127 tuntia (2010)

Mies änkyttää, vaikka kovasti pitäisi puheita pitää. Toinen on haudattu maan alle ja pinnalle pitäisi päästä. Toisaalla liuta miehiä saunoo ja avautuu elämästään. Yksi taas jää jumiin kiven ja kallion väliin, eikä pullo virvoitusjuomaa ainekaan haittaisi parin päivän lusimisen jälkeen. Viime vuonna tehtiin jostain syystä hyvin paljon elokuvia jotka perustuivat yhteen hyvin yksinkertaiseen perusideaan. 127 tuntia kertoo viimeisenä mainitusta tapauksesta.

Danny Boyle on ilahduttanut sujuvasti kerrotuilla nopeatempoisilla ja vauhdikkaasti leikatuilla elokuvillaan jo pari vuosikymmentä ja on onnistunut pettämään tuloksillaan itseni toistaiseksi vain kerran. Ensimmäinen aikakausi käsitti mainioita elokuvia kuten Shallow Grave, Trainspotting, A Life Less Ordinary ja Beach, huippuviihdyttävästi kerrottua ihmiseloa lain ja moraalin nurjalla puolella. Uusi aikakausi uudisti myös ohjaajan teemat ja aihepiirit kertaheitolla, moderni zombiefilmatisointi 28 päivää myöhemmin, hypersyvällinen sci-fipohdiskelu Sunshine, intialaisten slummien kasvateista kertova Slummien miljonääri ja uusimpana tämä yhdenmiehen rutiiniseikkailuna alkanut eloonjäämiskamppailu.

Alusta asti elokuva imaisee mukaansa vauhdikkaalla rytmityksellä, jota vielä korostetaan boylemaisin rinnakkaiskuvin. Missään vaiheessa en kokenut elokuvan junnaavan hetkeäkään, sen intensiivinen jännitys ei laukea koko aikana, vaan pitää otteessaan mestarillisesti alusta loppuun. Kuvilla maalailua ei harrasteta niin hartaasti kuin miljöö antaisi myöten, mutta kyllä sillekin muutama hetki suodaan. James Franco vetää roolinsa äärimmäisellä tunteella, jolloin hahmon tukalaan tilanteeseen voi jopa samaistua. Vaikka tapahtumapaikkana periaatteessa on lähinnä tuo yksi sola johon sankari jumahtaa, voinee olettaa kaikkien arvaavan, että lääniä levitellään hieman myös mielen sopukoista löytyvällä kuvastolla unien ja muisteloiden avulla. Tätä tehokeinoa on käytetty kuitenkin juuri sopivissa määrin, ettei klaustrofobinen perustunne pääse lipeämään.

Elokuva on painoarvoltaan sekä raskasta, että kevyttä seurattavaa. Viihdettä se on ilman muuta, mutta se saa välillä kirvoitettua myös ahdistuksen tunteita katsojasta. Herkkä mieli saattaa ottaa muutaman kohtauksen vastaan jopa suurella inholla, mutta mikään kohtaus ei ole mielestäni tehty pelkästään shokeerausmielessä. Tarina ja siihen syventyminen vaatii tehokeinoja, jotta se pysyy uskottavana ja jopa nautinnollisena, jos niin voi edes sanoa. Ei elokuva ole kuitenkaan pelkkää kitumista, siinä on huumoria ja lämpöäkin. Olisi hirveän mukavaa todeta kliseisesti loppuun, että elokuvan nähtyä alkaa pohtimaan elämän arvoja uusiksi, mutta ikävä kyllä sellaisen imelyyden ja syvällisyyden asteikolle ei ihan päästä. Suosittelen elokuvaa kuitenkin varauksetta kaikille ja tahtoisin itsekin nähdä sen jo pian uudestaan.