Tiedettä ja kuvitelmaa.

Tänään se alkaa, uusi sivu elokuvan historiassa. Plan 9 from Outer Spacesta aletaan kuvaamaan uutta versiota! Aivan oikein, tuo klassikko joka on ansaitusti saanut arvonimen maailman huonoin elokuva. B-elokuvien isä ja äiti, crossdresseri Ed Wood teki tuon iki-ihanan elokuvansa 1959, pääosassa suomalaissyntyinen Maila Nurmi eli Vampira ja kauhuelokuvien ikoni Bela Lugosi, joka kuoli kesken kuvausten ja korvattiin statistilla joka piti viittaa naamansa edessä lopun elokuvan ajan. Uuden version tuottaa suhteellisen tuntematon Darkstone Entertainment ja näyttelijätkin on tarkoin valittuja youtube-julkkiksia. Vaikka varsinaiset kuvaukset aloitetaan vasta tänään, traileri on valmistunut jo toissavuonna. Eikä se näytä ollenkaan huonolta!



Scifi.

Kun elokuvataide sai muotonsa toissavuosisadan lopun Ranskassa ja Méliès alkoi tuottaa fiktiivisiä elokuviaan, tyylilajina toimi kauhu, fantasia ja scifi. Elokuvan kolme perus genreä, joiden tekemiselle uusi tekniikka oli erittäin otollista. Optisia harhoja ei voinut teatterien lavoilla toteuttaa samalla tavalla kuin filmikelalle ja monet trikit ovatkin tärkeitä ominaisuuksiä näille elokuvan tyylilajeille.

Kauhu säilyi pitkään vakavasti otettavana elokuvan alalajina, mutta siitäkin on nykyään muodostunut miltei marginaalinen elokuvagenre. Science fiction ja fantasia ajautuivat syrjään valtavirran ja kriitikkojen arvostukselta jo paljon aiemmin. Toistaiseksi nämä tyylilajit ovat tehneet pari hetkellistä suurempaa tulemista, merkittävimpinä halvat ufoelokuvat 1950-luvun Amerikassa ja kunnianhimoisempi scifi ja fantasia Star Warsin jälkeisellä kasarilla. Yhdeksänkymmentäluvulla tuotettiin huomattavia kevyitä scifikomedioita, jotka ottivat vaikutteensa lähinnä fiftariscifistä, näihin kuuluu sellaisia elokuvia kuten Independence Day, Men in Black ja Mars Hyökkää. Fantasiaelokuvaa on taas saatu nähdä valtavirrassa viimeisen vuosikymmenen ajan, luultavasti pitkälti Taru Sormusten Herrasta -trilogian ja Harry Pottereiden kaltaisten hittien ansiosta.

Scifi elää kuitenkin aina, vaikkei olisikaan pinnalla. Listaan nyt omat suosikkini, mutta ensin täytyy kuitenkin sulkea ulkopuolelle elokuvia joita en päästä listalle. Stanley Kubrick on ehkä suosikkiohjaajani, mutta en päästä hänen elokuviaan vain sillä verukkeella listalle. 2001: Avaruusseikkailu ja Kellopeli Appelsiini kuuluvat tavallaan scifin piiriin, mutta ensimmäinen on lähinnä ihmiskunnan ja elämän pohdintaa ja filosofista avaruusvalssia, enkä tykkää ajatella sitä tieteiskuvitelmana. Kellopeli Appelsiinikaan ei pääse tieteiskuvitelmieni pariin vain sen takia että sijoittuu hyvin läheiseen tulevaisuuteen. Mainittakoon vielä varmuuden vuoksi, että esimerkiksi Tähtien Sodat ovat vain ja ainoastaan fantasiaelokuvia.

Toinen ongelmakohta on erottelu kauhun ja scifin välillä. Tällainen tilanne tulee esimerkiksi elokuvien Frankenstein, Kärpänen, Alien ja Jurassic Park kohdalla. Kaikki kuuluvat aivan yhtä paljon kumpaankin kategoriaan. Frankensteinin mieltää kuitenkin niin vahvasti kauhuelokuvien joukkoon, ettei sitä voi päästää listalle ja Jurassic Park on perinteisestä tieteiskuvitelma-asetelmastaan huolimatta liian vähän scifihenkinen päästäkseen sekaan. Kärpänen ja Alienit kuuluvat kuitenkin listaan. Tässä omat mielipiteeni ja rajaukseni, kukin tehköön omansa.

Suuri osa parhaista scifimuistoistani liittyy ennemminkin tv-sarjoihin ja tietokonepeleihin, kuten Äärirajoilla, Salaiset Kansiot, Star Trek: Next Generation, V, Space Quest -pelit jne. mutta aikojen saatossa on kerääntynyt myös suuri määrä leffasuosikkeja aihepiirin tiimoilta. Seuraavassa omat suosikkini. Plan 9:n uuden tulemisen kunniaksi.


Blade Runner (1982)



Tulevaisuuden megapolisiin sijoittuva neo-noir on futuristinen dekkari, jossa suositut keinotekoiset, mutta ihmismäiset replikantit alkavat olla erottamattomissa normaalista kansasta ja ongelman kitkemiseen palkataan tehtävään vihkiytynyt saalistaja, blade runner.

1940-luvun film noireista tuttuja salapoliisiretkuja muistuttava sankari joutuu syvälle dystopisen suurkaupungin melskeeseen selvittelemään jyviä akanoista. Visuaalisesti kaikkien aikojen hienoimpia elokuvia, tunnelmaltaan ja teemoiltaan vaikuttavan synkkä ja vaihtoehtoisten loppuratkaisujen ansiosta loputtomiin kiintoisa elämys. Leffa on leikelty vuosien saatossa uuteen uskoon jo pariinkin kertaan ja sen loppu vaihteleekin toiveikkaasta musertavaan. Scifielokuviin tutustuttaessa kannattaa ehdottomasti tarkistaa tämä elokuva ensimmäisten joukossa.

Solaris (1972)



Avaruusaluksen miehistö on löytänyt selittämätöntä älyllistä elämää avaruudesta ja tapahtumien kulku alkaa hämärtyä aluksessa toimivan ihmismielen mukana.

Tarkovskyn upea Solaris on pysäyttävä elokuva, jonka katsoin ensikertaa nähtyäni heti uudestaan. Etenkin elokuvakokemuksena yksi ylivertaisimmista ja hienoimmista tieteiselokuvista joita tiedän, jota ohjaaja kuitenkin pitää uransa heikoimpana. Aiheena ihmismieli ja sen ailahtelevuus on itselleni yksi ehdottomista suosikkiaiheistani ja tämä elokuva tulkitsee aihetta mitä parhaiten. Elokuvana ei varmaankaan suurelle yleisölle niin helposti lähestyttävä, mutta ainekin minulle se on kaikkien aikojen parhaita- ja suosikkielokuviani. Hieman samankaltaisiin tuntemuksiin ylsi tuoreempi elokuva Kuu, joka sekin sinänsä ansaitsisi paikkansa listalla.

Planet of the Apes (1968)



Tieteiskuvitelmien aatelia ja loistava ajatusleikki. Pieni porukka lähtee tutkimaan avaruuden saloja ja saapuu planeetalle, jossa vallitsee apinavalta..

Elokuva, joka on leimaantunut hieman toisarvoiseksi, sillä sen jatko-osat ovat silkkaa campia ja jo apinat ovat kuin jostain b-luokan seikkailuelokuvasta. Tästä huolimatta Apinoiden planeetta on ehdottomasti parhaita tieteiselokuvia, mitä on tehty. Sen näkeminen ensikertaa jätti syvät jäljet, sen yllätysmomentti tuli täysin puun takaa, eikä jatko-osakaan ollut sen huonompi. Sen jälkeiset osat taas ovat nimenomaan hauskaa seurattavaa niiden täydellisen älyttömyyden takia, mutta Burtonin uudesta versiosta en taas saanut mitään irti. Mikä oudointo, mielestäni se on jopa tosikkomainen versio alunperin viihdyttävästä ideasta. Tänä vuonna on määrä ilmestyä tarinalle esiosa Rise of the Apes, mielenkiinnolla odottelen mitä siltä suunnalta saammekaan.

Kärpänen (1958, 1986)



Tiedemies kehittää eräänlaista teleporttia, materiansiirrintä, jota lähtee kuitenkin kokeilemaan hieman liian rohkeasti vielä keskeneräisenä tuotteena.

Toisin kuin edellisessä, nyt on vaikeampaa valita parempi filmatisointi. Toisaalta Vincent Pricella maustettu 1958 versio on ehdoton omassa ajankuvassaan, mutta toisaalta Cronenbergin inhoefektein toteutettu kasariversio on äärimmäisen vaikuttava moderni uusinta aiheesta. Kyseessä on yhdet tasaväkisimmistä filmatisoinneista ja kumpainenkin ehdottomasti pakollisia katsottavia tyylilajin faneille.

Brazil (1985)

Sairaalloisen byrokratiahelvetin ja valvovan silmän alla elettävässä maailmassa inhimilliset asiat ovat vähissä. Tulevaisuudenvisio kuvasi elokuvan tekohetkellä vaihtoehtoista vuotta 1984, ollen tarkemmin ajateltuna retrofuturistinen visio.

Terry Gilliamin kieroutunut tulevaisuudenkuva perustuu George Orwellin klassikkoromaaniin Vuonna 1984. Kantaaottava ja visuaalisesti äärettömän miellyttävä elokuva ei välttämättä kerää kaikkien kannatusta, mutta itse lukisin sen genrensä ehdottomiin must-see elokuviin.

Alien (Quadrilogy) (1979, 1986, 1992, 1997)

Ellen Ripley on naispuolisista avaruudenkävijöistä legendaarisin. Kuten otsake jo varsin hyvin selventää, tämä nainen ottaa jokusen kerran yhteen ulkoavaruuden asukkaiden kanssa.

Erittäin harvinainen kokonaisuus, sillä ennalta suunnittelemattiomien jatko-osien jokaisen elokuvan on ohjannut suuri taituri ja kaiken lisäksi erittäin onnistuneesti. Ridley Scott ohjasi Alienista tiivistunnelmaisen avaruusjännärin, joka viljeli kauhunsa hiipivällä tahdilla ja tunnelmalla. James Cameron teki jatko-osasta Aliens erittäin viihdyttävän toimintaelokuvan, mutta jännitystäkään ei unohdettu. David Fincherin kolmososa kerää jo ristiriitaisempia mielipiteitä, mutta henkilökohtaisesti en pidä sitä lainkaan vähempiarvoisena kuin edeltäjänsä. Toistaiseksi viimeisen osan sai ohjattavakseen Jean-Pierre Jeunet, joka joutui puskemaan visionsa heikkojen lähtökohtien ja juonihankaluuksien läpi, tehden leffasta kuitenkin omannäköisensä ja varsin kelvollisen yksilön saagan jatkoksi, vaikka varmasti on eniten poikkipuisia arvosteluja osakseen saanutkin. Elokuvahistorian parhaita elokuvasarjoja.

Soylent Green (1973)


Tulevaisuuden kuva, jossa liikakansoitetun maailman ihminen ei ole minkään arvoinen, eikä kunnon ruokaa ole saatavilla työläisen budjetilla, ainoastaan soylent greenilla voi pitää ihmisten navat turvoksissa.

Hyvin seitsemänkymmentälukulainen tieteiselokuva. Niihin aikoihin, etenkin vuosikymmenen alussa lähes kaikki elokuvatyylit noudattivat nihilististä kuolemanvakavaa maailmankatsomusta, eikä tämä ole poikkeus kaavasta. Itselläni leffa kerää lisäpisteensä ollen ensimmäinen itsenauhoittama elokuvani, mutta kyse ei ole pelkästä nostalgiasta. Pari vuotta sitten palasin elokuvan äärelle ja se kolahti kovemmin kuin koskaan.

Terminator 1 & 2 (1984, 1991)

Tulevaisuuden sotiin vaikuttavia tekijöitä yritetään sorkkia aikamatkaamalla menneisyyteen. Teknologian suomin avuin rakennetun tuhoajan on määrä pistää tulevaisuuden kapinallisia kylmiksi, mutta myös vastapuoli on varautunut.

