Suomen Marsalkka (Marshal of Finland, 2012)

Gilber K. Lukalia: Suomen Marsalkka (The Marshal of Finland, 2012)

Nyt sen on nähnyt ainakin kohtalaisen suuri osa ihmisistä, joita se ylipäätään kiinnostaa. Pahamaineisen, mustalla (Telley Savalas Otieno) Mannerheimilla kuvatun, Suomen Marsalkan (Marshal of Finland, 2012).

Elokuvaan keksittiin oikeasti melko hieno ja taloudellinen kerrontatapa - syvällä Afrikassa, pimeyden jo laskettua, kertoo vanhaparta kylän lapsille tarinan suurmiehestä. Hyvin perinteinen ja asiayhteyteen sovelias tapa esittää kertomus. Tuntuu kuin lapsille kerrottaisiin Suomen Marsalkasta ja he kuvittelisivat sen mielessään, kuten he asiat ja ihmiset näkisivät. Kenialaisina Keniassa, tuttuina hahmoina ja nykypäivänä. En voi kieltää, etteikö ensimmäinen kohtaus olisi antanut odottaa sittenkin onnistunutta elokuvaa.

Totuus kuitenkin on, että lyhyestä kolmen vartin pituudestä huolimatta ainakin kolmannes on silkkaa täytemateriaalia. Hidastuksia, tyhjän rullaamista, täytelauseita ja muita tyhjänpäiväisyyksiä. Kuin Robert Rodriguezin budjettielokuvan kuvaamisen käsikirjasta, El Mariachin aikoihin, mutta Rodriguez osasi tehdä silläkin vähällä taidetta ja toimintaa. Tämän elokuvan mastermindit, dokumentaristi Erkko Lyytinen ja Viron lahja näemmä vain Virolle, Ken Saan, saavat lopulta valmista, mutta onko siitä mihinkään?

Suomen Marsalkka sivuuttaa lähes kokonaan sotatantereet ja -meriitit Carl Gustaf Emil Mannerheimin elämästä ja mikäs siinä. Tarkoitus on olla rakkaustarina. Tuloksena lähinnä tutkielma naisen hahmosta ja roolista miehen elämässä, tässä tapauksessa suurmiehen. Pahinta elokuvassa on ehkä se, ettei yhtään mitään jätetä tulkinnan tai ajatusten varaan. Kertoja latelee tarinaa, tehden kuvat merkityksettömiksi, näyttelijät vääntävät kohtausten tapahtumat rautalangasta sitä myöten kun tapahtumia kuljetetaan eteenpäin. Kaiken huippu on yli-imelä loppukohtaus, naurettavine "viisauksineen".

Suomen Marsalkan ympärille rakennettu dokumenttisarjahan tässä on se hyvä juttu. Viihdyttävä ja mielenkiintoinen katsaus elokuvantekoon Keniassa, suomalaisten pyrkimyksiin toteuttaa sitä siellä virolaisen ohjeistajan avustukella. Näkihän jo sarjasta, mitä tuleman pitää. Emme olleet tekemisissä minkään oikeiden ammattilaisten kanssa, missään vaiheessa, missään maassa. Ellei sitten koko ideana ollut saada kasaan pelkästään tuo mainio dokumentti, joka vaati uhrauksena selkkauksen, mediahuomion ja valmiin Mannerheim-elokuvan mustalla näyttelijäkaartilla.

Dokumentissa mainitaan toistuvasti tämän olevan ainakin se ensimmäinen Mannerheim-elokuva, vihdoin ja viimein. Sehän siis ei pidä paikkaansa ja kertoo mielestäni jo tekijätiimin todellisesta asiantuntemuksesta. Pidit animaatioelokuvaa sitten vakavasti otettavana elokuvanlajina tai et, se on sitä aivan yhtä paljon - tässä tapauksessa enemmänkin - kuin näytelmäelokuva.

Katariina Lillqvist ohjasi vuonna 2008 stop-motion nukkeanimaation Mannerheimista, joka oli huomattavasti vaikuttavampi kaikilla osa-alueilla. Se on 26 minuutin pituudellaan tietysti lyhytelokuva, mutta niin on Suomen Marsalkkakin. Lillqvistin Uralin perhonen sai niinikään pienoisen mylläkän aikaan, vihjaten Mannerheimin olevan homoseksuaali. Ei ole helppoa niillä, jotka odottavat "sitä oikeaa" Mannerheimista kertovaa elokuvaa.

Suomen Marsalkka on hädin tuskin katsomisen arvoinen, ellei sitä katso dokumenttisarjan päätteeksi. Palana tuota kokonaisuutta siitä saa jo paljon enemmän irti.