Elokuvieni väripaletti.

Viiniasiantuntijoilla on tapana sanoa poliittisesti, että parasta viiniä on se joka juuri sinusta maistuu parhaalle. Jos kuitenkin nostat jonkun pulielyseen suosikiksesi, loppuu ymmärrys. Elokuvien piirissä ollaan usein vähän samoilla linjoilla. Elokuvia voi toki arvostella pelkkien elokuvallisten ansioiden mukaan, mutta pitemmän päälle sellainen käy vähän tylsäksi. Kun antaa suosiolla tilaa omille mieltymyksilleen, arvostelijan kirjoituksia voi tulkita huomattavasti paremmin. Käyn nyt läpi oman elokuvamakuni perusasioita. Itse olen ennenkaikkea vahvasti audiovisuaalisen elokuvan ystävä ja tärkeintä minulle on kuva, sen värit tai sävyt, asetelmat ja tunnelman viimeistelevä äänimaailma. Otan esille asioita, jotka kuvassa tehoavat minuun. Seuraava tarkastelu kattaa siis itselleni mieluisaa värimaailmaa ja sommittelua elokuvissa.



Tajusin elokuvan ensimmäistä kertaa suurena taiteenlajina nähtyäni Kellopeli Appelsiinin ala-asteen lopulla. Se iski freimi freimiltä todella vahvasti täydellisen kokonaisuutensa turvin, hienoilla asetelmillaan ja ratkaisuillaan. Luin myöhemmin myös Anthony Burgessin kirjan, johon tykästyin myös kovasti. Siitä mainiot vertailukohdat, että Kubrickin elokuvaversio kertoo tarinan lähes kohtauskohtaisesti samalla tavalla kuin kirja. Kaksi kirjan lukua puuttuu elokuvasta, jotka on luultavimmin jätetty pois toistavuuden estämiseksi. Kumpikin on omalla taiteen sarallaan ehdotonta kärkeä, mutta kirjaa lukiessa on mahdotonta olla kuulematta päässään Wendy Carlosin elektronisia tulkintoja Beethovenista.

Stanley Kubrick on elokuvahistorian suurimpia perfektionisteja ja se näkyy hänen elokuvissaan. Ensimmäistä kertaa ohjaaja saavutti kuvan, äänen ja sommitelman täydellisen balanssin elokuvassa 2001: Avaruusseikkailu, jonka jälkeen virheitä hänen elokuvistaan on ollut melko vaikeaa löytää. Barry Lyndon on esimerkiksi aivan mieletön elokuvanjärkäle, joka kohtaus toisensa jälkeen muistuttaa 1700-luvun maalauksia. Maalausten jäljitteleminen on tullut tutuksi myöhemmin brittiläisen Peter Greenawayn elokuvissa. Barry Lyndonin kohtauksia kuvattiin paljon ilman ulkopuolista valaistuksen lähdettä, osa pelkässä kynttilänvalossa. Kubrick myös maalautti kokonaisen nurmen uusiksi, kun vihreän sävy ei miellyttänyt. On melko epätodennäköistä, että tälläisiin konsteihin palattaisiin nykyään, homman hoituessa tietokoneilla paria nappia painamalla. Barry Lyndon otettiin aikoinaan vastaan ristiriitaisesti, kuten suurin osa Kubrickin elokuvista, mutta se on myöhemmin kasvanut monien suosikiksi tältä suuruudenhullulta ohjaajalta.

Näytin joskus perhepäivähoitajaäitini hoitolapselle Ihmemaa Ozin ja kotonaankin aktiivisesti videoita kuluttava poika sanoi seepiakuvan vaihtuessa väriloistoonsa, että onpa älyttömän kaunista, eikö olekin.. Onhan se, seitsemänkymppisiään toissavuonna viettänyt elokuva on tehty aikana jolloin elokuvat kuvattiin vielä lähes poikkeuksetta mustavalkoisiksi ja vasta pari vuotta aiemmin ilmestynyt Disneyn riskituotanto Lumikki loi uraa värilliselle lastenelokuvalle. Ihmemaa Oz on yksi kaikkien aikojen värielokuvista ja suuren osan kiitoksista ansaitsee tuolloinen Technicolor-väritys. Yksi parhaista esimerkeistä sellaisesta mustavalkoelokuvan vallan aikana tehdystä elokuvasta, jossa värillä on todella väliä.

Hitaasti lämmennyt suosio on tehnyt elokuvasta vuosien myötä ajattoman klassikon, eikä voi kun ihmetellä sen saamaa nihkeää vastaanottoa ilmestymisen aikoihin. Technicolor ei ollut uusi keksintö, mutta sitä käytettiin pitkään vain animaatioiden parissa. Aluksi elokuviin kokeiltiin vain yksi kohtaus värillisenä, kuten Oopperan kummituksen (1925) tanssiaiset. Väriskaalakin koostui vain vihreästä ja punaisesta. Kehityttään kyseinen värikuvaussysteemi toi aivan oman ripauksensa Hollywood-elokuviin aina 1950-luvun alkuun asti. Suurimman suosion se sai animaatioiden ja musikaalien parissa.



Andrei Tarkovsky on aivan oma lukunsa. Ei puhettakaan räiskyvistä väreistä, päinvastoin elokuvat on kuvattu hailakilla sävyillä, välillä tuskin erottaa kuvan olevan värillinen. Siinä on kuitenkin jotain selittämätöntä tunnelmaa, johon juuri kukaan muu ei ole sen jälkeen pystynyt. Tunnelmaa jota on vaikea edes selittää, se on hypnoottinen ja salaperäinen. Elokuvat ovat hädin tuskin tästä maailmasta, ne ovat kuin unta. Kaikista käsittämättömintä on se, että Stalker kuvattiin kaksi kertaa alusta loppuun. Kun se oli jo kerran kuvattu kokonaan, se tuhoutui ja kaikki työ valui hukkaan. En tiedä miten kellään voi olla malttia kuvata kokonaan uudestaan Stalkerin kaltaista elokuvaa, joka on jo itsessään maltillisuuden sanakirjaesimerkki, mutta onneksi niin kuitenkin tapahtui.



Spielbergin uran parhaita oivalluksia on ehdottomasti pienen tytön takin värittäminen hailean punaisella elokuvassa Schindlerin lista. Suunnattoman pieni ele, suunnattoman suuri emotionaalinen vastine katsojalle. Pari sekuntia näkyvä elementti kiteyttää melko hyvin koko elokuvan sisältöä ja mikä parasta, värisävy ei ole räiskyvä katsojalle huutava kirjaimellinen punainen vaate, vaan juuri ja juuri harmaasta eroittuva.

Punaiset häivähdykset mustavalkokuvassa on paljon käytetty kikka, jota on viljelty kasarimusavideoista goottiromantiikkaan. Sin City on viimeisimpiä suuren huomion saavuttaneita teoksia, joka käyttää tätä tyylillistä asua. Sarjakuvamainen ja vahvakontrastinen elokuva on uskollinen alkuperäispiirroksille, mutta parhaimmillaan kuva toimii juuri stilleinä, jotka ovat läpi elokuvan nättejä kuin kortti.



Jacques Tati on arvostettu ranskalainen koomikko ja ohjaaja. Hänen kunnianhimoisessa, mutta kaupallisesti heikosti pärjänneessä elokuvassaan Playtime, Tati loi kuvaan täysin oman maailmansa. Elokuva maksoi paljon ja se vaati suuret tilat, elokuvaa varten rakennettuja kulisseja kutsuttiin Tativilleksi. Suurin osa väreistä kitkettiin minimiin niin, että elokuva näyttää lähes mustavalkoiselta. Sinne tänne kuitenkin ripoteltiin hallittuja punaisia ja vihreitä alueita.



Ympäristö on tärkeää ja luontohan on kaunista. Elokuvaohjaajien lisäksi arvostan suuresti myös luontodokumentaristeja, joiden työnsarka voi olla huomattavasti vaivalloisempaa kuin monien turvallisesta pestistä ja suuresta arvostuksesta nauttivien elokuvaajien. Luonto voi olla äärimmäisen kaunista myös näytelmäelokuvissa kun homma on oikeissa käsissä. Akira Kurosawan venäläinen elokuva Dersu Uzala on yksi suurimmista, ellei kaikista suurin luontoelokuva. Se on muutenkin Kurosawan upean ohjaajanuran kaunein elokuva, vaikkei voi vähätellä myöhempiä taidonnäytteitäkään, Kagemushaa ja Rania, joiden kohtaukset ohjaaja maalasi kankaalle, ennen kuvaamista.

Siperiaan sijoittuvassa Dersu Uzalassa seurataan miestä joka uppiniskaisesti taistelee luonnonvoimia vastaan ja katsojana tuntee helposti viiman ja vilun. Superpitkulaisella postiluukkua muistuttavalla kuvasuhteella kuvattu elokuva tuo omat hankaluutensa televisiosta katsottaessa ja se onkin tämän myötä raiskattu pahasti venäläiset klassikot-sarjan dvd:llä, välttäkää! Kuva on noin neljänneksen oikeasta ja kuva on pahimmillaan myös venytetty. Parempi ja kalliimpi versio on myös saatavilla.



Lievät luonnonilmiöt ovat hyvin klassinen alitajuisten tuntemuksien luoja, vesisade piiskaa ikkunaa vasten, on synkkä ja myrskyinen yö, tuuli ulvoo ja miksei ne puun oksatkin vielä viuhoisi siinä sivussa. Toimiva konsepti, tuo kivaa pikku jännityksen tuntua. Visuaalisesti ajateltuna lumi vie kuitenkin mielestäni voiton sateesta. Äärimmäisen kaunis elementti, jota ei kuitenkaan ihan hirveästi käytetä esteettiseltä kantiltaan, enemmänkin tapana kuvata ajan kulkua tai muuta. Quentin Tarantino hallitsee elokuvan monilta osa-alueiltaan ja kunnianosoitukset vanhoja elokuvia kohtaan luontuu häneltä mallikkaasti. Kill Billissä on yksi hänen ohjaajanuransa upeimmista kohtauksista, joka on millimetrin tarkasti toteutettu kuvallinen karkki talvimaisemassa, jonka vaikuttimena toimi elokuva Lady Snowblood.



Symbolismi ja metaforat ovat kuvissa myös itselleni mieluisia. Kuten jo Black Swanin arvoissa muotoilin, oli se sitten päivän selvää tai lynchmaisen kryptista. Black Swan esimerkiksi käyttää hyvin itsestäänselvää metaforan kieltä, tyttö asuu huoneessa joka on kuin hattara, lapsuuden lelut lentää roskiin, äiti maalailee valvovia katseita, posliinitanssija särkyy... David Lynch taas käyttää suureksi osaksi myös pseudometaforia, eli uskottelee asioilla olevan vertauskuvallisia arvoja, mutta joiden tarkoitusperistä ei itsekään osaa sanoa mitään. Symbolismi vaatii usein esineitä tai muuta kiinteää objektia ja ehkä juuri sen takia pidän myös esine-elokuvista. Se on oma alalajikkeensa, joka ei tosin aina tarkoita että tavaroilla pitäisi olla jotain kätkettyjä merkityksiä.

Ennen väkivalta ja seksi oli elokuvissa kiellettyjä ja niille oli haettava kiertoilmaisuja, tämä vaati tekijää miettimään paljon taidokkaampia kuvioita kuin suoraa toimintaa. Se on myös usein paljon tyylikkäämpää, mikään ei ole turhempaa kuin väkisin elokuvaan tungettu seksikohtaus. Edellämainittu Black Swan sai ennen elokuvan näkemistä pitkän miinuksen kun luin jutun, jossa Natalie Portman kertoo, että elokuvaan kirjoitettiin lesbokohtaus vain ja ainoastaan kalastaakseen miesyleisökin katsomaan balettiaiheista elokuvaa. Parhaillaan visuaalisesti näyttävää toimitusta, mutta liian usein niin turhaa. Eyes Wide Shutin orgioille on saatu hieno ilme ja Lust, Caution esittää homman vaikuttavalla inholla, mutta historian oikeutetuin akti on aivan ehdottomasti Lars von Trierin Antichristissa. Kohtaus on visuaalisesti mieletöntä elokuvaa ja kerronnallisista syistä myös hyvin pakollinen.



Mitä tulee näyttelijöihin, tykkään värielokuvissa pääsääntöisesti bruneteista. Suurimpina poikkeuksina naisista toimii Catherine Deneuve ja Scarlett Johansson, mutta muuten makuni on suoraan tuhannen ja yhden yön tarinoista. Hiukset tummat kuin eebenpuu ja kasvot vaaleat kuin lumi, huulet tietenkin punaiset kuin ruusunlehdet tai jotain sellaista. Miesten osalta olen luultavasti vieläkin jyrkempi, mutta täytyy myöntää etten samalla tavalla varmaan heihin kiinnitäkään huomiota ja toisaalta myös harmaantuneet hapset toimivat tässä poikkeuksena. Mielenkiintoista kuitenkin, että mustavalkokuvan osalta olen täysin erimieltä nimenomaan naisten hiustenväristä.



Aasialaisella nykyelokuvalla menee laadullisesti erittäin hyvin. Suosituimpiin ja omiin suosikkeihini kuuluva Kim Ki-Duk on luottanut alusta asti kuvallisiin jippoihin, joita kuitenkin on käytelty säästeliäästi per elokuva. Hänen debyytielokuvassaan Krokotiili sukelletaan kirjaimellisesti postmoderneille vesille. Siinä kuvataan vedenalaista tilannetta, jossa istutaan sohvalla ja olohuoneympäristön tuntua vahvistetaan seinälle ripustetulla taululla. Elokuvissa Hetki lyö ja Samaria nähdään suurten elottomien objektien, kuten patsaiden suuri vaikutus kerronnallisena eleenä.



Peter Greenaway ei ole kaikkien mieleen ja tämä johtuu osaksi siitä, että hänen elokuvansa hakevat elokuvailmaisun rajoja ja kaikkia ulottuvuuksia on lähes mahdoton edes tajuta yhdellä katsomisella. Siinä missä suurin osa elokuvantekijöistä hakee tuotokseen ensisijaisesti realismia, Greenaway tekee nimenomaan elokuvaa. Kyseessä on taiteenmuoto, jonka mahdollisuuksia hyödynnetään loppujen lopuksi melko vähän. Greenawayn elokuvassa hahmon vaate saattaa vaihtaa väriä huoneen välillä. Usein katsoja haastetaan bongaamaan tiettyjä yksityiskohtia läpi elokuvan ja tehtävä ei välttämättä ole lainkaan helppo. Kyse on nimenomaan haasteesta ja jos katsoja haluaa elokuvan valmiina perinteisin kerrontametodein, voi nautinto olla tässä tapauksessa kaukana.



Jan Kounenin Le dernier chaperon rouge, viimeinen punahilkka, loistaa lämpimillä väreillään ja kieroutuneen eriskummallisilla hahmoillaan. Tämä tunnistettava tyyli tulee myöhemmin ihmisille tutuksi Jeunetin elokuvissa, viimeistään Améliessa. Tyylin luojana on kuitenkin oletettavasti pidettävä Marc Caroa, jonka kosketus tuo elokuviin tuon oman lämpönsä, miellyttävät vihreän ja kultaisen seepian sävyt, sekä oman hulluutensa.

Jean-Pierre Jeunetin ja Marc Caron elokuvien tyyli on erittäin tunnistettava ja rakastettava. Ranskalainen duo muistetaan yhteisohjauksistaan Delicatessen ja Kadonneiden lasten kaupunki. Jeunet jatkoi ohjaushommissaan menestyneesti Amélien ja Pitkien kihlajaisten merkeissä, Caro jatkoi visuaalisen tyylinsä luomista avustaen muita ohjaajia taiteellisella osastolla. Esimerkiksi Blueberryssa ja Enter the Voidissa voi nähdä Caron kädenjäljen.



Väriä on käsitelty monin eri tavoin aikojen saatossa, ehdottomiin suosikkeihini kuuluu Cherbourgin sateenvarjot, jossa hahmojen pukeutuminen on laitettu sointumaan taustalla nähtäviin lavasteisiin jokaikisessä kohtauksessa. Ensimmäisiä kertoja nähtyäni en edes huomannut sitä, mutta kun aloin myöhemmin kiinnittämään elokuvissa huomiota nimenomaan tuollaisiin seikkoihin, väriasettelu pamahti tajuntaan todella suurella voimalla. Samassa hengessä on laskelmoitu esimerkiksi kasarihitissä Miami Vice, jossa pastellisävyt ovat hyvinkin harkittuja.

Värillä on väliä.

Kuvien elokuvat:

[1] Hohto, Kuiskauksia ja huutoja, Suspiria, Twin Peaks
[2] Barry Lyndon
[3] Ihmemaa Oz
[4] Peili, Stalker
[5] Schindlerin lista, Sin City
[6] Playtime
[7] Dersu Uzala, Walkabout, Antichrist, Sudet tulevat
[8] Kill Bill, Lady Snowblood
[9] Antichrist
[10] Tuulen viemää
[11] Samaria, Hetki lyö, Viisi vuodenaikaa, Krokotiili
[12] Piirtäjän sopimus, Drowning by Numbers, Kokki, varas, vaimo ja rakastaja
[13] Kadonneiden lasten kaupunki, Delicatessen, Amélie, Pitkät kihlajaiset
[14] Veronikan kaksoiselämää, Punaiset kengät, Eyes Wide Shut, Hohto, One from the Heart, Cherbourgin sateenvarjot, Giuletta ja viettelykset, Le dernier chaperon rouge