Terminaattorien arvo on kiistämätön. Ensimmäinen elokuva olisi tosin voinut jäädä lähinnä kulttiklassikoksi ilman megaluokan jatkoa. Ensimmäinen osa on synkkä ja kylmä, mutta T2 viihteellinen tietokone-efekteillään hämmästyttävä menestyselokuva. Kumpikin tahoillaan loistavia, mielenkiintoinen skenaario ja kerronta vetää mukaansa, mutta tehosteet ja ikimuistoiset one-linerit kutsuvat mukaan yhä uudelleen.

12 Monkeys (1995)

Ajassa matkustetaan taaksepäin tutkimaan tulevaisuudessa jylläävän viruksen alkulähteitä.

Ajassa matkustaminen on yksi tieteiselokuvien ristiriitaisia perusajatuksia. Niillä pystyy luomaan äärettömän mielenkiintoisia ajatusleikkejä, mutta usein ne kaatuvat omaan näppäryyteensä tai läpipaistavaan epäloogisuuteen. Ehdottomasti parhaisiin aikamatkustusta hyödyntäviin elokuviin kuuluva 12 Monkeys on Terry Gilliamin toinen elokuva listalla, kunnian jakaa hänen lisäkseen vain Ridley Scott (Blade Runner, Alien).

Wall-E (2008)

Pixarin animaatio autioitunutta planeettaa asuttavasta robotista.

Lasten elokuvissa tieteiskuvitelmat tuntuvat olevan huomattavasti hyväksytympiä ja teemat jotka ns. vakavasti otettavissa elokuvissa leimataan helposti lapsellisiksi, ovat piirretyissä miellettävissä hyvinkin aikuismaisiksi. Wall-essa on äärimmäisen paljon painavaa asiaa ja ajateltavaa, se kerta kaikkiaan toimii kaikilla tasoillaan ja on kuluvan vuosituhannen parhaita animaatioita. Se on ehkä ensisijaisesti animaatio ja lastenelokuva, mutta se on ehta scifikuvaus ihmiskunnan mahdollisesta kohtalosta.


Gattaca (1997)

Lähitulevaisuudessa ihmiset kategorisoidaan kykyjensä mukaan ja tästä syystä avaruusmatkailusta haaveilevaa miestä ei päästetä toteuttamaan haaveitaan laillisin keinoin.

Taas yksi aivan liian vähälle huomiolle jäänyt mestariteos. Todella upean näköisellä elokuvalla on sielua ja sanomaa, suosittelen jokaiselle genrejä kammoamattomille elokuvien ystävälle. Odotin tämän perusteella ohjaaja Andrew Niccolilta kovan luokan jatkoa, mutta sinänsä ihan kelvollinen seuraava projekti S1m0ne ei täysin vastannut odotuksia. Gattaca jää kuitenkin omiin kirjoihini yhtenä kovimmista debyyteista ja parhaista "uusista" scifielokuvista.

Akira (1988)


Tapahtumapaikkanaan tulevaisuuden Neo-Tokio, japanilainen synkkä anime on poliittinen elokuva prätkäjengistä ja valtion salaisesta projektista.

Akirassa kaikista kiehtovinta on sen oma maailmansa. Lohduton tulevaisuus ja sen visiot eivät tietenkään ole kovinkaan harvinainen aihe animessa, mutta tässä elokuvassa se on toteutettu niin vaikuttavasti, ettei voi kuin ihmetellä. Jotain kummallista Japanissa oli tuolloin oltava tekeillä kun samana vuonna ilmestyi sellaiset elokuvat kuin Totoro, Tulikärpästen hauta ja Akira, edelleen ylittämättömät anime-elokuvat.

The Thing (1951, 1982)

Tutkimuskeskus arktisilla piireillä törmää johonkin ennalta tunnistamattomaan.

Jälleen aihe josta on saatu aikaiseksi kaksi hyvin erilaista, mutta erittäin onnistunutta versiota. Howard Hawksin ensimmäisessä näkemyksessä on jotain suuresti itseäni miellyttävää, se on elokuva jota haluaisi vain katsoa ja katsoa. John Carpenterin kasarihitti taas on kaikkea muuta, epämiellyttävä kokemus, jota ei kerran nähtyään haluaisi uudestaan todistaa. Täytyy kuitenkin sanoa, että etenkin ensimmäisellä elokuvalla on loppujen lopuksi melko vähän tekemistä scifin kanssa, suosittelen kuitenkin kumpaakin sekä kauhu- että scifidiggareille.

Abre Los Ojos (1997)

Mies joutuu auto-onnettumuuden menettäen kasvonsa ja pikkuhiljaa kasvokirurgian turvin asiat alkaa näennäisesti parantua, mutta kaikki ei kuitenkaan tunnu olevan kohdillaan.

Alejandro Amenábarin ura meinasi jossain vaiheessa lähteä isostikin käyntiin, mutta viimeaikoina sillä rintamalla on ollut harmillisen hiljaista. Avaa silmäsi voi olla monelle tutumpi jenkkiversiostaan Vanilla Sky, mutta alkuperäisessä on enemmän tunnetta, vaikka pidänkin erittäin paljon joistain teknisistä jutuista Tom Cruisen tähdittämässä versiossa. Mitä vähemmän etukäteen elokuvasta tietää, sen parempi.

Heavy Metal (1981)

Animoitu episodielokuva Heavy Metal -sarjakuvan hengessä.

Kulttisuosikki, joka ei välttämättä sovellu ihan jokaisen elokuvamakuun. Lähinnä kai teinipojille suunnattu supersankarien ja -sankarittarien maailmaan sijoittuva sarjakuvasatu on kuitenkin joka nörtin ja nörtinmielisen katsottava. Episodimaisesti etenevä scifiseikkailu on sitä itseään, superitseironinen amerikkalaispiirretty aikansa hevibändien soittaessa soundtrackilla.

Lost Horizon (1937)


Lentokone räsähtää tuntemattomalle alueella, paljastaen matkustajille tarunhohtoisen Shangri-Lan.

Kohtalaisen uusi tuttavuus itselleni, näin sen ensikertaa ihan lähivuosina, blogini puolitoistavuotisen olemassaolon aikana. Se esitteli itselleni tavallaan aivan uuden Frank Capran, vaikka elokuva tyylillisesti ja kerronnallisesti hänen hittileffojaan muistuttaakin. Lost Horizon (suom. Sininen Kuu) antoi kuitenkin itselleni paljon enemmän kuin nuo jokavuonna uusitut rallit ja tilasin elokuvan pikaisesti myös kotioloihin. Hienosti kuvattu ja aatteiltaan mielenkiintoinen hieman poikkeuksellinen scifielokuva. Vanhan koulukunnan scifi jää nyt listallani pahasti paitsioon, mutta tätä en jätä sivuun mistään hinnasta.

Metropolis (1927)

Tulevaisuuden visio kaupungista, jossa on raju kahtiajako ihmisten kesken. Elokuva on myös rakkaustarina ja Hitlerin suosikki.

Scifielokuvien suurimpia klassikoita, jonka useista leikkauksista kirjoitinkin taannoin. Harvalla elokuvalla on ollut niin suuri vaikutus genren tulevaisuuteen kuin tällä saksalaisleffalla. Listan ainut mykkäelokuva, josta on tehty myös onnistunut ja aivan liian vähälle huomiolle jäänyt animeversio. 2001 valmistunut Metoroporisu on hieman vapaa tulkinta aiheesta, mutta se sisältää myös alkuperäisen elokuvan peruselementtejä.

Paluu Tulevaisuuteen (1985)

Ehkä kaikkien aikojen tunnetuin aikamatkustuselokuva, jossa menneisyydessä käydään ropaamassa tapahtumia.

Hittielokuva, joka kuuluu hädin tuskin scifin piiriin. Aikamatkustus ei välttämättä aina tee elokuvasta tieteellistä kuvitelmaa, mutta on kai tässä oma ripauksensa sitäkin. Menneisyyteen matkatessa tulee paljon mahdollisuuksia erilaisiin ajatusleikkeihin ja tämä elokuva tarjoaa jopa perverssin sellaisen. Kyse on kuitenkin periaatteessa kokoperheenelokuvasta ja lukuisia katsomiskertoja kestävästä sellaisesta. Jos tätä ei jostain syystä ole vielä nähnyt, kannattaa se asia kyllä korjata.

