johdonmukaisesti kuin Maddinin maanmiehen, Venetian Snaren, breakcore-musiikki, jota elokuvan loppupuolella muutenkin upean soundtrackin ja äänityöskentelyn keskeltä löytyy.

Vaikka The Forbidden Room näyttääkin yleisesti mitä elokuva on ollut ja minkälaisia elokuvia meiltä on voinut jäädä ikuisesti näkemättä, toisintoja löytyy myös kaanonin Dreyristä ja Hitchcockista.

Jälkikäsittelyn on toteuttanut Maddinin nuori suojatti, Evan Johnson, joka on saanut aikaiseksi digitaaliseen muotoon kuvatusta materiaalista upean, psykedeelisen ja räiskähtelevästi downgradetun pseudofilmin.

Mitä enemmän nykyelokuva kulkee kohti kliinisen teräväpiirtoista kiiltokuvaa, sitä enemmän menneistä ajoista vieraantumattomat elokuvan ystävät tarvitsevat Maddinia hieromassa vaseliinia kameransa linssiin ja Johnsonia räjäyttämässä sen vaseliininkin päreiksi.

Nykyaikana digitaalisen kuvan ylirealismi paljastaa kaikki elokuvallisten rakennuspalikoiden kädenjäljet (ellei koko kuvaa ole koottu tietokoneella), joita peittelemään joudutaan jälkikäsittelemään kuvaa digitaalisesti, tai tarkoituksellisesti alavireyttämään kuvan laatua lisäämällä siihen kohinaa tai filttereitä. Tyylikkäämpää alavireytystä kuin The Forbidden Roomissa saa hakea, joskin päätyy silloinkin todennäköisesti Maddiniin.

Maddin on kuvannut pääosin mustavalkoisia filmejä, ja onkin erittäin piristävää nähdä näin väriloistoista elokuvaa häneltä. Väripaletista löytyy muinaisten elokuvien värifilttereitä, seepiaa, jälkivärittelyä, Andres Serranon kusiallas -fiilistelyä ja lopulta jopa 1980-luvun lopun visailuohjelma-campia.

Jos kuvittelee Tarantinon roiskivan ylimitoitetusti genreintoiluaan, Von Trierin kokeellisuuttaan tai David Lynchin tarkoituksellista kryptisyyttään, sietää tarkistaa kuinka Maddin ylittää parhaina päivinään kaikki edellämainitut mainstream-mestarit.

Maddin ei ehkä tee yhtä suuria tai edes yhtä hyviä elokuvia kuin he tekevät, mutta vähintäänkin yhtä inspiroivia.

Forbidden Room saattaa jopa olla uusi suosikkini ohjaajan rekisteristä. Elokuvan maailma on valloittava ja koukuttava. Jokaista hetkeä seuraa herkeämättä, eikä koskaan voi aavistaa minne seuraavaksi matkataan. Elokuva on osittain tajunnanvirtaa, osittain summittaisten alitarinoiden yllättävänkin saumattomia leikkauksia.

Koko kokemuksen ylin taso löytyy kylpyammeesta. Katsojalle kerrotaan kylpemisen historiasta, jonka jälkeen siirrytään tuon ikiaikaisen pesuriitin pariin.

Elokuva ei näytä tai selitä tarinansa siltoja, mutta lähtökohdasta siirrytään verrattain johdonmukaisesti: kylpyammeesta leikataan sukellusvenemiehistön viimeisten hapenrippeiden äärelle. Kylpijän mielen heijastuksissa amme muuttuu mereksi, jossa kylpylelumaisen suurpiirteisesti rakennettu sukellusvene kantaa seuraavia tarinan kertojiaan.

Elokuvaan on lyöty kuriositeettielokuvan laatuleiman, eli Udo Kierin, lisäksi esimerkiksi tuntemattomampi Clara Furey, jonka kasvot sopivat täydellisesti menneiden aikojen esteettisen tyylin filmitähdettäreksi, sekä Pulp Fictionin mainio mustikkapannarimuija Maria de Medeiros. Pienessä roolissa myös Geraldine Chaplin heiluttamassa peräänsä.

Näyttelijäsuoritukset ovat uskomattomia, eikä voi kuin ihmetellä kuinka vakuuttavia suorituksia näinkin absurdeissa skenaarioissa voi saada aikaan. Kuten kadonneiden elokuvien, myös hahmojen muistin ja unohduksen välimaastoja sahataan.

