Michel Ocelot haastattelu

Michel Ocelot: Kirikou et les hommes et les femmes (2012)

Michel Ocelot on Afrikassa kasvanut, ranskalaisen animaatioelokuvan suuri auteur ja koen henkilökohtaisella tasolla hänen taiteensa täydelliseksi sekoitukseksi kaikkea itseäni kiinnostavaa. Loistavaa animaatiota, graafista designia, värikylläisyyttä, kokeiluja, kulttuureja, myyttejä, satuja, huumoria, kiehtovaa ja vaikuttavaa musiikin käyttöä, sekä sopivasti vaikutteita eurooppalaisilta animaation legendoilta, joiden töitä olen itsekin aina ihaillut. Hän on myös pitänyt yllä Lotte Reinigerin luomaa siluettianimaation perinnettä varsin kiitettävästi yllä.

Edellinen teos, 3D-siluettianimaatio Les Contes de la Nuit nähtiin viime vuonna Espoo Cinéssa, eikä sitä ole toistaiseksi saatavilla tai nähtävillä muuten. Englanninkielinen dvd-versio nimellä "Tales of the Night" julkaistaan briteissä tiettävästi tämän kuun lopussa ja se on tilattavissa sen myötä ainakin nettikaupoista.

Uusi elokuva, Kirikou ja miehet ja naiset on kokenut jo ensiesityksensä Ranskassa ja toivoa sopii, että elokuva saadaan meilläkin levitykseen. Kyseessä on kolmas kerta, kun Ocelot on ottanut aiheekseen tuon rakastettavan, ripeäkinttuisen ja neuvokkaan senegalilaispojan. Tällä kertaa vipinää on tiedossa 3D-muodossa.

Michel Ocelot: Les Contes de la nuit, episodi La bergère qui danse (1992)

Michel Ocelot: Kirikou ja paha noita (1998)

Olen työstänyt eurooppalaista animaatiota käsittelevää kokonaisuutta jo jonkin aikaa, alihuomioitu ja itselleni hyvin tärkeä elokuvan osa-alue kun on. Michel oli onneksi kiinnostunut jakamaan ajatuksia kanssani ja on jo aika julkaista niitä muunkin maailman luettavaksi.

Michel kertoi heti innoissaan olleensa valmiiksi suomalaisella aaltopituudella, sillä oli juuri käynyt katsomassa Akseli Gallen-Kallelan näyttelyn, josta piti suuresti. Miehen elokuvat sekoittavat paljon eri maiden kulttuureja ja taidehistoriaa. Suomikin on täten jollain tapaa tuttu.

Michel Ocelot: Tiesin Gallen-Kallelasta hyvin vähän, tuttua oli lähinnä Lemminkäisen äiti, hyvin voimakas maalaus josta pidän kovasti. Minulla ei ollut mitään selitystä sille, mutta ajattelin tarinan menevän näin: äiti löytää kuolleen poikansa rannalta myrskyn jälkeen. Nostaa katseensa taivaaseen ja sanoo: "Jumala, mitä sinä olet tehnyt? En arvosta sinua, olet paha". Tarina ei ehkä mene ihan niin, mutta on siinä silti äiti kuolleen poikansa äärellä. Mestariteos jossa on uskomatonta intensiteettiä.

Akseli Gallen-Kallela: Lemminkäisen äiti (1897)

Pidin näyttelystä, se oli melko kattava. Afrikkalainen kausi lopussa oli pettymys, melko yllättävää löytää tämä super-hyper-suomalainen Keniassa! Jos hän olisi käyttänyt Kalevala tyyliään Afrikkaan, kuinka mielettömiä maalauksia sillä oltaisikaan luotu! Ehkä hän arvosti afrikkalaisia liikaa, ehkä hän oli menettänyt kykynsä.

Samalta ajalta löytyy yksinkertainen maalaus josta pidän, hän hiihtää siinä poikansa kanssa maalla. Se on voimakas ja siitä huokuu ero nuoren ja vanhan välillä. Joku on silti varmaa, Suomi ei ikinä anna periksi!

Kausi josta erityisesti pidän on Kalevala - en ole lainkaan kokenut sillä osastolla. Matka Tuonelaan on hämmentävä. Mitä tämä välitön, moderni, nuori mies tekee Tuonelassa? Nimet eivät ole ollenkaan tuntemattomia, Sibeliuksen musiikin takia. Symposium tähtiartisteilla on suorastaan ihmeellinen. Kaikki maalaukset ovat hyviä. Mahtava, äärimmäinen, Sammon puolustus oli oikeudenmukaisesti valittu julisteeseen.

Michel Ocelot: Kirikou ja paha noita (1998)

Minkälaisten tarinoiden kanssa itse kasvoit? Eurooppalaisten, afrikkalaisten vai kenties itämaisten, ja mitkä kertomukset ovat jääneet erityisesti mieleen?

Minulle ei juurikaan kerrottu tarinoita, mutta minä luin. Afrikkalaisia kertomuksia Leuk-jäniksestä, klassisia tarinoita Léopols Sédar Sengorin uudelleen kertomana. Leuk on ankara, eikä liian rehellinen hahmo, aivan kuten "Goupil le Renard", suosittu ranskalainen kettu-hahmo keskiajalta.

Luin läpi vuosien kokoelmaa Tarinoita ja legendoja kaikista maista. Pidin kertomusten vaihtelevuudesta ja kuvituksesta, ne olivat tarkkoja klassisia piirroksia 30-luvulta.

Toisinaan en ollut piirroksiin tyytyväinen, koska kasvot eivät olleet tarpeeksi kauniita tai miehillä oli huulipunaa (jos värität miesten huulet kokonaan, se näyttää huulipunalta). Tarinoihinkin olin usein tyytymätön. Siinä näkee jo tulevan artistin elkeitä: tehdään parempia (jota sitten toteutan tänä päivänä!)

Oli kuitenkin hetki, kun ensimmäisen kerran sanoin tietoisesti itselleni: Pidän tästä tarinasta ja se tyydyttää syvästi (toivoinko sitten pystyväni kirjoittamaan sellaisen tarinan aikanaan?) Kyseessä oli Robin Hood.

Michel Ocelot: Les contes de la nuit, episodi Le prince des joyaux (1992)

Olet ottanut vaikutteita klassisesta kuvituksesta ja esimerkiksi tsekkiläisestä animaatioperinteestä. Onko jompi kumpi taiteenlaji vaikuttanut vahvemmin graafiseen tyyliisi tai uravalintaasi?

Olen rakastanut satujen kuvituksia pitkän aikaa, sellaisia jotka on julkaistu aikavälillä 1890 ja 1939. Nimiä joita tulee mieleen: Aubrey Beardsley, Kay Nielsen, Edmond Dulac, Heath Robinson, Charles Robinson,
Georges Lepape, André Marty, Ivan Bilibine, Arthur Rackham, Charles Ricketts, sekä Bernard Boutet de Monvel, tuntematon, mutta suuri. Puhtautta, rehellisyyttä, eleganssia 1920-30-luvuilta.

Sarjakuvamaisuus ei ole niin selkeästi mielessäni, mutta on se siellä kuitenkin, kuten kaikki: Ruokin mielelläni kaikkia kulttuureita, taiteita, kaikkina aikoina. Yhden inspiraation mainitseminen on mahdotonta.

Entä ensimmäiset elokuvakokemukset?

Kotonamme ei ollut televisiota. Se on luultavasti paras tapa. Tein koko ajan omia esityksiäni ja viihdettä, olin aina aktiivinen.

Ensimmäinen elokuvakokemukseni saattoi olla Disneyn Pinokkio. Itkin kuulemma paljon, mutta se ei ole jäänyt mieleeni. Muistan ne mukavat asiat joista pidän nykyäänkin. Samu Sirkka käymässä nukkumaan
tulitikkuaskiin, vetämässä kantta peitoksi, tai kun tähti kaukaa saapuu lähemmäs ja muuttuu - mutta milloin ja miten?! - kauniiksi siniseksi keijuksi läpinäkyvine siipineen.

Walt Disney Prod.: Pinocchio (1940)

Tai sitten ensimmäinen elokuva saattoi olla Hermina Týrlová Lelujen kapina. Muistan sen paremmin. Se oli Afrikassa, jonkun kotona oli juhlat, yöllä (yö laski aikaisin siellä). Heillä oli luultavasti 16mm projektori ja muutama elokuva. Projektori alkoi räpättämään (elokuva oli luultavasti mykkä, muttei vaatinut muuta ääntä.) Koneesta heijastui valoa kankaalle, joka oli ripustettu seinää vasten, ja siellä oli leluja, OIKEITA leluja (paljon parempaa kuin Toy Story todentuntuisuuden vuoksi) ja pikkuhiljaa ne alkoivat LIIKKUA! Se oli ihailtavaa ja täydellisen kiehtovaa. Ja ne taistelivat pahaa tunkeutujaa vastaan, oikeaa ihmistä. Tämä on elävän kuvan ihme - ja hyvää työtä.

Aikuisena tämä elokuva sattui eteeni uudestaan, sain selville mistä maasta se on peräisin ja kenen tekemä se on. Olisipa Hermina Týrlová, keskellä naisartistin kovaa elämää köyhässä kommunistisessa
Tsekkoslovakiassa, saanut tietää kuinka hänen työnsä muutti pientä ranskalaista poikaa kaukana Afrikassa.

Minulle on kerrottu ettei ihailemani Karel Zeman kohdellut häntä kovinkaan hyvin. Olin pettynyt kuullessani, että tämä suuri luoja oli ilkeä naista kohtaan, joka ei edes ollut uhka hänelle.

Elokuviesi kuvaustyyli ja maailma jakaa tyylillisiä seikkoja vanhojen videopelien kanssa. Graafinen tyylisi voisi jopa sopia tuohon muotoon. Onko minkäänlaista kiinnostusta alaa kohtaan?

Totta puhuakseni, ei missään nimessä. Siinä on sukupolvien välinen kuilu, sellainen josta en oikein välitä. Olen tarkka siitä, ettei kuiluja pääse syntymään muilla alueilla - kaikessa on kyse tietokoneista. Hankin sellaisen hyvin aikaisin ja käytin sitä tauotta sähköpostien lähettämiseen ja tarinoiden kirjoittamiseen.

Käyttö ei tietenkään voi olla yhtä sujuvaa kuin sellaisilla, jotka ovat syntyneet läppärien, videopelien, kännyköiden, älypuhelimien ja tablettien ympäröimänä. Kuvien ja animaation kanssa pitää olla varovainen (mutta ei minulla ole ongelmaa tehdä täysin digitaalisia elokuvia.)

Takaisin peleihin, video- tai muihin. En enää pelaa, elän. Elokuvien tekeminen on yksi parhaista peleistä - ei minulla ole mitään videopelejä vastaan, näen positiivisia vaikutuksia niissä. Riippuvaisuudestakaan ei ole haitaksi jos se vain kestää vuoden pari.

Michel Ocelot: Azur & Asmar (2006)

Michel Ocelot: Les contes de la nuit (2011)

Ranskalainen animaatio voi haastaa tulevaisuudessa amerikkalaisen ja japanilaisen animaation suosiossa, jos vastaava laatu jatkuu. Mitä mieltä olet Illusionistista, Persepolisista ja ranskalaisen animaation tilasta?

Illusionisti, kuten myöhemmät Tatin elokuvat, se on jotenkin hidas. Minua kosketti britteinsaarten sydämellinen kuvaus, ei voinut kuin rakastaa ihmisiä, maata, sadetta! Yksi hölmö kohtaus siinä oli, täysin ulkopuolinen, tietokoneella luotu, monimutkainen, hyödytön ja pitkähkö ajo kaupungin päältä.

Persepolis on erinomainen kaikella tapaa. Mitä uskalias ja suorasukainen Marjane Satrapi sanoo ja näyttää, ja niin yksinkertaisella tavalla, seuraamatta yhtäkään trendiä. Ranskalainen animaatio voi todellakin kasvaa, koulut ja opiskelijat ovat loistavia. Se ei vielä riitä. Täytyy tulla TEKIJÖITÄ. Ainakin kolme uutta elokuvaa on valmiina julkaistavaksi syksyllä (ml. omani, eli uusi Kirikou.)

Kuinka tärkeää muoto on elokuvillesi?

Mottoni on: En halua valita, haluan kaiken. Silti sanoisin tarinan olevan tärkeintä. Mutta siinä on kuva, katse on vangittava. En selvästikään pidä normaalista, realistisesta CGI:sta. Se ei ole minulle! Voisin tehdä näytelmäelokuvaa (kauniilla ihmisillä!), mutta koen itseni vahvemmaksi ja vapaammaksi animaation kanssa.

Michel Ocelot: Les contes de la nuit, episodi La belle fille et le sorcier (1992)

Michel Ocelot: Azur & Asmar (2006)

Entä elokuvat yleisesti, luuletko että The Artist olisi kiinnostanut ihmisiä jos sitä ei olisi kuvattu kuten se oli?

Mustavalkokuvan ja äänettömyyden kanssa leikkiminen on osa peliä, osa taidetta, The Artist. Jos se olisi kuvattu normaalisti, se ei olisi puhutellut meitä, yleisöä. Sen ajan keinojen kanssa leikkiminen on tässä tapauksessa varsin oikeutettua.

Animaatiota elokuvan tyylilajina ei oteta vieläkään yleisesti täysin tosissaan. Pidetäänkö Ranskassa animaatiota vain lapsille tarkoitettuna? Ottavatko kaikki kriitikot työsi vakavasti?

Lapsikirous on myös ranskalaisen animaation yllä. Ensimmäinen elokuvani, Les 3 inventeurs, tehtiin aikuisille, enkä ikinä edes ajatellut tekeväni lasten elokuvia. Mutta se oli animaatio ja sitä näytettiin vain lapsille. Koko ajan näkee tosin edistystä. Luultavasti japanilaiset ovat auttaneet, ja vahva ranskalainen sarjakuvakulttuuri (Bande Dessinée), jonka aika tuli Ranskassa jo vuosia sitten. Ja kyllä, kriitikot ottavat työni tosissaan.

Michel Ocelot: Les 3 inventeurs (1980)

Michel Ocelot: La légende du pauvre bossu (1982)

Miksei eurooppalaiset arvosta eurooppalaista animaatiota, vaan yhdysvaltalaista ja japanilaista sen sijaan?

Ei pelkästään animaatiota, vaan kaikkea elokuvaa. Amerikkalaiset eivät ole täällä vain myymässä elokuviaan, vaan tappamassa samalla kaikki muut elokuvaajat. Heillä on siihen keinonsa ja he ovat menestyneet siinä. Muutama maa pistää vastaan, mutta se on vaikeaa.

Japanilaisilla se on eri asia. Ensin he tunkeutuivat kaikkiin maailman televisioihin halvoilla animaatiosarjoillaan ja antoivat kasvaville lapsille maun siitä. Sitten he tekivät muutamia hyviä, kekseliäitä ja uskaliaita elokuvia, jotka nousivat tavallisen amerikkalaisen tarjonnan ylitse.

Disneyn tuotanto, klassikot ja uudemmat?

Pidän varhaisista Disney-elokuvista, Prinsessa Ruususeen asti, heidän parhaaseensa. Sen jälkeenkin he ovat tehneet enemmän kuin hienoa elokuvaa, mutta tuotanto ei ole enää koskettanut itseäni. Fantasiaan en ole täysin tyytyväinen, Pähkinänsärkijä on kyllä hyvä.

Siluettianimaatiosi tyyli muistuttaa lähinnä Lotte Reinigerin töitä, otitko kuitenkaan vaikutteita häneltä?

Kyllä, imitoin hänen tekniikkaansa täysin! Ensin lasten työpajoilla. Sitten huomasin kuinka loistavaa materiaalia lapset tekivät näin yksinkertaisella tavalla, kokeilin itse ja rakastin sitä.

Walt Disney, ohj. Clyde Geromini: Prinsessa Ruusunen (1959)

Lotte Reiniger: Prinssi Achmedin seikkailut (1926)

Onko uusi Kirikou edellisen tavoin episodielokuva?

Viisi pientä seikkailua, muistoja lapsuudesta. Uutta isoa kertomusta ei voi tehdä, koska Kirikou ja paha noita kertoi kaiken.

Mikä inspiroi palaamaan aiheen pariin?

Yleisön pyynnöstä. Ihmiset tulevat sanomaan: "teit hyvää työtä, sinun pitää jatkaa! Sinulla ei ole oikeutta lopettaa nyt!" Kirikou on jotenkin radioaktiivinen ja kaiken kaikkiaan, aiheen uudelleen herättäminen kiehtoo itseänikin.

Kirikoun jälkeen, onko tarkoitus tehdä lyhyitä tarinoita vai pitkää elokuvaa?

Ei enää lyhyitä elokuvia lähitulevaisuudessa. Iso tarina, sijoittuen loistavaan Pariisiin 1900-luvun alussa (ja vakavia aiheita kytiessä sen alla) - olen tehnyt tarinoita jotka sijoittuvat moniin eri paikkoihin ympäri maailman. On aika juhlistaa kaupunkia jossa asun ja josta pidän.

Nähdäänkö elokuvassa kenties Georges Méliès jossain muodossa?

Pidän Mélièsista, koitan saada hänet mahtumaan, mutta siihen aikaan kuuluu niin paljon mielenkiintoisia henkilöitä, että elokuvan kirjoittaminen on yhtä helvettiä. En tiedä miten saan niin monia eri ihmisiä sopimaan siihen.

Koneistot ja keksinnöt kiehtovat sinua selkeästi. Oletko ikinä harkinnut tekeväsi täysiveristä tieteiselokuvaa?

Tein jo lyhyen, La reine cruelle (julma kuningatar) elokuvaan Princes and Princesses. En ole ajatusta vastaankaan, mutta sellaista projektia ei ole ainakaan tällä hetkellä tiedossa.

Michel Ocelot: Princes et princesses episodi La reine cruelle (2000)

Minkälaisen elokuvan tekisit jos se ei olisi resursseista kiinni?

Itseasiassa, olen tehnyt vain elokuvia joita olen halunnut erittäin paljon, koko ikäni - ennen Kirikouta, hirvittävin välein, Kirikoun jälkeen, ilman välejä. Ainoina poikkeuksina kaksi Kirikoun jatko-osaa, jotka tulevat yleisön pyynnöstä, eikä syvältä omista intohimoista. Eli jos minulla olisi kaikki mahdollisuudet, tekisin Pariisi 1900 elokuvaa, jota nyt teen. En tarvitse oikeuksia tarinoihin, koska keksin omani. Enkö ole onnekas?!

Jos olisi enemmän rahaa, saisin tehtyä elokuvia nopeammin, mutta vain hieman, luulen että valmistumiselle
on olemassa biologinen kellonsa, kuten lapsissa. Toki saisin myös tehtyä uudelleen asioita elokuvan valmistuttua, vasta siinä vaiheessa huomaa ne kaikki nolot asiat kun on liian myöhäistä!

Kenen kanssa haluaisit työskennellä?

Tavallisen ryhmäni kanssa. Tykkään keksiä tarinoita, kirjoittaa dialogeja, piirtää hahmoja ja taustoja, joten se on lähinnä työskentelyä itseni kanssa ja siitä pitämistä. Musiikkia en tee itse. Haluaisin kokeilla uusia hienoja säveltäjiä, mutta minulla on heikko kyky valita musiikkia, paneutumisesta ja tarpeestani huolimatta.

Olet kokeillut perinteistä kuvausta Björkin musiikkivideon verran, onko kiinnostusta tehdä näytelmäelokuvaa koskaan?

Jos näyteltävä projekti tulee eteen, kuten tuo video tai Kirikou musikaali, kokeilen sitä. Nauttisin oikeasta auringosta oikeilla kehoilla, kasvoilla ja silmillä - se kaikki on niin kaunista. Olen silti niin voimakas animaation kanssa ja olen tutkinut sitä vielä niin vähän, että tuntuu hyvältä jatkaa sen parissa. Aluksi vihasin kun sana "lapsille" leimattiin otsaani, mutta en enää, muovaan sitä ja tavoitan kaiken ikäiset.

Michel Ocelot: Kirikou ja paha noita (1998)

Michel Ocelot: Azur & Asmar (2006)

Minkälainen elokuvissa kävijä olet itse?

Pienenä tiesin siitä vain vähän ja se kiehtoi. Nuorena Afrikassa, kesälomat korkeilla vuorilla, vanhemmat eivät mitään kovia elokuvissa kävijöitä, tarkoitti myös hyvin vähäistä pääsyä niihin. Opiskelijana Pariisissa sen sijaan kävin paljon elokuvissa, eritoten Cinémathèque Françaisessa, jossa lippu maksoi yhden centimen! Nykyään en käy paljoa elokuvissa, työskentelen ehkä liikaa, iltaisin tekee mieli vain mennä nukkumaan.

Sitä paitsi minulla on meneillään vaihe, kun olen tekijä enkä kuluttaja - minun on ensisijaisesti tehtävä elokuvia. Täytyy myöntää että kärsin hyvin helposti toisten puolesta, sekä todellisuudessa että elokuvateatterissa. Sitten kysyn itseltäni: onko oikein maksaa kärsiäkseen niin paljon, kun voisi olla iloinen ulkopuolella? En tietenkään kärsi jos elokuva on hyvä, aihe vilpitön ja tarkoituksellinen. Kieltäydyn elokuvista jotka pelaavat vain verellä, aseilla aseilla aseilla, ruumiilla, massamurhilla, sadismilla, ahdistuksella ja peloilla.

Suosikki soundtrackit?

Norman Roger, Montréalista, teki upeita sävellyksiä (ml. ääniefektit), erityisesti lyhytelokuviin joista pidin, Frédérick Backin CRAC ja Michael Dudok de Witin Isä ja tytär. West Side Storyn soundtrackin pitäisi myös olla suosikkeja, jo elokuvan itsensä takia ja tietysti Leonard Bernsteinin musiikin.

Suomalainen elokuva?

Tiedän Aki Kaurismäestä. Näin Tulitikkutehtaan tytön, Leningrad Cowboysin ja tiedän hänen muista elokuvistaan. Arvostan hänen vapauttaan ja vahvuuttaan tehdä sitä mitä ei odoteta elokuvan tekijältä! Tosin nyt tätä poikkeavuutta odotetaan häneltä. Sama poikkeavuus löytyy myös virolaisista animaatioista. Itse kuljen toiseen suuntaan.

Kymmenen suosikkielokuvaa?

Hermina Týrlová: Lelujen kapina (Vzpoura Hracek, 1947)
Frédéric Back: CRAC (1981)
Michael Dudok de Wit: Isä ja tytär (Father and Daughter, 2001)
Yuri Norstein, Francesca Yarbussova: The Heron and the Crane (Tsaplya i zhuravl , 1974, oikeastaan kaikki heidän elokuvansa)
Edward Nazarov: Once Upon a time a Dog (Zhil-byl pyos, 1982)
Nina Shorina: The Poodle (1984)
Walt Disney: Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty, 1959)

Yuri Norstein: The Heron and the Crane (1974)

Marcel Carné: Paratiisin lapset (Les enfants du paradis, 1945)

Jerome Robbins: West Side Story (1961)
Jean Renoir: Suuren illusionin ensimmäinen puolisko, Pierre Fresnay/Eric von Stroheim (La grande illusion, 1937)
Joseph Mankiewicz: Kaikki Eevasta, Bette Davis! (All About Eve, 1951)
Marcel Carné: Paratiisin lapset , kaikki näyttelijät! (Les enfants du paradis, 1945)

Oho, siinä oli 11! Mutta kymmenen listani onkin tehty vähintään viidestäkymmenestä elokuvasta! Animoiduissa elokuvissa minua kiehtoo ihanan yksinkertainen, leikeltyjen palojen liikkeen taika, nuket, piirrokset jotka eivät peittele olevansa piirroksia. Ehkä, jos olisin syntynyt tietokoneiden aikana, jolloin kaiken voi tehdä ilman materiaalia, muotoja tai olemassaoloa, en varmaan olisi työskennellyt animaation parissa.

Hiton hyvät sumpit?

Tulen olemaan tässä pettymys kuten videopelien kanssa.. Kahvi ei sinänsä kiinnosta - minulle riittää pikakahvit - suuri synti! Aamuisin otan ranskalaisittain café au lait'n, lounaan jälkeen otan kupin kahvia ystävien kanssa lounashetken nautintoa pitkittääkseni. Siinä kaikki. Itseasiassa, olen pitkin päivää kahvin hörppimistä vastaan. Se tarkoittaa ettei kiinnostus riitä ja yrittää paeta töitään.

Tiedän tarkalleen millainen oma hiton hyvä kupilliseni kahvia on: Teen itselleni kunnon kahvit, laitan pöydälleni, vain löytääkseni kylmentyneen ja koskemattoman kupin tunteja myöhemmin. Olen ollut intohimoisesti syventyneenä työhöni! Tauoton kahvinjuonti on kuin tupakointi (vaikkei yhtä paha): tietyn iän jälkeen tulisi päästä irti tuttipullosta.

Mutta elän lämpimässä maassa. Luultavasti Suomen kaltaisissa olosuhteissa on aivan oikein pitää samovaaria kuumaa vettä, valmiina kupille kuumaa toisensa jälkeen. Uskon enemmänkin teetaukoihin - "teen" ollessa mikä tahansa juoma, mutta vain säännöllisin ajoin, ehkä kerran aamulla ja ehdottomasti kerran iltapäivällä.

Michel Ocelot: Les contes de la nuit, episodi Le prince des joyaux (1992)

Filmografia

Kaksi ensimmäistä Kirikou-elokuvaa ja Azur & Asmar on toistaiseksi julkaistu Suomessa. Loput animaatioden nimistä olen kääntänyt suoraan huikella ranskankielen ymmärrykselläni. Suosittelen tutustumaan.

Lyhytelokuvat

1980 - Les 3 Inventeurs (Kolme keksijää)
1981 - Les filles de l'égalité (Tasa-arvoiset tyttäret)
1982 - La légende du pauvre bossu (Legenda kyttyräselästä)
1987 - Les quatre voeux du vilain et de sa femme (Roiston neljä toivomusta ja vaimo)
1992 - Les Contes de la nuit (Yön tarinoita)

Tv-sarjat

1983-84 - La princesse insensible (Tunteeton prinsessa, tv-sarja)
1988 - Ciné Si (Elokuva jos, tv-sarja)
2010-11 Dragons et Princesses (Lohikäärmeitä ja prinsessoja)

Musiikkivideo

2007 - Björk: Earth Intruders

Pitkät elokuvat

1998 - Kirikou et la sorcière (Kirikou ja paha noita)
2000 - Princes et princesses (Prinssejä ja prinsessoja)
2005 - Kirikou et les bêtes sauvages (Kirikou ja viidakon eläimet)
2006 - Azur & Asmar
2011 - Les Contes de la nuit (Yön tarinoita)
2012 - Kirikou et les hommes et les femmes (Kirikou ja miehet ja naiset)