Le petit poucet (2010)

Marina De Van: Le petit poucet (2010)

Klassikkosatuja on aina käännetty elokuviksi ympäri maailmaa. Lähiaikoina tuotantojen mittasuhteet ja etenkin teinifantasiatrendi Hollywoodissa on tehnyt siitä hetkellisesti isomman numeron. Ranskalainen tv-elokuva Le Petit Poucet ei kosiskele samoja katsojia.

Le Petit Poucet, eli Peukaloinen koottiin ensikertaa yli neljäsataa vuotta sitten julkaistuun Charles Perraultin Hanhiemon satuihin, erääseen tärkeimmistä lastenkirjallisuuden teoksista.

Peukaloisesta, Peukalo-Liisasta tai muista peukalohenkilöisistä en ole nähnyt oikeasti päteviä elokuvia tehtävän. Toivoin tämän olevan sellainen. Ohjaaja Marina De Vanin meriittilistalta löytyy kuitenkin niinkin uskottava huomio, kuin osallistuminen François Ozonin elokuvan 8 naista käsikirjoittamiseen.

Ikävä kyllä elokuva alittaa kaikki odotukset. Espoo Cinén kalkkuna josta mainitsin aiemmin - se on tämä. Uskomattoman huonoa elokuvaa lähes joka tasolla. Loppua kohden alkaa paistaa vain enemmän ja enemmän kuinka järjettömän heikkoa tasoa yritetään pelastaa vetämällä koko touhu täysin läskiksi. Päädytään koulunäytelmätasolle.

Täydellinen epäuskottavuus- ja loogisuus pystyy huvittamaan vain hieman. Loppupuolelta löytyy sentään yksi riittävän älytön kohtaus, joka pystyy vielä yllättämään kaiken aiemmin nähdyn jälkeen. Kohtaus on jotain elokuvantekijän kaiken itsekunnioituksen ulkopuolelta. Tämän lisäksi vain muutama luonto-otos tarinan välimaastosta ei ole totaalista ajanhukkaa.

Tarinan ensimmäinen puolisko on köyhän puunhakkaajan lasten lukumäärää ja sukupuolia lukuunottama sama kuin Hannussa ja Kertussa. Köyhiä kun ovat, vanhemmat haluavat eroon isosta nälkäisestä pesueestaan ja eksyttävät nämä metsään, mutta välkky kuopus osaa jättää niitä pirun valkoisia kiviä jälkeensä osatakseen takaisin kotiin. Piparkakkutalon ja noidan sijasta veljekset päätyvät lihanhimoisen peikon huusholliin.

Elokuvassa on yritetty saada esteettinen puoli kuntoon, eikä siinä ihan täysin olla epäonnistuttu. Le Petit Poucet jakaa amerikkalaisen nykyfantasiatuotannon tummasävyisen ilmeen kuvissaan. Luonto kokonaisuudessaan ja köyhän perheen tönö näyttävätkin erittäin hyviltä.

Tarina etenee laahaavasti toistaen. Jokainen elokuvan roolisuoritus on näyttelemisen irvikuvaa. Yksikään lapsi ei vaikuta millään tasolla oikeasti nälkäiseltä tai vanhemmat epätoivoisilta. Peikon ilveily on huonolla tavalla hirveintä aikoihin (vaikka roolissa Pont Neufin rakastavaisissa loistanut Denis Lavant) ja kaiken huippu on peikon tyttäret, vaikka heidän vähämielisyys onkin varsin perusteltua ottaen huomioon mistä ovat saaneet alkunsa.

Vapaudet sadusta jäävät vähiin. Puunhakkaajan ensimmäinen ajatus kotona kun lapsista on päästy eroon on ainoa aikuisille suunnattu. Sekään ei päädy mihinkään. Peikko valmistaa juhlallisin seremonioin tyttärensä rupea syödäkseen ja uneksii lapsipateesta. Niiden on tarkoitus olla sekoitus huumoria ja shokeerausta. Sitä ne eivät ole. Rumaa, venytettyä mässäilyä.

Elokuvan punaisena lankana tuntuisi olevan lihansyönti laajemmassakin mittakaavassa. Sitä käsitellään huomattavan paljon vertauskuvallisesti ja kritisoivasti. Kaikki sanottava menee kuitenkin täysin hukkaan. Kaikki tähän elokuvaan käytetyt resurssit menevät. Kohtaus peikon mahassa on kaikessa naurettavuudessaan näkemisen arvoinen, mikään muu ei ole.