Elävän kuvan taika - Giorgio Cavazzano elokuvissa

Monet pitävät sarjakuvaa vielä tänäkin päivänä roskaviihteenä, eikä vakavasti otettavana taiteen muotona lainkaan. Federico Fellini rakasti sarjakuvaa ja jopa pyysi henkilökohtaisesti Giorgio Cavazzanoa piirtämään menestyselokuvansa La Stradan sarjakuvaksi, koska oli rakastunut taiteilijan versioon Casablancasta. Siinä teille snobit!

Huomasin tämän kiintoisan julkaisun jo loppusyksystä, mutten raaskinut ostaa sitä heti. Täten ollaan suosittelun kanssa hieman myöhässä, mutta toisaalta ainakin itse ostan sen ennemmin puoleen hintaan näin jälkikäteen. Kyseessä on julkaisu, joka voi herättää kiinnostusta myös niissä elokuvien ystävissä, jotka akuankkoja ja mikkihiiriä muuten vieroksuvatkin.

Peter von Bagh on puolustanut Aku Ankkain perinnettä jo pitkään. Siitä hän pääsee tässäkin kokoelmassa kertomaan ja kuinka suurella innolla tuo legendaarinen elokuvatietäjä pääseekään vapauttamaan sanallista arkkuaan sarjakuvan ja elokuvan liitosta. Se ei liene yllätys, kun opus kattaa sellaiset elokuvakäännökset kuin Casablanca, La Strada ja Legenda nimeltä 1900.

Peter von Bagh antaa asiantuntevan alustuksen kirjalle. Esimerkiksi juuri Fellinin kiintymys lajiin käsitellään mielenkiintoisesti. Ohjaaja ei antanut oikeuksia Disneylle tehdä kokoillan elokuvaa klassikostaan, mutta otti itse yhteyttä piirtäjään tarinaansa tarjoten, jota seurasi Giulietta Masina pyyntö kuvata tarina vanhanaikaisilla mikkihiirillä.

Vaikkei Giorgio Cavazzanon tyyli yleisesti lukeudu henkilökohtaisiin suosikkeihini, ei tällaista yhdistelmää voi vastustaa. Piirrosjälki on hahmojen osalta osittain tusinakamaa, mutta visuaalisesti taiteilijalla on näkemystä sommittelulle, tarinan kuljettamiselle, kuvan ja dialogin yhteispelille, miljöön kuvaukselle ja atmosfäärille.

Kerronnallisesti mies ottaa paljon vapauksia, lisää hauskoja yksityiskohtia ja disneystää yleiskuvaa. Kuten tiedetään, se on elinehto sarjakuvan onnistumiselle. Erikseen ovat sitten ne elokuvien lisensioidut sarjakuvaversiot.

Casablanca on yksi klassisimpia Hollywood-elokuvia, kyllästymiseen asti maailman parhaiden elokuvien listakärjestä löytyvä romanttinen draama, alkuperäisenä tähtiparinaan Humphrey Bogart ja Ingrid Bergman. Disneyversumiin siirrettynä pariskunnaksi määräytyi itseoikeutetusti siimahännät Mikki ja Minni.

Sarjakuva on elokuvaa mukaillen mustavalkoinen, joka onkin ainoa oikea ratkaisu tässä yhteydessä (elokuvasta tehtiin aikoinaan myös värillinen versio lähinnä ei kenenkään etua ajatellen).

Kirjan painossa on päässyt käymään jokin harmillinen kämmi ja kuvien päältä kulkee vaakaraitoja, joiden luulisi kuuluvan vain kotitulostajan ongelmistoon. Se on hyvin valitettavaa, etenkin kun kyseessä on näinkin erityiset tarinat ja julkaisu on pyritty toteuttamaan viimeisen päälle laadukkaasti. Sen lisäksi vain muutamat kuplien ulkopuolelle jäävät suomennetut tumpsit ja pumpsit näyttävät merkittävästi jälkikäsitellyiltä, muutenhan kaikessa onkin onnistuttu esimerkillisisti.

Casablanca on julkaistu Suomessa aiemminkin, taskarispessussa, mutta jälkimmäiset tarinat ovat ensikertalaisia maassamme. Casablanca on hyvä aloitus laitoksen kolmeen erilaiseen maailmaan, se ajaa sujuvasti sisään, pysytellen sopivissa määrin ruodussaan, mukaillen elokuvaa, kuvaten aikaa ja paikkaa, tyyliä ja asenteita, antaa osviittaa piirtäjän tyylistä, joka esiintyy jokaisessa tarinassa hyvin erilaisessa muodossa.

Pidän Cavazzanon tavasta suosia kohtisuoraa sivuttaiskuvaa, profiilia, se on sellaisenaan nähtävissä parhaiten juuri Casablancassa. La Stradassa ei löydy aivan samanlaista tyylittelyä, piirrosjälki on yksioikoista perus värikästä retromikkiä.

Juonenkulku onkin kaikkea muuta kuin perinteistä, piirtäjä on ottanut oikeudekseen käsitellä Fellinin suhtautumista sarjakuvaan osaksi tarinaa. Fellinin pyyntö toteuttaa sarjakuva on luonut kehyksen kertomukselle, joka vetää kaiken yli perinteisen kerrontatavan rajojen.

Kahden elokuvaklassikon jälkeen sovituksen on kokenut toisen maanmiehen, Giuseppe Tornatoren teos Legenda nimeltään 1900. Kuten Peter von Bagh alustuksessaan mainitseekin, elokuva ei hyvästä tahdostaan huolimatta toimi täysin. Joka on tietenkin sarjakuvan etu, uudet versiothan kannattaa yleensäkin tehdä ns. huonommistaan.

Sarjakuvana erinomainen tarina toimiikin täydellä teholla. Kirjan finaali on mahdollisesti myös se kaikista upein. Cavazzanon tarinassa on sarjakuvaksi mieletön rytmityksen ja tilankuvauksen taju, liikkeen ja pysähtyneisyyden tuntu, äänen ja musiikin voima.

Tarina ja kuva kaappaa mukaansa omaan maailmaan, josta se ei irrota ennen tarinan loppua niin millään. Niin paljon kuvattu ja kerrottu, niin rajatuin resurssein. Riittävän vaikuttava CV piirtäjällä olisi jo pelkästään viimeisen tarinan turvin, puhumattakaan kokoelmasta kokonaisuudessaan.

Kirjan loppuun on lisätty pilalle menneet otokset, ikäänkuin dvd:n ekstroina, joka on jälleen hauska osoitus piirtäjän huumorintajusta. Käypä lopetus hyvälle kokonaisuudelle. Voi suositella melko varauksetta.