Samuli Edelmann laulaa radiossa ei mitään hätää, valkokankaalla tämän uusin roolihahmo ei muuta huudakaan kuin hätää, mutta vain sisäisesti. Aleksi Mäkelä on tehnyt nimeä itselleen kuvaamalla hurjia ja kurjia tosielämän suomalaisia, Rööperin rikollisia, Daltonin veljeksiä ja Matti Nykästä. Kotirauhassa hakeudutaan nyt perus suomalaisen jäärän miehen mieleen. Miehen joka ei anna periksi, joka kärsii suomalaisen miehen perisynnistä, ylpeydestä.
Liika ylpeys ajaa pahimmillaan tilanteeseen, jossa on koettava väliintulo, oli se taivaallinen kuten Edelmannilla siviilissä tai sitten ei. Elokuva kulminoituu tuohon hetkeen, väistämättömään rajapyykkiin joka aloittaakin koko elokuvan. Runko on punottu muutaman kuukauden päähän tästä hetkestä, kehittyen viikko kerrallaan eteenpäin. Hetki hetkeltä asiat mutkistuvat, vaikka uskoa riittää. Yritys ei kanna, rahat ei riitä, kukaan ei auta, silti pysytään kovana ja hiljaa kun isäkin kerran pystyi asiansa hoitamaan.
Sukupuoliroolit elokuvassa ovat hyvin perinteisiä. Naisen rooli on kyseenalaistaa ja pelätä kun mies toimii ja töppäilee. Kyseessä on yhden miehen syöksykierre ja yhden näyttelijän näytös, mutta sitä tuetaan ammattilaisilla. Edelmannin pitkän linjan vastapari Santeri Kinnunen esittää tämän veljeä, muttei onnistu täysin tyydyttävään suoritukseen tällä kertaa.
Kotirauha on tyly ja suora, mutta huumorin hetkillä ja toivon kipinällä varustettua vahvaa suomalaista draamaa. Hulluuden partaalle ajautuvan miehen sisäistä kuohuntaa kuvataan paikoitellen hienosti painostavalla, pyörivällä kamera-ajolla ja kakofonisella kuva- ja äänileikkauksella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti