Kovasikajuttu (2012)

Jukka Kärkkäinen & J-P Passi: Kovasikajuttu (The Punk Syndrome, 2012)

Olin Ilosaarirockissa. Ihan mukavasti erilaisia musiikkityylejä kattaneen kokonaisuuden keskellä esiteltiin uusi lounge, jossa näytettiin musiikkiaiheisia dokumentteja. Ideana hyvä, tilana mukava vaikka liian pienellä istumapaikkakapasiteettilla varustettu. Suurin ongelma muotoutuu tietysti siitä yksinkertaisesta faktasta, että ainakin itse lähden paikan päälle katselemaan keikkoja. Lauantai-iltana kerkesi käydä vilkaisemassa Antony & the Johnsons dokumenttia Turning, sunnuntaiaamun avanneeseen Kovasikajuttuun kerkesi onneksi istahtaa koko ajaksi.

On varmasti tullut sanottua ennenkin, mutta kotimaisen dokumenttielokuvan taso on tällä hetkellä huipussaan. Toinen toistaan vaikuttavampia, uskomattoman mielenkiintoisia ja laadukkaita dokkareita on vain alkanut tulemaan ennätyksellisen tiuhaan tahtiin. Onhan tuo mukavaa ja oikealla markkinoinnilla meillä olisi potentiaalia menestyvään vientituotteeseenkin. Harmi vain, että keskivertokuluttajaan dokumentit uppoavat edelleen aivan naurettavan heikosti. Laadussa ei kuitenkaan ole vikaa.

Neljän kehitysvammaisen miehen punk-bändistä, Pertti Kurikan nimipäivistä kertova Kovasikajuttu on jälleen esimerkki täydellisesti rakennetusta, älykkäästä ja erinomaisesti leikatusta kokonaisuudesta, täytettynä lämmöllä ja huumorilla. Rakastettava hyvän mielen elokuva kaikin puolin.

Suomessa tuotettiin taannoin pari kautta kehitysvammaisten elämää seurannutta tv-sarjaa Toisenlaiset frendit. Ihailtavalla tavalla toteutettu oli tuokin sarja ja sitä katsoessaan sai nauttia elämää hieman yksinkertaisemmin käsitteleviä hahmoja, joista taas sai valikoida hyvällä omallatunnolla omat suosikkinsa. Erittäin viihdyttävää ja humoristista sarjaa piti tasapainossa myös liikuttavammat kohdat ja kohtalot. Ideana oli tottakai myös saada ihmisiä tietoisemmaksi ihmisryhmän elintavoista ja oikeuksista.

Elokuvassa nähdään punkkareiden raju puoli ja herkkä puoli.

Punk ja kehitysvammaisuus on melko täydellinen yhdistelmä dokumenttielokuvalle. Punk on musiikillisesti riittävän pelkistettyä alustaksi ja musiikin keskeiseen teemaan, eli sen sanomaan ja voimaan saa keskittyä täysillä. Viha maailmaa ja maailman epäkohtia kohtaan on tämänkin kokoonpanon kantava voima. Pertti Kurikan nimipäivien musiikki on omalla tavallaan ehtaa ulkopuolistaidetta. Säveltäjinä ja henkilöinä kaikki ovat absoluuttisen rehellistä ja suoraa. Falskiutta ei voi odottaa heiltä, eikä häpeän tunne vastaa terveiden vastaavaa.

Lyhyesti, kyseessä on yhdistelmä tuota parin vuoden takaista tv-sarjaa ja vanhaa kunnon Anvil-dokumenttia. Pahoitteluni, että otan jälleen tuon elokuvan esille, mutta toimiihan tuo omassa kerroksessaan vertailukohtana. Anvilin papat eivät ehkä ole kehitysvammaisia, mutta samalla tavalla sympaattisia ja yksinkertaisia hahmoja, joille tahtoo pelkkää hyvää. Kumpiakin yhdistää tietty lapsenomainen kiukku ja raivo. Kummatkin sanovat asiansa suoraan. Kumpikin elokuva on esitetty ja leikattu riittävän fiksusti toimiakseen täysin vailla notkahduksia.

Pertti Kurikan nimipäivien Pertti, Kari, Sami ja Toni ovat katsojalle hahmoja, joihin kiintyy ja joiden huonoa päivää ja vastoinkäymisiä todella harmittelee. Konflikteja jäsenillä riittää keskenään ja on hienoa nähdä kuinka omistautunut kaitsija, manageri Kalle Pajamaa heidän touhujaan käy seuraamassa. Elokuva nostaa kysymyksiä kehitysvammaisten kohtelusta, joihin ei välttämättä ole edes helppoja vastauksia. Jalkahoitoa kohtaan on ehkä helpompi muodostaa mielipiteita, mutta asumiseen liittyvät jutut ovat aikas paljon mutkikkaampia.

On hienoa, että näille erilaisille punkkareille on annettu mahdollisuus toteuttaa itseään ja heidät on otettu vastaan niin hyvin. Kovasikajuttu antaa katsojalleen taas uuden kulman katsoa elämää. Pertti, Kari, Sami ja Toni ovat ehdottomasti miehet paikallaan esittääkseen sen meille. Sitä paitsi nämä kaverit osaavat todella arvostaa kunnon kupillista kahvia.