Matkalla (On the Road, 2012)

Walter Salles: Matkalla (On the Road, 2012)

Kirjoista on aina tehty elokuvia hyvien tarinoiden, mielenkiintoisten hahmojen, informatiivisuuden tai klassikoiden tunnettavuuden vuoksi. Lähestymistapa voi olla tuore ja eri taiteenmuoto antaa mahdollisuuden aivan uuteen kulmaan kuluneillekin ikivihreille.

Vanha kunnon kirja-on-parempi-kuin-elokuva jaarittelu on mitä on. Tottakai kirja on parempi kuin elokuva jos filmataan teksti sellaisenaan, hieman lyhennettynä suoraan kankaalle. Elokuvalla on omat kerrontatapansa heikkouksineen ja vahvuuksineen. Jos sen ainutlaatuisia puolia ei hyödynnetä, on vaikea nokittaa orginaalia.

Jack Kerouacin Matkalla on mahdollisesti tunnetuin beat-kirjallisuuden teos. Tyylilajin, jota on vaikea sovittaa elokuvamuottiin.

Näiden beat-nikkareiden sielunmaisema on liian vahvasti kirjallisessa ilmaisussa kiinni ja filmatisoinnin yritykset ovat helposti latteista latteimpia. Syystäkin niiden elokuvaamista on kartettu. Hieman siinä sivussa, myös Bukowskin renttukuvaukset ovat kankaalla pirun mitättömiä.

On olemassa ainakin kolme poikkeusta. 2010 ilmestynyt Howl käsitteli Allen Ginsbergin pahamaineiseen runoon liittyvää oikeuskäyntiä, runoa ja kirjailijaa itseään mielenkiintoisesta näkökulmasta. William S. Burroughsin Alaston Lounas kääntyi David Cronenbergin käsissä vaikuttavan absurdiksi ja visuaalisen typerryttäväksi hallutripiksi. Myös Burroughsin novelli Junky's Christmas muovautui tunnelmalliseksi lyhytelokuvaksi Francis Ford Coppolan tuottamana vaha-animaationa.

Tuosta Coppolan kokeilusta on jo lähes kaksikymmentä vuotta. Samalla menneiden aikojen mestariohjaajalla on ollut oikeudet Matkalla -romaanin elokuvasovitukseen jo peräti kolmekymmentä vuotta. Aikojen saatossa visioita on varmasti riittänyt, käsikirjoituksia, käsikirjoittajia, ohjaajia, Sal Paradiseja ja Dean Moriartyja lukemattomia. Mikään ei vain ole sujunut.

Coppola ei tiennyt miten käsikirjoittaa ja kuvata Matkalla elokuvaksi. Kunnes näki Walter Sallesin ohjaaman elokuvan Moottoripyöräpäiväkirja. Salles ohjaa, Coppola kirjoittaa käsikirjoituksen poikansa kanssa.

Nyt lopputulos on nähtävillä elokuvateattereissa, vuosikymmenten pähkäilyn jälkeen. Ei kummallisia jippoja, näkemystä tai näkökulmaa - elokuva kertoo tarinan tapahtumineen. Joka on siis matkalla oloa.

Wallesilla on lämmin ote tarinankerrontaan, kuvaus on hillityn kaunista ja jo pelkkänä aikakausikuvauksena elokuvaa on hirveän mukava katsella. Kirjan tahdin ja erityisen maailmansa elokuva saa kaapattua joten kuten. Siinä se.

Sam Riley ja Garrett Hedlund sopivat päärooleihin, mutta unohtuvat pian. Matkan varrella bongaillaan tunnetumpia nimiä, kuten Kirsten Dunstia, Viggo Mortensenia ja Steve Buscemia, joka sopiikin aikakauteen kuin nappi naamaan ja jonka työskentelyä on muutenkin aina mukava seurata.

Kaikki ei käy kuitenkaan järkeen. Ajan- ja ajatusmaailman kuvaukseksi absurdein valinta merkittävään naisrooliin on teinitähti Kristen Stewart. Eikä pelkästään sen takia, että näyttelijällä on antaa vain yksi lamaantunut ilme. Uskottava 1940-luvun loppuun sijoittuva beat-sukupolven boheemisto koostuisi tuntemattomammista, ei yhteen rooliin leimautuneista, muuntautumiskykyisistä kyvyistä.


On hyvin ironista ja jopa surkuhupaisaa katsella elokuvaa Stewartin henkilökohtaisen elämän varjossa. Näyttelijätär on juuri jäänyt kiinni seurustelukumppaninsa Robert Pattinsonin pettämisestä ja elokuvassa hänen roolinsa on äärimmäisen vapaamielinen ja rohkea. Pattinsonina elokuvan katsominen voisi ns. kirpaista.

Stewart ei sopimattomuudestaan huolimatta tee huonoa suoritusta. Rehellisesti sanottuna tämä tekee kaikista mieleenpainuvimpaa jälkeä. Piste hänelle.

Elokuva ei ehkä tee oikeutta Kerouacin lähdemateriaalille, mutta matkaan on helppo uppoutua ja sitä on mukava seurata. Yli kahden tunnin kestostaan huolimatta olisi voinut jatkaa katsomista. Olisipa voinut toimia minisarjanakin.