Kadonneen elokuvan perintö on olemassa vain sen nähneiden muistissa, ja sen rekonstruktio heidän kertomustensa varassa, aivan kuten ihmiselämien tarinat (olivat aikana ennen kaiken taltioivia someverkostoja.) Todistajien puuttuessa on mahdollista enää mukailla aikalaisteoksia ja arvailla. Lopulta ei kuitenkaan ole edes väliä mitä The Forbidden Room itsessään on, sillä se on mistä tahansa kulmasta katsottuna hienoa elokuvaa.

The Forbidden Room esitettiin Season Film Festivalilla.

Lue lisää: Guy Maddinin Dracula: Pages from the Virgin’s Diary.

Berlin: David Bowie Memorial @ Hauptstraße 155 & Laibach @ Haus der Kulturen der Welt

 

"Look up here, I’m in heaven

I’ve got scars that can’t be seen

I’ve got drama, can’t be stolen

Everybody knows me now"

- David Bowie: Lazarus (2016)

Ensimmäisen vierailuni Saksaan tein nyt alkuvuodesta, pääkohteenani Haus der Kulturen der Weltissä järjestettävän Krieg Singen -tapahtuman avajaisilta. Illan pääesiintyjän, Laibachin, näin yhdennentoista kerran.

Slovenialainen orkesteri on mielenkiintoista nähdä kerta toisensa jälkeen, sillä ensinnäkin se on live-aktina ylittämätön, ja toiseksi sen kiertueet ovat aina erilaisia ja ehkäpä melko yllättäviäkin.

Industrial-pioneerien settilistat ovat ajan saatossa koostuneet esimerkiksi kansallislauluista, Bachista, pop-covereista, Edvard Griegin keskenjääneestä oopperasta, Iron Skysta ja muusta omasta tuotannostaan.

Tällä kertaa pääosassa olivat Sound of Music -elokuvan laulut ja perinteiset pohjois-korealaiset veisut, sillä setti on sama kuin heidän P-Korean keikallaan (Laibachista tuli taannoin ensimmäinen kyseisessä maassa esiintynyt länsimaalainen yhtye.)

Haus der Kulturen der Welt on muuten aivan järisyttävän hieno keikkapaikka, enkä ole koskaan todistanut live-musiikkia paremmalla äänentoistolla. Saksalaisista hienouksista sen verran, että ei riitä ettei mies saa pissata pönttöön seisaaltaan, on myös kaikki nautintoaineet varsin tervetulleita konserttisaleihin, lukuunottamatta punaviini, jota luonnollisesti ostimme juuri tiskiltä ennen keikan alkua.

Suurehkon maljan punkkua ovella kiskottuamme oli myös miellyttävää todeta, että vaikka istuinpaikat oli jo hyvissä ajoin varattu ja lippuihin painettu, niillä ei ole mitään merkitystä Saksassa. Istumapaikat vapaat (peukkuemoji tähän).

Suurta harmia paikallisista tavoista ei onneksi koitunut, itseasiassa päinvastoin. Jos alkuperäiset paikat olisivat pitäneet, takanamme ei olisi ollut korealaista nuorta pariskuntaa, jotka ilahduttivat kappaleiden välissä "Slovenia" huudoillaan, haltioitumisellaan Sound of Musicin kappaleiden soidessa, puhumattakaan heidän intensiivisestä yhteislaulustaan pohjois-korealaisten laulujen aikana.

Toisin kuin Pohjois-Korean yleisö, he toivat tilaisuuteen eläväisyyttä, jota saksalaiset eivät juuri tarjonneet, eivät edes Saksan kansallislaulun aikana. Jähmettynyt yleisö selittyy osittain sillä, että paikalle saapui yleisen kulttuuritapahtuman johdosta paljon katsojia, eikä vain Laibachin.

Itseasiassa myöhemmin Idän hämyisissä, nimettömissä ja olemassaolemattomissa klubeissa (ovia ei erottanut seinästä, eikä niiden luona saanut olla ulkona polizeiden varalta) vieraillessamme tapasimme Laibach-faneja, jotka olivat jo myöhässä kuullessaan keikasta, ja eräs ostikin liput täten kiertueen Ateenan esitykselle. Keikka tosiaan oli jo lähes loppuunmyyty ensimmäisten myyntipäivien aikana, mikä on verrattain harvinaista Laibachille.

Berliinin Muurin rippeiden itäisellä puolella asuva väki ja tienoot tuntuivat äärimmäisen mukavalta, ystävälliseltä ja hauskalta, verrattuna läntiseen puoliskoon. Hieman yllättäenkin myös he olivat samaa mieltä, eivätkä monet astuneet lännen puolelle kuin käytännön pakottavista syistä. Jaottelu on edelleen vahvasti olemassa, eivätkä toispuolelaiset kumminkaan päin osanneet esimerkiksi opastaa missään toiselle puolelle liittyvässä.

Palatakseni vielä sikäläiselle kulttuuritalolle, illan aloitti FM Einheitin, Alexander Hacken (Einstürzenden Neubauten) ja Andreas Ammer industrial ooppera saksalaisista sodista. Ensimmäisellä puoliskolla industrial/syntikkasoundeja yhdisteltiin Kaiser Wilhelm II:n puheisiin, ja jälkimmäisellä Adolf Hitlerin. Teos oli erittäin vaikuttava, mutta olisi kieltämättä osunut niin sanotusti hermoon vielä paremmin jos taustalle olisi heijastettu arkistojen filmimateriaaleja.

Pahaan paikkaan emme sattuneet tässäkään tapauksessa, sillä oman osansa tilanteen surrealistisuuteen antoi edeltävällä penkillä istuva väki, kolme skiniä ja heidän vieressään yksi pöyhkeimmistä näkemistäni afroista. Skineistä vanhin paukutteli henkseleitään ja tuolin selkämystä oikein huolella kun Hitlerin puheet alkoivat, ja tarinallisen alamäen alkaessa antoi merkin nuoremmille kollegoilleen poistumisen merkiksi.

Keikan vastaisena yönä illan kuppilaksi valikoitui Würgeengel, joka oli omistettu Luis Buñuelin elokuvalle El ángel exterminador. Eikä niin, että elokuvaa palvottaisiin kuvin ja keräilyesinein, vaan sen sisällä elettiin elokuvan maailmaa. Henkilökunta ja kuppilassa käyttäytyminen oli elämys itsessään; kommunikointia tuskin tapahtui, tarjoilijat seisoivat lasittunein katsein puunaten tuoppeja, yksi työnsi lasinaluset ja riittävän kiusallisen hetken päästä toinen tuli osoittamaan pöytää. Talon ainoaan pöytään, joka sijaitsi savusta sankan käytävän minimaalisen savuttoman puolen rajalla, tuotiin sitten aikanaan olutta ja sehän tuossa maassa on erityisen hyvää.

Mielenkiintoisia kohteita Berliinissä on ripoteltuna paljon, eikä yhden matkan aikana valtaosaan kerkeä, mutta kauneimmasta Euroopasta se on kaukana. Oma viehätyksensä siinä löytyy, ja mielellään kaupungissa vierailisi uudestaankin.

Harmillisen vähän tiettyjä asioita historiasta muistetaan, eikä ainakaan Berliinissä oltu tuntevinaankaan esimerkiksi Lotte Reinigeria tai Nikke Knattertonia. Reinigerin asunnon muistoplakaatilla kävin pyhiinvaelluksella, mutta edes sen yhteydessä olevalla kirjakaupalla ei ollut materiaalia historian ensimmäisestä pitkän animaation tekijästä.

Muita täkyjä olivat mm. "Huumeasema Zoo" ja surullisen ajankohtainen Bowien Berliinin asuintalo, jonka äärelle ihmiset tulivat herkistymään ja puhaltamaan tähtipölyä kukkain päälle. Bowie oli upea hahmo ja Blackstar on soinut korvakuulokkeissani paljon ja ajatuksella. Ei siitä sen enempää.

En kerennyt koskaan näkemään Bowieta, joka on kieltämättä yksi kohtalaisen tuntuvista missauksista. Berliini "jetlagin" ja tyhjän tilin vuoksi missasin myös Angel Hazen Tavastialla, mutta toivottavasti edes hänet on vielä mahdollista todistaa myöhemminkin.

Loppukaneettina, kuka ikinä tietääkään minkä elokuvan tapahtumapaikka seuraavassa kuvassa on taltioituna, saa pisteen: