The Prestige (2006)Christopher Nolanin ohjaamat elokuvat ja yhdessä hänen veljensä Jonathanin kanssa hiotut tarinakudokset ovat löytäneet paikkansa elokuvayleisön suosiossa. Inception on saanut osakseen kummastelua, sillä tarina muistuttaa ankkapiirtäjä Don Rosan aiemmin ilmestynyttä tarinaa. Nolanit kieltävät vaikutteet, mutta samankaltaisuus on kiistämätön. Kun olen ajatellut asiaa tarkemmin, tulin siihen tulokseen että jokainen Nolanin elokuva käsittelee samanlaisia ajatuskuvioita kuin Rosan tarinat. Nuo kaksi eri taiteenalan mestaria ovat yksinkertaisesti samalla aaltopituudella tarinoitaan veistellessä, juonien kompleksisuus ja mielikuvitukselliset ajatusleikit ovat kummankin parhaita puolia. Itse asiassa, jos Don Rosan nerokkaita tarinoita tuotaisiin joskus valkokankaalle, Nolan olisi ohjaajavalintana vailla vertaa.
Parhaiten Nolan tunnetaan Batmanin tuomisesta nykyiselle vuosituhannelle, toistaiseksi kahden synkän lepakkofilmatisoinnin myötä, sekä tietysti hulppeasta läpimurtoelokuvastaan Memento ja viimevuoden vaihtoehtoisesta kesähitistään Inception. The Prestige on jäänyt aavistuksen verran pienemmälle huomiolle näiden jättien varjoon, mutta ottaen huomioon että se kuuluu jo mainittujen neljän elokuvasta tavoin imdb:n top 250:n, ei missään nimessä voi puhua välityöstä. Kaikki nämä ohjaajan elokuvat sijoittuvat sitäpaitsi listan parempaan päähän, joka tekee Nolanista yhden tämän hetken ehdottomasti suosituimmista ohjaajista. Se on varsin mielenkiintoista, sillä elokuvat eivät tosiaan ole ihan helpoimmasta päästä.
The Prestige sijoittuu hieman reilun sadan vuoden taakse, aikaan jolloin kinemateekkien sijaan suuret salit täyttyivät ihmisistä jotka tulivat katsomaan elävää taidetta ja taikureita. Alalla on kaksi kilpailevaa suuruutta, joiden kaksintaisto kasvaa elämää suuremmaksi. Kummankin on kehitettävä uusia ja hurjempia temppuja säilyttääkseen yleisön mielenkiinto ja traagisesta vahingosta alkaa kollegojen verinen ja anteeksiantamaton koston kierre. Taikureina vaikuttavat Christian Bale ja Hugh Jackman, sivuosissa nähdään Scarlett Johansson, Michael Caine ja David Bowie. Juonenkulku käänteineen ja oivalluksineen on vaikuttavaa seurattavaa, mutta aikajaksojen välillä harppaillaan tarpeettoman paljon, joka sekoittaa yhtenäisyyttä ja keskittyminen pääsee helposti herpaantumaan. Tarina on kuitenkin vahvuudeltaan vähintäänkin muiden Nolanin veljesten tuotosten luokkaa ja se onkin aina tuntunut olevan heillä parhaiten hallussa.
Kolmannelle veljekselle Matthew'lle ei maistunut elokuvien kieroilu ja hän käsikirjoitti synkkiä juonikuvioita suoraan todelliseen elämäänsä ja ansaitsi tämän myötä syytteen murhasta toissa vuonna. Kaidalla polulla pysyneet veljekset ovat vahvistaneet sijansa elokuvamaailman suurimpien joukossa ja Christopher haluttaisiin kiinnittää tulevan Blade Runner-aiheisen elokuvan ohjaajaksi. Kyse ei ole uudesta versiosta, vaan alkuperäistä elokuvaa edeltäviin tai sitä seuraaviin aikoihin sijoittuvasta omasta tarinasta. Nolan sopisi projektiin erittäin hyvin ja toivon että aihe saisikin arvoisensa ohjaajan.
Lyhyt Onni (1945)Suurin osa vastaavista romanttisten juonikudoksten pastisseista ei kuitenkaan yllä tähän. Lyhyt onni on sarjassaan yksi harvoista lähes virheettömistä luomuksista. Englantilaisen elegantti lähestyminen tuo siihen luultavasti oman syvyytensä, jolla se erottuu monista amerikkalaisista hengenheimolaisistaan. Englannin savu, tahdon ja moraalin välinen taistelu, sekä raadollisen aidontuntuiset roolisuoritukset kutsuvat katsojan elokuvan pariin mitä todennäköisimmin uudestaan.
Persepolis (2007). Katsoin elokuvan pikauusintana, ennen kuin se pitää kiikuttaa takaisin kirjastoon. Juttua on kirjoitettu aiemmin, ei lisättävää.
Beck: Japanilainen maalaus (2007). Siitä hauska dekkarielokuvien sarja, että itse nimikkosankari Beck ei tunnu tekevän juuri mitään. Suoraviivainen ja äkkipikainen Gunvald ratkoo tapaukset lähes poikkeuksetta omilla metodeillaan ja viime jaksossa mukana oli myös vieraileva saksalainen poliisimestari.
Captivity (2007)Captivity (2007). Roland Joffe on toiminut ohjaajana jo lähemmäs 40 vuotisen uran ja silti hänen tuorehko kauhuelokuvansa muistuttaa nuoren innokkaan kauhufriikin debyyttiä. Mitään läpimurtoa Joffe ei ole ikinä varsinaisesti saanut aikaan, mutta uran vaiheelle mahtuu ihan onnistunutta Linnaketta ja toisaalta häpeällistä Super Mario Brosia, johon hän on tosin vain osasyyllinen. Tv-sarjoista alkanut ura käsittää siis kaikenkirjavaa taustaa ja siksi Captivityyn onkin vähän vaikea suhtautua ohjaajan näkökulmasta.
Huvittelun ja tieteen nimissä toimitettu ihmisten järjestelmällinen kidutus ei ole kauhun piirissä varsinaisesti uusi aihe, mutta se on ollut erittäin trendikäs sellainen viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kauhu on jo genrenä hieman toistossa kuluva laji, eikä samat asiat tee enää välttämättä uudelleen nähtynä kummoistakaan vaikutusta. Tämä tarkoittaa sitä, että jos on nähnyt jo tähän verrattuna aivan ylivertaisia elokuvia kuten Saw, Hostel, Marttyyrit ja My Little Eye, ei voi olettaa saavansa tästä ihan hirveästi irti.
Kuitenkin kohtalainen perusteos, jota seuraa sujuvasti ihan onnistuneen toteutuksen ja edes hivenen mielikuvituksellisten käänteiden ansiosta. Leffa sopii siis lähinnä niille, joilla aihepiiri herättää mielenkiintoa, mutteivat ole kerenneet turtua lajin yksipuolisiin maneereihin. Kidutuskauhu kuulostaa kyllä pahemmalta titteliltä kuin mitä lopputulos onkaan, sarjassaan kesy, vaikka mainoslauseissa uhotaan elokuvan olevan Amerikan kohutuin ja sen traileritkin ovat joutuneet pannaan. Suuruudenhullun leikin uhrina 24-sarjasta tuttu Elisha Cuthbert.
Mirrormask (2005). Hyvin ilmeisiin ratkaisuihin alentunut satufantasia tytöstä joka etsii identiteettiään aikuisuuden kynnyksellä. Tietokone-efektit ovat melko halpaa sorttia ja elokuva olisi kaikin puolin voinut sävähdyttää edes vähän jos se olisi toteutettu elävällä ympäristöllä, sillä osa hahmoista ja tapahtumapaikoista ovat ihan hauskoja. Kuvat on tosin muutenkin vähän liian täyteen ahdettuja eikä niistä vähistä onnistuneistakaan hetkistä voi saada kunnolla mitään irti. Tyttö uneksii itsensä naamarimaahan, jossa tihrusilmämaskinen pojankoltiainen tulee hätiin ja tarunomaisen peilinaamion metsästys alkaa. Sitä seuraa sarja toinen toistaan yllätyksettömämpiä tapahtumia ja uni päättyy.
Walkabout (1971)Walkabout (1971). Nicolas Roegin debyytti on ohjaajalleen tyypillistä elokuvallisten kokeilujen ja monimerkitysten ilotulitusta. Elokuvan alku kuvaa kakofonista kaupunkilaissinfoniaa kiireen ja sekasorron keskellä radion pauhatessa ja kuvien vaihtuessa toisiksi äkkinäisillä leikkauksilla ja rasittavalla mölyllä. Perheenisä on saanut tästä hektisestä nykymaailmasta tarpeekseen ja ajaa keskelle australialaista erämaata, laskee lapset piknikkiä asettelemaan ja heittäytyy hulluksi räiskien aseella ja sytyttäen itsensä ja autonsa tuleen. Nuori naisen alku kääntää pienemmän veljensä katseen muualle ja he lähtevät etsimään tietä ulos erämaasta.
Elokuvan vahvuus on tuon loistavan elokuvaajan visuaaliset oivallukset ja kahden maailman vastakkainasettelu. Kuvat ovat hyvin raadollisia ja suorasukaisia, eläinkuntaa suolestetaan ja sen mädäntymiselläkin mässäillään puhuttelevin lähikuvin. Erämaan selviytymiseen liittyviä raakuuksia kuvatessa heitetään sekaan vilaukselta nähtäviä kuvia urbaaniympäristöstä, jossa vaikkapa kotiäiti viipaloi lihaköntsää. Luontoelokuvamaisessa kuvamaalailussa ympäristö tulee edukseen esille ja kaiken maailman nilviäisiä saa ihastella siinä sivussa.
Walkabout tarkoittaa aborginaalien heimon aikuistumisriittiä, jossa nuorukainen lähetetään oman onnensa nojaan erämaahan, nämä kaksi valkoista kaupunkilaista ovat siis omalla walkaboutillaan. Matkan varrella kaksi kulttuuria kohtaa kun aito riittiläinen osuu sisarusten tielle. Yhteistä kieltä heillä ei ole, mutta omat keinot kommunikointiin kuitenkin löytyy ja erilaisista lähtökohdista lähtevät tahot löytävät toisistaan jotain yhteistä. Elokuvassa otetaan vahvasti kantaa ns. sivistykseen ja kulttuurieroihin. Kyseessä on edellisen tavoin coming of age -elokuva ja hyvin paljon parempi sellainen.
Ainahan se on kiinni siitä, millaisista elokuvista sattuu ylipäätään tykkäämään, mutta monella tavalla Walkabout on minulle elokuvaa lähes täydellisimmillään. Juonivetoinen se ei juurikaan ole, joten tämä on teos niille, jotka tykkäävät vain katsella ja vaikuttua elokuvailmaisun hienouksista, kuvista, väreistä, luonnosta, elämästä ja erilaisuudesta.
Margot at the Wedding (2007). Nicole Kidmanin esittämän menestyvän kirjailijan sisko on menossa naimisiin, eikä miesvalinta tunnu kovinkaan montaa miellyttävän. Lapsuudessa läheiset siskot ovat etääntyneet aikojen saatossa, vaikka kaikki esittävät asioiden olevan kunnossa. Neuroosit ja traumat laukeavat kullakin tahoillaan, eikä Jack Blackin esittämä tuleva sulhanenkaan pääse helpolla. Tilanne pääsee erinäisten sattumusten jälkeen kipeäksi ja tapahtumat taipuvat parhaimmillaan mukavan mustiksi. Sujuvaa hyvin kirjoitettua ja näyteltyä perhesuhdedraamaa amerikkalaisittain.
Kuin surmaisi satakielen (1962). Todellinen amerikkalainen klassikko. Gregory Peckin esittämä asianajaja ottaa asiakseen puolustaa kylän neekeriä, jota syytetään valkoisen heinähattutytön raiskaamisesta. Elokuva perustuu menestysromaaniin ja tapahtumat sijoittuvat rotuerottelun kalvamaan 1930-luvun Alabamaan. Ystävät ja kylänmiehet katsovat pahalla hyväntahtoisen asianajaja Atticusin ratkaisua asettua mustan väen puolelle, koko oikeustaistelu on muutenkin selkeästi vain ihonväristä kiinni. Samalla seuraataan valkoisten lasten idyllistä eloa ja kasvua, on autonrengas keinuna ja kaikki. Kylässä kummittelee myös mystinen Boo, joka ihmetyttää pikkuisia.
Ennakkoluuloja vastaan taisteleva mustavalkoelokuva on kauniisti kuvattu ja siihen on saatu vangittua tietty satumainen lapsen maailma, jossa koetaan elämän suuria käännekohtia. Sattumalta jäin katselemaan Teemalta, vaikka ensimmäinen vartti jäikin näkemättä. Olen tosin nähnyt elokuvan jo monta kertaa ja varmasti tulen vielä katsomaankin.
Mina Olin Siin (2008)I Was Here (2008). Alkuperäiseltä nimeltään Mina Olin Siin. Kyseessä siis virolainen elokuva, joka on tuotettu puoliksi suomalaisvoimin. Huumekuvioihin sijoittuvassa elokuvassa seurataan nuorta pojankloppia, joka oikeasti haluaisi vain opiskella lääkäriksi, mutta kun ei se vain mene niin. Pienestä harmittomasta metan diilauksesta kasvaa kilon säkkeihin siirryttäessä hengenvaarallinen leikki, jossa nuoret rassit ja janarit on pikkuisia nappuloita isojen poikien kuvioissa. Nokkiin otetaan yhtä paljon huumeita kuin nyrkkiäkin ja vain harva selviää puhtain paperein ja nenänalusin. Ihan vakuuttavasti toteutettu elokuva ottaa mallia brittiläisistä ja amerikkalaisista huumemaailman sijoittuvista elokuvista, mutta virolaisuus tuo siihen vielä oman lisämakunsa.
Prestige on huippu!
VastaaPoistaPrestige on ihan hyvä.
VastaaPoista