The Island (2005)


Tulevaisuuden teknologia on mahdollistanut ihmisten kloonauksen ja tiettyjä ihmisryhmiä jalostetaan muiden varaosiksi, joita säilytetään eristyksessä muista.

Hieman vähälle huomiolle jäänyt elokuva, joka on kuitenkin niin juoneltaan kuin toteutukseltaan erittäin kiehtova. Vaikka sen ulkokuoresta saa helposti halvan vaikutelman, pidän sitä yhtenä viimeaikojen parhaimmista scifituotoksista, mutta toisaalta pidän myös enemmistöä vastaan Invasionia (2007) sellaisena. Ewan McGregor, Scarlett Johansson ja Steve Buscemi sinetöivät The Islandista itselleni mieleisen viihdekokonaisuuden.

Cube (1997)



Nippu toisilleen ennestään tuntemattomia ihmisiä herää kuution sisältä. Kuution seinämiltä löytyy uloskäyntejä, joista avautuu seuraava kuutio. Näin tämä mystinen rakennelma jatkuu ja jatkuu, ulospääsystä ei ole käsitystä ja osassa kuutioita piilee tappavia ansoja.

Ilman muuta yksi suosikeistani. Elokuva on scifin luvatusta maasta Kanadasta ja se on Vincenzo Natalin debyytti, ohjaajalta ilmestyi juuri vähän aikaa sitten erittäin lupaavan oloinen Splice, jota en ole vielä kerennyt näkemään. Cube oli aikoinaan ensimmäinen elokuva, jonka lähdin ihan Helsinkiin asti katsomaan kun se ei saapunut kotipaikkakunnalleni Lahteen ja koko maahammekin se saapui vuosia myöhässä. Kirjoitin siitä myös yhden ensimmäisistä elokuva-arvosteluistani, koulun lehteen.


Starship Troopers (1997)

Ihmiset sotii avaruusötököitä vastaan.

Paul Verhoevenin ohjaajanura on mielenkiintoinen, hollantilainen ohjaaja teki kotimaassaan pienimuotoisia klassikoita läpi 1970-luvun ja siirtyi jenkkeihin tekemään scifiä ja pornahtavia trillereitä. Suuren maailman huippuhetket koettiin ysärin taitteessa kun hitti seurasi hittiä, RoboCop, Total Recall ja Basic Instinct ovat jokainen laadukkaita genre-elokuvia. Niitä seurasi Showgirls ja Starship Troopers, suurta kulttisuosiota nauttivia elokuvia kumpikin, mutta arvostelumenestyksistä ei ole kyse. Starship Troopersia seurasi vielä Hollow Man, joka taisi olla järjestyksessään sitten toinen kirjoittamani juttu koulun lehteen. Sen jälkeen ohjaajan tahti hiipui ja häneltä on ilmestynyt enää yksi elokuva, Black Book (2006), joka on itseltäni ikävä kyllä näkemättä. Varsinaisesta aiheesta nyt sen verran, että RoboCop ja Total Recall ovat oikeasti ihan fiksuja scifileffoja, mutta Starship Troopers on pure entertainment. Sellaisiakin tarvitaan tässä genressä.

Siihen päättyi 21 scifisuosikkini lista ja suurin osa tuntuu olevan selkäytimeen nakutettuja vanhoja lemppareita, jotka ovat ensimmäisenä olleet siinä kun niitä tarvitsin. Ainahan se on siitäkin kiinni, samankaltainen idea ei pysty tekemään enää vaikutusta myöhemmin ja samankaltainen tehoste ei ole enää mitään kun sen näkee toisaalla. Tavallaan periaate on sama kaikilla elokuvilla, mutta erityisesti marginaalisemmissa genreissä kuten scifi ja kauhu.

PS. Listaahan olisi voinut jatkaa loputtomiin, mutta sanoisin että tuossa on aika tarkasti ne itselleni kaikista ehdottomimmat. Välittömälle ulkopuolelle jäi sellaisia elokuvia kuten Fifth Element, Barbarella, Fahrenheit 451, Matrix ja Dyyni, joka vain vahvistaa sen että lopetin oikeaan aikaan..