Vaikuta Damn Good Coffee -joulukalenterin sisältöön.

 

Kohta pitäisi alkaa niitä luukkuja raottelemaan, vaan mistä aiheesta tänä vuonna? Viime vuonna aihepiiri blogin joulukalenterissa oli kokoperheen elokuvat. Tarjoan tänä vuonna lukijoille kolmea vaihtoehtoa, ihan vain siltä varalta jos haluatte vaikuttaa. Eli ääntä kuuluviin jos näin on! Huudella voi keskiviikko iltaan asti.

Vaihtoehdot joulukalenterin aihepiiriksi ovat:

a) animaatioelokuvat
b) kulttielokuvat
c) 2000-luvun elokuvat

Viisikymmentä televisiosarjaa #25-21

25. Six Feet Under (2001-2005)

Mullan alla, 5 kautta, 63 jaksoa

Jälleen sarja joka kiehtoi mielenkiintoisella ideallaan. Jaksot alkavat sattumanvaraisella kuolemantapauksella, yleensä varsin ironisella sellaisella. Hautausurakoitsijaperheen arkea sai seurata muutenkin hyvin mustalla huumorilla sävytetyin kääntein, joita käsikirjoitti juuri ennen sarjaa American Beautylla vaikutuksen tehnyt Alan Ball. Tuolloin kovin lupaavalta tuntunut käsikirjoittaja ei ole toistaiseksi onnistunut toistamaan samanlaista innostusta kohdallani. Towelhead oli ihan kohtalaisen kelvollinen elokuva, mutta itse en True Bloodista välitä sitten lainkaan, vaikka parhaani yritin.


 24. Da Ali G Show (2000, 2003-2004)
 Ali G Show, 2 kautta, 18 jaksoa

Sacha Baron Cohen on luonut liudan legendaarisia hahmoja ja saanut yhden jos toisenkin pilansa kohteen repimään pelihousujaan. Boratin oma elokuva toi viimeistään Cohenille jättisuosion ja nykyään miehestä koitetaan veistää ihan tosissaan otettavaa näyttelijääkin. Borat elokuvan lisäksi koomikko on mielestäni ollut parhaimmillaan vanhassa kunnon Ali G Showssa, jossa arvovaltaisiakin vieraita vedätettiin miehen huvittavien alter egojen voimin.

23. Smack the Pony (1999-2003)
Ponille kyytiä, 4 kautta, 23 jaksoa

Brittinaiset ovat olleet viime vuosikymmenillä erityisen hauskoja. Ponille kyytiä on ilman muuta yksi sketsisarja suosikeistani ja lähes joka jaksosta löytyy klassikkoainesta. Yksinkertainenkin juttu kääntyy loistavaksi viihteeksi kun toteuttajakaarti on näin hulppea. Sarjan loputtua sen tyyliä on kopioitu tiuhaan enemmän ja vähemmän suurella menestyksellä.

22. The League of Gentlemen (1999-2002)
Herrasmiesliiga, 3 kautta, 19 jaksoa

Kolmas brittisarja putkeen ja vaikka kaikki edustavat nimellisesti komedian tyylisuuntaa, samasta muotista niitä ei todellakaan ole valettu. Herrasmiesliiga on inhottava. Se on hauska ja kiehtova. Se on ällöttävä. Se on kierolla tavalla viihdyttävä. Asetelma on etäisesti sukua brittiläiselle mestariteokselle Wicker Man (1973), jossa tutustutaan varsin erikoisia tapoja omaavaan yhteisöön, jossa paikallisuus saa aivan uuden merkityksen. Lähes kaikki roolit suorittaa kolme näyttelijää, jotka muodostavat käsikirjoittajan kanssa Herrasmiesliiga kollektiivin. Porukka on työstänyt sysimustaa huumoriaan myös radioaalloille ja teatteriin. Paikallisiin tietenkin.


21. Desparate Housewives (2004- )
Täydelliset naiset, 8 kautta, 165 jaksoa

Täydelliset naiset edustaa täydellisesti sitä amerikkalaista televisiota, josta itse pidän. Se kuvaa kliseistä lähiöidylliä, jonka pinnan alla kuohuu vähän joka suunnalla. Kotivaimot ovat värikkäitä persoonia, kullakin on oma tehtävänsä yhteisön sekä viihteen nimissä ja kaikki näyttelijät hoitavat sen varsin mallikkaasti. Bree oli etenkin alussa kaikista hienoin hahmo, aina täydellisyyttä ja säntillisyyttä tavoittelevana unelmavaimona, jonka sisäistä murenemista saattoi odottaa hetkellä millä hyvänsä. Myöhemmin jokaisesta on avautunut aina vain enemmän mielenkiintoisia puolia ja ominaisuuksia. Sitten toisaalta on myös Susan, joka säätää ja sählää. Ensimmäinen kausi oli ehdottomasti parasta seurattavaa laadultaan, jonka jälkeen taso hieman vaihteli toisen kauden ajan. Aina on ollut jokin keskeinen suurempi juonikudos meneillään pienempien rinnalla ja siellä täällä on levähdetty pitämään suuremmasta kuvasta vapaita erikoisjaksojakin. Hyviä nekin.

Tintin seikkailut 3D: Yksisarvisen salaisuus (2011)

Tällä hetkellä taitaa olla neljä ohjaajaa, jotka ovat pakkomielteisesti työstäneet tämän hetken digitaalista, teknisesti muita edellä olevaa, tietokonein avustettua elokuvaa enemmän kuin muut. Steven Spielberg ja Peter Jackson ovat näistä kaksi, joiden yhteistyön tulos nähdään nyt teattereissa. Tintin seikkailut on kahden maestron state-of-the-art 3D liikkeenkaappaus animaatio, jossa tuo rakastettujen sarjakuvien nokkela lehtimies ja ennenkaikkea seikkailija ratkoo mysteereitä lutuisen Milou-koiransa kanssa.

Kukaan ei voi vihata Tinttiä, vai voiko? Soikea, punoittavilla poskilla ja töyhtöllä varusteltu pää on saanut käsittelyn jälkeen hieman inhimillisemmän muodon elokuvaa varten, mutta lopputulos on varsin onnistunut, aivan kuten muidenkin hahmojen kohdalla. Seikkailujen riittävästä slapstick annoksesta vastaavien Dubontin ja Dubondin jättimäiset pallopäät huikeine klyyvareineen vaativat hieman sulattelua, mutta olisiko niitä loppujen lopuksi voinut toisin toteuttaakaan. Enemmän häiritsee, että parivaljakko tottelee amerikkalaisversiossa nimiä Thomson ja Thompson. Miloukin on Snowy.

Realistisemman näköiset hahmot ja vastassa pidemmälle vedetyt karikatyyrit luovat hieman kontrastia kastiin, mutta jälkeä ja yleisilmettä ei voi moittia yhdenkään yksilön kohdalla. Mitä tulee elokuvan visuaaliseen ilmeeseen yleisesti, se on mielettömän upea. Äärimmäisen mukavaa ja viihdyttävää katseltavaa alusta loppuun. Muutama takaa-ajo kohtaus ja kamera-ajo ovat ylitse minkään ennen näkemäni ja täten aivan mieletöntä elokuvaa. Sitä paitsi etenkin yhdessä näistä jopa kolmiulotteisuus toimii todella vaikuttavana efektinä. "Kamera" liikkuu varsin vapaasti, ja kohtauksien flow muistuttaa monasti videopelien välikohtauksia. Vaikka videopeleissä nykyään melko hurjaksi, jännäksi ja näyttäväksi ylletään, ei niitä tarvitse nostaa samaan luokkaan Tintin kanssa.

Elokuva on hyvin vauhdikas ja välillä äidytään hieman liialliseenkin säheltämiseen, mutta eipä se yllättäen jää pahemmin edes kaivelemaan. Tappelua, aseita ja kostotoimentpiteitä riittää, raakaa meininki ei silti ole. Vaikka Yksisarvisen salaisuus on nimellisesti homman nimi, tarinaan sekoitetaan myös Kultasaksista rapua ja Rakham Punaisen aarretta ja kaikki pelaa yhteen täysin saumattomasti. Juonikudos ja tarkoin valitut vitsit ja yksityiskohdat luovat vallan mainiot puitteet tälle päivän tasalla olevan teknisen osaamisen näytökselle ja vilpittömästi suositeltavalle viihdetuotteelle. Eikä elokuva jäänyt vaan pyörimisaikansa kestäväksi ihastelun kohteeksi, sen ansioita jaksoi mietiskellä useampaan otteeseen seuraavana päivänäkin ja varmasti vielä vastaisuudesessa.

Toivon todella että yksipuolisen peilin sisällä elävät jenkitkin ottaisivat belgialaisen seikkailijan klopin lämmöllä ja löysällä lompsalla vastaan jotta saataisiin se suunnitteilla oleva trilogia kasaan. Olen todella pettynyt jos niin ei tapadu, sillä tahtoo jo lisää!

Viisikymmentä televisiosarjaa #30-26

30. The Big Bang Theory (2007- )
Rillit huurussa, 4 kautta, 87 jaksoa

On ehkä hieman ennenaikaista alkaa käsittelemään Rillit huurussa sarjaa yhtenä suosikeista, koska siihen on hädin tuskin kerennyt saamaan kunnon otetta. Aihepiiri ja hahmot toimivat kuitenkin sen verran hyvin, ettei sitä voi sivuuttaakaan. Itselleni sarja on periaatteessa samaa luokkaa kuin vaikka Kolmas kivi auringosta tai 70s show aikoinaan, ei mikään välttämättömyys, mutta katselee mielellään. Tällä hetkellä nörttisarjalla on etulyöntiasema seurattavana sarjana, koska sitä on tarjolla kelpo sunnuntaimaratoonina.


29. The Powerpuff Girls (1998-2005)

Tehotytöt, 6 kautta, 80 jaksoa

Japanilaistyylisesti toteutettu amerikkalaispiirretty on huippuunsa hiotun ironinen, traditionaalisen ja modernin lastenohjelman sekoitus, jossa viljellään aikuiseen makuun soveltuvia viitteitä populaarikulttuuriin. Sarja on monasti sivuutettu hieman väärin perustein ja sille kannattaa antaa mahdollisuus, vaikka ennakkoluulot puskisivatkin tielle. Ultravauhdikas- ja vitsikäs Tehotytöt on mielestäni parhaita "uusia" piirrossarjoja, piesten Paavo Pesusienet ja Happy Tree Friendsit, jotka nekin tarkastuksen arvoisia, vaikkeivat listalle mahtuneetkaan.




28. Alfred Hitchcock Presents (1955-1962)
Alfred Hitchcock esittää, 7 kautta, 268 jaksoa

Laadultaan hieman epätasainen, mutta parhaimmillaan mainioita ajatusleikkejä läpikäyvä antologia sarja. Hitchcock esittelee sarjan jaksot makaaberein leikinlaskuin ja palaa ruutuun myös loppukaneetin ajaksi. Jaksoja Hitchcock ohjasi itse vain harvakseltaan, mutta laatu ei loppujen lopuksi ollut paljoakaan siitä kiinni. Käsikirjoittajina toimi Ray Bradburyn, A.A. Milnen ja Roald Dahlin kaltaiset kovat nimet. Dahlin Man from the South on yksi legendaarisimpia jaksoja ja Quentin Tarantino teki siitä oman versionsa episodielokuva Four Roomsiin. Kyseisessä sarjan jaksossa nähdään Peter Lorre ja Steve McQueen. Muutenkin sarjassa voi bongailla tuttuja aina Chritopher Leesta Peter Falkiin.


27. Doctor Snuggles (1981)
Tohtori Sykerö, 13 jaksoa

Ehkä kaikkien aikojen psykedeelisin lastenohjelma Tohtori Sykerö ansaitsee paikkansa listalla jo pelkkien utopististen hahmojensa ja huumetrippimäisen maailmansa ansiosta. Tarinat ovat kuitenkin pohjimmiltaan erittäin hyviä ja jotkin yksityiskohdat ovat jääneet muistiin vuosien päähän. Esimerkiksi merestä kadonneet vesikuutiot palautuvat monien ajatuksiin kuin yhdestä kollektiivisesta mielestä.


26. La vuelta al mundo de Willy Fog (1981-1982)
Maailman ympäri 80 päivässä, 26 jaksoa

Rauhallinen ja rakenteleva Jules Verne tulkinta on varmasti monelle tuttu lapsuudesta. Vaikka sarja ei mässäile raakuuksilla, sillä ei ole ongelmia myöskään shokeerata tarpeen tullen. Jakso jossa on tarkoitus polttouhrata prinsessa on jäänyt hyvin vahvasti mieleen. Sarja esittelee maailmaa ja kulttuureita, elämää 1870-luvulla, sekä vanhaa kunnon hyvän ja pahan taistelua. Kuuluisi jokaisen lapsen katseltavaksi. Jatko-osat Matka Maan keskipisteeseen ja Matkalla kapteeni Nemon kanssa eivät ikinä tehneet täysin vastaavaa vaikutusta, vaikka ihan oikeasti ovatkin onnistuneita nekin.

George Harrison: Living in the Material World (2011)

Vasta suuri musiikki- ja Harrison fani, sekä yksi parhaista elossa olevista amerikkalaisohjaajista, Martin Scorsese oli riittävän pätevä valinta ohjaamaan George Harrison retrospektiivin kymmenen vuotta sitten leskeksi jääneen Olivian mielestä. Scorsesella on oma tyylinsä dokumenttielokuvaamiseen, eikä se ole sitä yleisintä kaliiberia, sillä Scorsesella on tapana syventyä ja kaivella, kertoa kiertelemättä, kikkailla leikkauksen kanssa ja kuvata turhia dramatisoimatta. Scorsese on aidosti kiinnostunut aiheesta ja käy asiat lävitse hieman uudesta näkökulmasta.

Dokumentti on kaksiosainen ja kestää yhteensä kolme ja puoli tuntia, plus ekstrat päälle. Perinteisen Beatles-historiikin nähdäkseen kannattaa katsella The Beatles Anthology, siinä nähtävät osuudet on suosiolla jätetty vähemmälle, kuten muutenkin kaikki joka on yleisimmin käsiteltyä. Myös oikeudenkäynnit ja viimeinen menestysalbumi jää täysin mainitsematta.

Monty Pythonit ja jopa ex-heila Pattie Boyd tulee kuitenkin odotuksia tarkempaan syyniin, jotka ovatkin erittäin mielenkiintoisia aiheita. Erityisen mielenkiintoista on Harrisonin sukellus itämaisen mytologian tutkiskeluun ja puolestapuhumiseen, mutta myös fanaattisuus hyväntekeväisyyttä, puutarhanhoitoa ja Formuloitakin kohtaan on käyty läpi kiehtovasti. Kuvamateriaalista iso osa on ennenjulkaisematonta ja paljastuksista osa hieman yllättäviä, sillä esimerkiksi naistenmiehenä Georgea tuskin monikaan piti ja Olivia avautuu myös miehensä siitä puolesta. Haasteteltavina kuullaan mm. Paul McCartneya, Ringo Starria, Eric Claptonia, Pattie Boydia, Ravi Shankaria, Pythoneita, Yoko Onoa, Phil Spectoria, Dhani ja Olivia Harrisonia.


Dokumentista on kaupan keräilijän boksi, johon sisältyy kaksi näyttävää litografiaa, kehys, blu ray ja dvd versiot elokuvasta bonusmateriaaleineen, levyllinen vaihtoehtoisia versioita kappaleista, sekä 96 sivuinen kuvakirja. Erikseen myytävissä on 396 sivuinen jättikirja laajemmin varustellulla kuvakavalkaadilla ja isommilla printeillä. Boksi ja kirja on jo keretty tutkimaan ja hyväksi toteamaan, tilattavissa ovat ainekin Amazonista.

Dokumentti ei välttämättä ole sivullisen silmiin kaikista vauhdikkaimmasta päästä, vaikka Scorsesen tuotantohan ei pitkäpiimäisesti leikeltyä koskaan olekaan. Faneille tämä on silti ensisijaisesti suunnattu, vaikka keltanokkakin hyvän kuvan kohteesta saakin. Toteutus on myös sen verran kokonaisvaltainen, että dokkari kestänee uudelleenkatseluakin hyvin.

Kotirauha (2011)

Samuli Edelmann laulaa radiossa ei mitään hätää, valkokankaalla tämän uusin roolihahmo ei muuta huudakaan kuin hätää, mutta vain sisäisesti. Aleksi Mäkelä on tehnyt nimeä itselleen kuvaamalla hurjia ja kurjia tosielämän suomalaisia, Rööperin rikollisia, Daltonin veljeksiä ja Matti Nykästä. Kotirauhassa hakeudutaan nyt perus suomalaisen jäärän miehen mieleen. Miehen joka ei anna periksi, joka kärsii suomalaisen miehen perisynnistä, ylpeydestä.

Liika ylpeys ajaa pahimmillaan tilanteeseen, jossa on koettava väliintulo, oli se taivaallinen kuten Edelmannilla siviilissä tai sitten ei. Elokuva kulminoituu tuohon hetkeen, väistämättömään rajapyykkiin joka aloittaakin koko elokuvan. Runko on punottu muutaman kuukauden päähän tästä hetkestä, kehittyen viikko kerrallaan eteenpäin. Hetki hetkeltä asiat mutkistuvat, vaikka uskoa riittää. Yritys ei kanna, rahat ei riitä, kukaan ei auta, silti pysytään kovana ja hiljaa kun isäkin kerran pystyi asiansa hoitamaan.

Sukupuoliroolit elokuvassa ovat hyvin perinteisiä. Naisen rooli on kyseenalaistaa ja pelätä kun mies toimii ja töppäilee. Kyseessä on yhden miehen syöksykierre ja yhden näyttelijän näytös, mutta sitä tuetaan ammattilaisilla. Edelmannin pitkän linjan vastapari Santeri Kinnunen esittää tämän veljeä, muttei onnistu täysin tyydyttävään suoritukseen tällä kertaa.

Kotirauha on tyly ja suora, mutta huumorin hetkillä ja toivon kipinällä varustettua vahvaa suomalaista draamaa. Hulluuden partaalle ajautuvan miehen sisäistä kuohuntaa kuvataan paikoitellen hienosti painostavalla, pyörivällä kamera-ajolla ja kakofonisella kuva- ja äänileikkauksella.