Guy Maddin & Evan Johnson: The Forbidden Room (2015) |
The Forbidden Room on kollaasi lyhyitä tarinoita, joita olisimme saattaneet nähdä filmin aikakautena, jolloin lukemattomia elokuvia tuhoutui ikuisiksi ajoiksi.
Tarinoita ja alitarinoita on limitetty yli kaksituntiseen useita kymmeniä, ja tässä tiivistelmä eräästä episodista: mies joutuu antiikkikaupan ikkunassa näkemänsä jainismijumala-patsaan pauloihin, vie sen hysteeristä intoansa puhkuen kotiin ja julistaa vaimollensa kuinka merkittävä ja välttämätön tuo esine heille on. Vaimo on kauhuissaan ja jättää miehen välittömästi. Miehen into esinettä kohtaan ei laannu, vaan hän kirjoittaa euforian vallassa aiheesta ylistävän kirjan, tajuten kuitenkin lopulta olevansa vain impulssiostoksen uhri.
Kanadalainen Guy Maddin on vannoutunein menneiden aikojen elokuvien tekijä nykypäivänä. Hän ymmärtää ettei tekninen edistys ja teräväpiirto tarkoita parempaa. Monet elokuvan keinoista, tyyleistä ja jopa visuaalisista ilmeistä on aikojen saatossa hylätty uuden tieltä, vain koska ne ovat ns. vanhentunutta teknologiaa.
Forbidden Room on saatu näyttämään kuin se olisi kuvattu 1920-1980- luvuilla, filmille jota on riepoteltu, leikelty, poltettu ja manipuloitu, ja se on paremman näköistä ja tunnelmallisempaa elokuvaa kuin teatterilevityksessä on yleensä mahdollista nähdä.
Pääpaino on synkintä 1920-luvun mykkäelokuvaa ja 1970-luvun eksploitaatiota, leikattuna yhtä johdonmukaisesti kuin Maddinin maanmiehen, Venetian Snaren, breakcore-musiikki, jota elokuvan loppupuolella muutenkin upean soundtrackin ja äänityöskentelyn keskeltä löytyy.
Vaikka The Forbidden Room näyttääkin yleisesti mitä elokuva on ollut ja minkälaisia elokuvia meiltä on voinut jäädä ikuisesti näkemättä, toisintoja löytyy myös kaanonin Dreyristä ja Hitchcockista.
Jälkikäsittelyn on toteuttanut Maddinin nuori suojatti, Evan Johnson, joka on saanut aikaiseksi digitaaliseen muotoon kuvatusta materiaalista upean, psykedeelisen ja räiskähtelevästi downgradetun pseudofilmin.
Mitä enemmän nykyelokuva kulkee kohti kliinisen teräväpiirtoista kiiltokuvaa, sitä enemmän menneistä ajoista vieraantumattomat elokuvan ystävät tarvitsevat Maddinia hieromassa vaseliinia kameransa linssiin ja Johnsonia räjäyttämässä sen vaseliininkin päreiksi.
Nykyaikana digitaalisen kuvan ylirealismi paljastaa kaikki elokuvallisten rakennuspalikoiden kädenjäljet (ellei koko kuvaa ole koottu tietokoneella), joita peittelemään joudutaan jälkikäsittelemään kuvaa digitaalisesti, tai tarkoituksellisesti alavireyttämään kuvan laatua lisäämällä siihen kohinaa tai filttereitä. Tyylikkäämpää alavireytystä kuin The Forbidden Roomissa saa hakea, joskin päätyy silloinkin todennäköisesti Maddiniin.
Maddin on kuvannut pääosin mustavalkoisia filmejä, ja onkin erittäin piristävää nähdä näin väriloistoista elokuvaa häneltä. Väripaletista löytyy muinaisten elokuvien värifilttereitä, seepiaa, jälkivärittelyä, Andres Serranon kusiallas -fiilistelyä ja lopulta jopa 1980-luvun lopun visailuohjelma-campia.
Jos kuvittelee Tarantinon roiskivan ylimitoitetusti genreintoiluaan, Von Trierin kokeellisuuttaan tai David Lynchin tarkoituksellista kryptisyyttään, sietää tarkistaa kuinka Maddin ylittää parhaina päivinään kaikki edellämainitut mainstream-mestarit.
Maddin ei ehkä tee yhtä suuria tai edes yhtä hyviä elokuvia kuin he tekevät, mutta vähintäänkin yhtä inspiroivia.
Forbidden Room saattaa jopa olla uusi suosikkini ohjaajan rekisteristä. Elokuvan maailma on valloittava ja koukuttava. Jokaista hetkeä seuraa herkeämättä, eikä koskaan voi aavistaa minne seuraavaksi matkataan. Elokuva on osittain tajunnanvirtaa, osittain summittaisten alitarinoiden yllättävänkin saumattomia leikkauksia.
Koko kokemuksen ylin taso löytyy kylpyammeesta. Katsojalle kerrotaan kylpemisen historiasta, jonka jälkeen siirrytään tuon ikiaikaisen pesuriitin pariin.
Elokuva ei näytä tai selitä tarinansa siltoja, mutta lähtökohdasta siirrytään verrattain johdonmukaisesti: kylpyammeesta leikataan sukellusvenemiehistön viimeisten hapenrippeiden äärelle. Kylpijän mielen heijastuksissa amme muuttuu mereksi, jossa kylpylelumaisen suurpiirteisesti rakennettu sukellusvene kantaa seuraavia tarinan kertojiaan.
Elokuvaan on lyöty kuriositeettielokuvan laatuleiman, eli Udo Kierin, lisäksi esimerkiksi tuntemattomampi Clara Furey, jonka kasvot sopivat täydellisesti menneiden aikojen esteettisen tyylin filmitähdettäreksi, sekä Pulp Fictionin mainio mustikkapannarimuija Maria de Medeiros. Pienessä roolissa myös Geraldine Chaplin heiluttamassa peräänsä.
Kadonneen elokuvan perintö on olemassa vain sen nähneiden muistissa, ja sen rekonstruktio heidän kertomustensa varassa, aivan kuten ihmiselämien tarinat (olivat aikana ennen kaiken taltioivia someverkostoja.) Todistajien puuttuessa on mahdollista enää mukailla aikalaisteoksia ja arvailla. Lopulta ei kuitenkaan ole edes väliä mitä The Forbidden Room itsessään on, sillä se on mistä tahansa kulmasta katsottuna hienoa elokuvaa.
The Forbidden Room esitettiin Season Film Festivalilla.
Lue lisää: Guy Maddinin Dracula: Pages from the Virgin’s Diary.