torstai 19. syyskuuta 2013

Rakkautta & Anarkiaa 2013

Joshua Oppenheimer: The Act of Killing (2012)

Maailmassa on virheitä. Etsi tänään alkaneilta Rakkautta & Anarkiaa festareilta niistä ainakin nämä kolme.

The Act of Killing (2012)

Indonesian Pohjois-Sumatrassa lahdattiin vuosivälillä 1965-1966 noin puoli miljoonaa kommunistia, tai kommunistina noitavainon hengessä väitettyä ihmistä. Homman hoiti pieni määrä gangstereita, joille näytettiin vihreää valoa toimen oikeudenmukaisuudesta. Kuulustelupöydän äärelle tuodut olivat käytännössä jo mennyttä.

The Act of Killing käsittelee päättävän elimen oikeuttamaa vapaata tappamista sarjatuotantona, siitä miltä se tuntui vuosikymmeniä sitten ja miltä se tuntuu nyt. Kuinka tappaa ja miten asian kanssa voi elää.

Tanskalainen dokumenttielokuva tavoittaa mestausten oikeat tekijät. Heitä pyydetään näyttelemään tekonsa uudestaan, ja senhän he ilomielin tekevät. Harvoin näkee ketään niin hymyssäsuin ja nauraen selittämässä seikkaperäisesti elämänkokemuksiaan.

Elokuva tekee läpileikkauksen tappajien omaantuntoon, unettomiin öihin ja taisteluun asiaan suhtautumista kohtaan. Moni korkeissa viroissa, syytäen omaisuuttaan vain kalleimpaan ja harvinaisimpaan.

Act of Killingia on keretty jo ylistämään laajalti, eikä tippaakaan yläkanttiin. Se on dokumenttielokuvaa parhaimmillaan, ja jos järkytykseltään sen rakennetta ja toteuttamisprosessia tohtii edes pohtia, on jo kenen tahansa todettava kuinka paljon laajempaa arvostusta dokumentaristit elokuvataiteen piirissä ansaitsisivat. Suurempi arvo on rohkeudella, sattumalla, leikkauksella ja ihmistenkäsittelyn taidolla. Puhumattakaan siitä mitä teos merkitsee ja miten se vaikuttaa.

Dokumenttielokuvankin elävä legenda Werner Herzog on yksi tuottajista elokuvassa, jonka lopputeksteissä puolet nimistä jätetään kertomatta. Ruutu verhoutuu parhaimmillaan pelkkiin anonyymeihin.

Jos keho ja mieli kestää, kuuluu lähes kolmetuntinen Director's cut vuoden ehdottomiin teoksiin.

"Humor... It's a must" - tuhansia ihmisiä tappanut


Haifaa al Mansour: Wadjda (2012)

Wadjda (2012)

Edellisen jälkeen on hyvä ottaa elokuva, jossa ei tapeta ketään. Wadjdassa on tärkeiden aiheiden ohessa nuoruuden lämpöä, olosuhteisiin nähden jopa ajoittaista huolettomuutta ja toivoa. Maassa, jossa naisen asema on hyvin rajoitettu ja kuolemaan tuomitaan meille arkipäiväisistäkin asioista.

Kyseessä on ensimmäinen kokonaan Saudi-Arabiassa kuvattu elokuva, ja kaikkia todennäköisyyksiä vastaan, sen on ohjannut nainen. Haifaa al Mansour otti tärkeäksi kokemansa haasteen vastaan, vaikka joutui ohjaamaan ulko-otoksetkin pakettiautosta käsin.

Naisten on aina peitettävä itsensä miesten katseilta, eikä muiden miesten kuin holhoojan kanssa saa näyttäytyä missään. Naiset eivät saa ajaa Saudi-Arabiassa pyörää sen enempää kuin autoakaan, mutta Wadjda on pieni tyttö joka on päättänyt tienata rahat omaan fillariin. Tytöt kapinoivat kuuntelemalla c-kasetteja, lakkaamalla varpaankynsiä ja jopa punomalla ystävyysrannekkeita, mutta vanhemmiten hekin kääntävät abayansa aatteelle.

Wadjdan äiti stressaa riittävän vetävän iltapuvun valinnasta, sillä hänen on taisteltava miehensä huomiosta, ettei hän joutuisi pelkän haaremin jatkoksi. Hän rakastaa meheviä juoruja ja vitsailee lapsensa naittamisesta, mutta tuomitsee jyrkästi liian vapaamieliseksi kokemansa ystävättären.

Elokuvan viesti on poikinut vihaakin ohjaajan niskoille, mutta toisaltaa huhtikuusta lähtien naiset ovat saaneet ajaa pyörällä Saudi-Arabiassa. Myönnytys on äärimmäisen rajoitetusti toteutettavissa, mutta ehkä isokin pyörä alkaa tämän johdosta pian pyörimään.


Emil Baigazin: Harmony Lessons (2013)

Harmony Lessons (2013)

Kazakstanilaisessa sorron kierrettä kuvaavassa elokuvassa, ei harmonian oppitunnit ole edellisten tavoin oikeusjärjestelmästä sen enempää kuin uskonnosta juontuvaa perua. Ne ovat summa yhteiskunnan portaiden ja yksittäisten ihmismielten kostoa ja karmaa.

Poikaa nöyryytetään terveystarkastuksen aikana ja aletaan hyljeksimään. Hakkaaminen ja kiristys on koulumaailman normi, joka toistuu hakkaajille ja hakkaajien hakkaajille. Myös sorretut jatkavat kehää eteenpäin.

Emir Baigazin ensimmäinen ohjaus ei perusta tyylillisesti elokuvataiteeseen, ennemminkin vaikutteet ovat maalaustaiteesta. Musiikkia soi yhteensä vain muutamia sekunteja, eikä kameraa ajeta koko elokuvan aikana juuri lainkaan. Eikä kumpaakaan voisi kaivatakaan vähempää.

Karu väritön maaseutukuvaus ja geometrisesti antoisat sommittelut reunustavat loistavia näyttelijäsuorituksia, jotka ovat tinkimättömän allegorisen elokuvan välittömästi vaikuttavimpia elementtejä. Rakenteen yksityiskohdat ja ajatuksia herättävä vertauskuvallisuus vaikuttavat pisimpään elokuvan loputtua.

Rakkautta & Anarkiaa 19.-29.9.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti