Ehkä äkkiseltään yksi kaikkien aikojen huonoimpia elokuvan nimiä, mutta eipä anneta sen häiritä. Kanadan ranskankieliseen Quebeciin sijoittuva C.R.A.Z.Y. on aikakausielokuva, jossa kuljetaan läpi aikavälin 1960-80, hyvin suosittu ajanjakso elokuvissa jo pitkään. Miksei olisi, tuona aikanahan ihmiskunta on kokenut suurimmat murroksensa, tieteellisesti, musiikillisesti ja monella muulla tapaa.
Tällaisissa elokuvissa on hauska seurata muodin kulkua, nuo vuodet ovat tulleet erittäin tutuiksi niin orginaalielokuvista kuin retrospektiiveistä, musiikista ja lehdistä. Musiikki, muoti ja maailman tapahtumat, niillä alleviivataan missä mennään, mutta silloin tällöin isketään myös vuosilukua ruutuun. Jälkiperoisissa kuvauksissa esitetään usein sisustus ja muu juuri sen vuoden mallin mukaan, vaikka ihmisten kalustushan saattaa vaihtua todellisuudessa kymmenienkin vuosien sykleissä. Sellaisen seuraaminen ei kuitenkaan olisi niin hauskaa. Etenkin 70-luvun muoti ja muotoilu ovat itselleni aina suurta juhlaa, alkuperäiselle muodin hulluudelle kuitenkaan harvoin pärjätään.
Viisi erilaista veljestä koostuu päähenkilön lisäksi muropaketin kylkeä tavaavasta nörtistä, urheiluhullusta, koviksesta ja yhdestä muuten vaan mustasta lampaasta. Elokuva alkaa kun päähenkilö syntyy. Parhaita kortteja ei tälle vaaville jaeta, sillä ensinnäkin hän syntyy jouluaattona ja toiseksi isä pudottaa tämän heti sairaalapediltä maahan. Lahjoja saa siis verrattain vähemmän ja isä pelkää pojan kasvavan kieroon. Kauheinta mitä isä voisi kuvitella, on että hänen pojastaan kasvaisi homppeli ja jotakuinkin toisiksi pahinta se, että joku rikkoisi hänen Patsy Cline -keräilyvinyylinsä. Pojan elämä ei ota ainekaan mitään noususuhdannetta kun jo todella nuorella iällä alkaa näitä kahta asiaa sorkkimaan. Isä yrittää pakkomielteisesti kitkeä olemattomankin viitteen homouteen ja raivoaa lapsilleen jotka homottelevat toisiaan tämän tästä. Pojasta kasvaa David Bowieta ja Pink floydia kuunteleva pössyttelijä ja oman tiensä etsijä, joka konkretisoituu lähes coelhomaisella tavalla.
Elokuvaa voin suositella ihan kaikille. Luulen että etenkin naisväelle se on aika varma valinta, mutta melko pitkälti kaikille ikää, sukupuolta tai suuntautumista katsomatta. Se on kuvattu miellyttävästi ja mukaansatempaavasti, siinä on mainio tarina, näyttelijät on hyviä ja ainekin itselleni täysin tuntemattomia. Musiikki on hyvää ja sitä on riittävästi, Pink Floyd, Rolling Stones, Bowie ja Patsy Cline on saattanut haukata ison loven budjetista, mutta sillä on elävöitetty elokuvaa senkin edestä. Palaan varmasti elokuvan ääreen vielä itsekin. Très bien.
Leave Her to Heaven (1945)
Värillinen film noir on harvinainen elokuvien joukko, johon kuuluu hädin tuskin tusinan verran leffoja ja se on siitä hauskaa ettei lisää voi ikinä tehdä. Tuolla kuvauksella tarkoitetaan elokuvia, jotka on tehty film noirin aikakaudella 1930-40 luvuilla, tyylilleen uskollisena mutta värillisenä. Film noirin tunnusmerkistöön kuuluu tumman sävyt ja varjot, joten jo siitä syystä niitä ei ole värillisenä rohjettu paljoa kokeillakaan. Tyylin varsinaisen aikakauden jälkeisiä noireja kutsutaan jo neo-noireiksi, joita tehdään harvakseltaan edelleen.
Marilyn Monroen tähdittämän Niagaran lisäksi tunnetuin ja suurella todennäköisyydellä paras värinoir lie tämä Leave her to Heaven, upea Technicolor-teos, jonka pääosissa nähdään Gene Tierney loistavan kierona femme fatalena, Cornel Wilde lankeavana miehenä ja nuori Vincent Price välikappaleena ja ex-miehenä. Kuvaus palkittiin Oscarilla ja sitä katsellessa ei voi kuin harmitella, ettei värillisiä noireja tehty enempää.
Tarina alkaa kun mies ja nainen tapaavat junassa. Junat ovat etenkin vanhoissa elokuvissa tunnelmaltaan miltei maaginen tapahtumapaikka ja täten osuvin tällekin elokuvalle (Peter von Baghilta on tänä vuonna ilmestynyt kirja Junassa, jossa käsitellään elokuvan ja junan yhteistä historiaa). Pari rakastuu pian ja elämä vaikuttaa päällisin puolin onnelliselta. Niinpä niin, sairaalloisen mustasukkaisen naisen sisällä kuitenkin velloo pakkomielteiden ja koston keitokset, jotka odottavat vain oikeaa hetkeä purkautuakseen.
Kyyninen maailma on noirin avainsana ja ihmiskunnan voidessa hyvin, elokuvien ihmisillä menee hyvin. Laman ja sotien synkistänyt Amerikka loi tietämättään lajityypin, jonka ranskalaiset myöhemmin nimesivät film noiriksi. Rikoksia sivuavaa melodraamaa tehneet ohjaajat eivät siis itsekään tienneet luovansa täysin uutta lajityyppiä, joka tosin jää tavallisen genrerajoittelun ulkopuolella. Kyseessä on laman aiheuttama tyyli ja kun kyynisyys palasi 1970-luvun ahdingon keskellä, palasi hetkellisesti myös noir elokuvantekijöiden mieliin. Neo-noiriksi voidaan kutsua näitä elokuvia, jotka tehdään tietoisesti tyylille uskollisesti.
Elokuvan tyyleistä kiinnostuneille, film noirin ja technicolorin ystäville, kevyen psykologisista trillereistä tykkääville ja muuten vaan elokuvafriikeille, suosittelen. Etenkin kun leffaa näkee myytävän alle euron hintaan valkokantisten 20th Century Classics -painosten nimissä, kannattaa antaa sille mahdollisuus. Puolueellisin perustein klassikon titteleitä jakavan sarjan joukosta Leave Her to Heaven ansaitsee ehdottomasti klassikkostatuksen, se kuuluu ilman muuta 1940-luvun parhaiden värielokuvien joukkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti