Perustin valintani enemmän tai vähemmän yhdistävään teemaan, tunneperäisen fiksaation täyttämiseen, joka on elokuvan muoto. Seikka, johon kiinnitän toki suuresti huomiota aina, jota ihailen ja tutkin. Nämä kaikki elokuvat halusin ehdottomasti nähdä kankaalta. Nämä olivat suureksi osin rakennettu jonkun tyyliin tai tyylien varaan, tai kerrontatapoihin, jotka määrittelivät itse elokuvaa yhtä paljon tai enemmän kuin esimerkiksi juoni.
 |
| Tomás Lunák: Alois Nebel (2011) |
Alois Nebel. Vuoden 1989 Tšekkoslovakiaan sijoittuva mustavalkoinen animaatioelokuva. Taustat hyvin kuvitusmaisia, sarjakuva- ja graphic novel henkeen, hahmot oikeista näyttelijöistä rotoskoopattuja. Vahvalla kontrastilla toteutettu graafinen ilme on hyvin vaikuttava, äänimaailma tunnelmallinen, sateenropina ja junat aina yhtä taianomaisia.
Teknisesti estetiikkaan on panostettu oikein mukavasti, mutta monisävyisiä, liukuvärjättyjä, yksityiskohtaisia tai utuisia taustoja vasten silkka mustavalkoinen hahmo, liikkuen ympäristöönsä nähden epäluonnollisesti, töksäyttää välillä yhtenäisyyden poikki.
Elokuva huokuu kalskean tunnelmallista eilispäivän tsekkoslovakiaa, aihepiireiltään se on hieman synkeä, ei silti erityisen painostava. Elokuvan nimihenkilö on tavaranlähettejä juna-asemalla, joka alkaa näkemään flash backeja ikävistä muistoistaan toisen maailmansodan lopulta. Parhaimmillaan varsin upeaa katseltavaa ja koettavaa, senpä takia valitsinkin elokuvan nähtäväksi teatterin hämyssä.
 |
| Guy Maddin: Keyhole (2011) |
Maailman eristäytynein suurkaupunki, Kanadan Winnipeg, on koulinut kovassa kehdossaan eräästä kasvatistaan yhden nykysurrealistisen taide-elokuvan kovimmista nimistä. Guy Maddinilla on toisaalta aivan oma tunnistettava tyylinsä ja toisaalta ei omaa tyyliä lainkaan. Perimmäisenä ideana on yhdistellä valmista elokuvaperimää sieltä täältä yhteen ilman rajoituksia. Keskittyen niihin vanhoihin hyviin aikoihin tietenkin.
Keyhole on aikamoinen sekamelska mykkä- ja hollywoodin kultakauden estetiikkaa, kummitustaloromantiikkaa, film noir gangsterielokuvaa ja päälle on liitetty vielä reippaalla kädellä Jean Cocteauta. Kaikki tämä elämän ja kuoleman häilyvässä rajamaastossa liikkuva, muttei liian vakavasti itseään ottava mustavalkokuva on punottu Odysseian kehyskertomukseen.
Mielenkiintoista seurattavaa, joskaan yhdellä katsomisella ei taida saada siitä kaikkea irti. Udo Kier ja Isabella Rosselini ovat aina plussaa.
 |
| Miguel Gomes: Tabu (2012) |
Portugalilainen Tabu on suuruudenhullu, tunteella ja taidolla tehty rakkaudenosoitus elokuvataiteelle. Ei aivan uusi versio F.W. Murnaun viimeiseksi jääneestä, saman nimisestä elokuvasta, mutta selkeä yhteys löytyy. Harmi, ettei näinkin ajatuksella rakennettu elokuva vain jaksanut innostaa tai kiinnostaa tarpeeksi. Elokuvaa on pakko kunnioittaa, mutta välillä seuraaminen oli jopa hieman haastavaa.
Elokuva kertoo mitä merkillisimmillä keinoin tarinaa elämästä ja rakkaudesta. Elokuvan ensimmäinen puolisko sijoittuu nykyhetken Portugaliin ja jälkimmäinen menneen ajan Afrikkaan. Väliin mahtuu yllättävä rock 'n roll -osuus, krokotiili ja humoristista, harkitun tönkköä dialogia. Jälkimmäinen puolisko on tehty mykkänä, ympäristön äänet, kuten tuuli ja lehtien rapina täyttävät ääniraitaa, muttei puhe. Paljon hyvää, etenkin yksittäisiä oivalluksia ja hauskoja yksityiskohtia. Kiinnostaisi palata elokuvan äärelle vielä toistekin.
Ehkä seuraavalla kerralla sitten ne värilliset elokuvat, jotka edustivat tällä festarikierroksella vähemmistöä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti