Hiton hyvät kohtaukset 1: Kellopeli Appelsiini (1971)

Veret kylmäävä alkusoitto heijastettuna punaiselle ruudulle. Henry Purcellin Music for the Funeral of Queen Mary on kääntynyt silloisen Walter Carlosin (myöhemmin Wendy) käsittelyssä kammottavan kauniiksi elektrointroksi.

Leikkiminen värien kanssa alkaa jo "kaksivärisistä" alkuteksteistä. Helposti voi jäädä mielikuva vain punaisesta ja sinisestä taustaväristä, mutta todellisuudessahan sinisen molemmin puolin nähdään eri punainen*.

Lyhyet ja koreilemattoman alkutekstit esitellään kuin varkain alta pois. Seuraa Kubrickin tavaramerkkiotos tuijottavasta katseesta.

☼_o

Siinä on Alex. Ei muuta, herkeämätön katse, taustalla mustaa, eli toistaiseksi pelkkää tyhjää. Kuva zoomaa kohtisuoraan taaksepäin paljastaen jengin - Alexin drugineen, Korovan maitobaarissa. Alex ottaa huikkaa maito plussastaan. Sisustuksen virkaa ajaa alistetuksi kuvatut valkoiset naispatsaat. Alexin kertojaääni alkaa kuvailemaan tilannetta.

 

 

There was me, that is Alex, and my three droogs, that is Pete, Georgie, and Dim, and we sat in the Korova Milkbar trying to make up our rassoodocks what to do with the evening. The Korova milkbar sold milk-plus, milk plus vellocet or synthemesc or drencrom, which is what we were drinking. This would sharpen you up and make you ready for a bit of the old ultra-violence.

 

Täydellisempää avausta elokuvalla ei voisi olla. Kuvan ja äänen ajoitus, tempo ja kompositio esittelevät skenaarion, asettavan tunnelman. Se on uhkaava, kuvaava ja kaappaa saman tien mukaansa. Käänteentekevä kokemus itselleni pienenä elokuvan katsojana.

Kubrickilla oli korvaa aina vaikuttavimmille sävellyksille ja säveltäjille, suhteessa kuvaamaansa materiaaliin (tai sanottakoon nyt saivartelijoita ajatellen: ainakin itseäni miellyttäville.) Kellopeli Appelsiinin soundtrack ja musiikin käyttö elokuvassa on siitä virheetön esimerkki.

Jo ensisekuntien aikana katsojalle annetaan vihje, kaksi eri sävyä punapaletista, joita mallata elokuvan muihin kohtauksiin.

Maitobaarikin on ultracool, taide näyttävää ja maidon äärellä rentoutuvat hipit kuvastavat huvittavasti enemmän omaa aikaansa, kuin elokuvan lähitulevaisuutta.

Ei siinä, etteikö elokuva kautta linjan olisi yhtä suurta audiovisuaalista ilotulitusta, puhumattakaan Kubrickin kaikista elokuvista 2001: Avaruusseikkailusta lähtien, mutta ikimuistoisimpiin kohtauksiin tuo avaus lukeutuu varmasti monelle muullekin elokuvan nähneelle.

Yksivärisiä taustoja teksteille ja yksi kohtisuora zoomaus. Helppoa kun sen osaa. Hiton hyvä kohtaus.

*Onko niillä punasävyillä sitten jotain merkitystä? Kubrick oli sen luokan perfektionisti, että niillä on aivan varmasti merkitystä. Kumpaakin punasävyä nähdään elokuvan eri kohtauksissa, eri yhteyksissä ja selkeimmin niiden yhteyteen viitataan väkivaltakuvia pakkosyöttäessä. Alexille näytettävässä elokuvassa nämä värit yhdistyvät taustalla nähtävässä graffitissa, jossa sanan NOE kaksi ensimmäistä kirjainta on kirkkaammalla punaisella ja viimeinen tummalla.

Helpoin selitys tälle löytyy tuosta elokuvan keskivaiheilla koettavasta muutoksesta. Ensin on tumma punainen, väkivaltainen nuori. Sitten käydään läpi väkivallasta kitkeminen ja tulee kirkas punainen, väkivallaton nuori. Filmin pyöriessä, eli muutoksen käydessä toteen, kuvassa nähdään tuo graffiti, joka sisältää hetkellisesti molemmat.