Guilty pleasures.

Vihdoinkin pihalla.

Guilty pleasure lyhyesti: Elokuva josta hävettää myöntää pitävänsä.

Käsite ei oikeastaan kuulu omaan termistööni, katson ylpeästi helmiä ja sontaa enkä häpeile minkään elokuvan tykkäämisestä. Nolompaa on hävetä tykkäävänsä jos kerran tykkää. Moni elokuvabloggaaja on tehnyt lähiaikoina listan noloista elokuvasuosikeistaan ja listaan nyt sitten itsekin suosikkini elokuvista joita harvempi kehtaisi kehua. Syyllinen nautintoon.


Hissillä halki ajan (Time at the Top, 1999)

Hissillä halki ajan.

Käsittääkseni johonkin nuorten fantasiakirjaan perustuva lauantai-iltapäivän perheleffa. Elisha Cuthbert esittää yläasteikäistä tyttöä joka tajuaa talonsa hissin vievän ajassa taaksepäin. Sattumalta hissi vie tytön kartanossa asuneen samanikäisen tytön tykö jonnekin aikojen taakse. Epäloogisuuksia ja naiviuksia on sitten luvassa koko rahan edestä. Elokuvaa ei tietääkseni ole saatavilla juuri mistään, vaikka tasaisin väliajoin olen etsinytkin.


Vihdoinkin pihalla (Blast from the Past, 1999)

Vihdoinkin pihalla.

Brendan Fraser on kaikkien aikojen huonimpia näyttelijöitä, mutta tämä elokuva tuskin olisi ollut niin hauska ilman tökeröä pääosan esittäjää. Naispääosakin on täytetty osuvasti Alicia Silverstonella ja isukkina on mainio Christopher Walken. Perhe on viettänyt vuosikymmeniä pommisuojassa ja perheen poika lähtee maan pinnalle tutkimaan asuinkelpoisuutta. Edellisen tavoin silkkaa epäloogisuutta alusta loppuun ja vallan loistavan viihteellistä sellaista.


Madonna - tie huipulle (Madonna: Innocence Lost, 1994).

Madonna - tie huipulle.

Tositapahtumiin perustuvat tv-elokuvat ovat harvemmit mitään kovin laadukasta katsottavaa. Etenkään jos ne kertovat jostain tutusta aiheesta, kuten vaikkapa maailman tunnetuimmasta pop-ikonista. Tuntuu aina melko absurdilta katsoa jotain tuntemattomia suuruuksia esittämässä tuttuja hahmoja, mutta etenkin silloin kun kohteena on tuolloin vielä noususuhdanteessa ollut tähti, Madonna.. Uskottava tai ei, tykkäsin jostain syystä nimiroolin eukosta roolissaan. Kyseessä on muutamia tv-rooleja tehnyt Terumi Matthews. Toivottavasti joku tekee vielä Britney Spearsista vastaavan tai jostain suomalaisesta, vaikka Jenni Vartiaisesta.. Tykkään kyllä myös Madonnan itsensä tähdittämistä kasarielokuvista, semiklassisesta Missä olet susanista ja kaikista flopeista jotka ansaitsisivat myös paikkansa tällä listalla.


Spiceworld: The Movie (Spice World, 1997)

Spice World.

Pidän ihan oikeastikin outona, että spaissarileffa oli ainekin joskus imdb-keskiarvoltaan maailman kymmenen huonoimman elokuvan joukossa. Huonohan se on, muttei todellakaan esimerkiksi tylsä vaan suuressa kökköydessään ja hölmöydessään todella hauska. Näin elokuvan telkkarista joskus maustetytsyjen tyttöenergiaa pursuavan aikakauden tällä puolen ja ostin sen myöhemmin kirpparilta oikein videonauhankin muodossa.


Showgirls (1995)

Showgirls.

Jollain todella typerällä tavalla tämäkin leffankuvatus kiehtoo ja sitä on jäänyt tuijottamaan monet televisioesitykset läpeensä. Paul Verhoevenin strippiklubille sijoittuva kulttifloppi, jossa nähdään erityisen huonoja näyttelijöitä ja surkea juoni. Kyle MacLachlan käy myös surkuhupaisasti mestoilla kääntymässä. Ehdottoman surkean hieno tekele.


Knalli & Sateenvarjo (1994)

Knalli & sateenvarjo -kuunnelman promokuva: yle.fi

Ehkäpä kaikkien aikojen parhaasta radiokuunnelmasarjasta tehtiin vähin äänin faniporukalle Ylen toimesta tv-elokuva. Elokuva näyttää siltä, että se on kuvattu Ylen nauhoituskopissa ja kanttiinissa lähes lavasteitta. Käsikirjoitus on kerätty kasaan muutamista kuunnelman jaksoista ja sarjan oikeat ääninäyttelijät näyttelevät kuin kameroita ei olisikaan, eli yli niin että heikompaa hävettäisi. Kyseessä on todellista kulttikamaa.


Cradle of Fear (2001), Rites of Blood (2004), Langolieerit (The Langoliers, 1995).

Cradle of Fear.

Ylipäätään kaikki surkuhupaisuudessaan loistavat kauhuelokuvat. Jokainen näistä on hankittu dvd:nä ja katsottu useampaan kertaan. Cradle of Fearissa takavuosien dark metal-ilmiö Cradle of Filthista tuttu Dani Filth koittaa olla niin gorea kuin keksii ja suolestus on lähinnä huvittavaa. Episodeihin jaetussa leffassa on kuitenkin ihan kekseliäitä juttuja ja se kestää yllättävän hyvin katselua. Rites of Blood on suomalaista amatöörikauhua jota on myös katseltu useampaan kertaan nimenomaan sen kotikutoisuuden vuoksi. Stephen Kingia taas on elokuvattu aivan liikaa ja suurelta osin aika epäonnistuneesti. Heikotkin käännökset kuten Unissakävelijät on kuitenkin kolahtanut ja yksi suurimmista suosikeistani on ehdottomasti Langolieerit. Nuo rakastettavat ajan syöjät, jotka on toteutettu elokuvaan nautittavan tökeröllä cgi-tekniikalla.

Langolieerit.