Limbo (2010) ja seitsemän limbonista elokuvaa.

PlayDead Studios: Limbo (2010)

En kerennyt missään vaiheessa kehua tarpeeksi tanskalaista puzzle-platformer peliä, Limboa. Teen sen nyt tyyliä tarkastellen ja elokuvavaikuttimia käsitellen.

Peli voi olla elokuvallinen monella tavalla. Tarinankuljetukseltaan, hahmonkehitykseltään, toiminnaltaan tai tyyliltään. Limbo on täydellinen esimerkki pelistä, joka on elokuvataiteellisesti tyylitietoisempi kuin nippu paikallisen elokuvateatterin tarjonnasta koska vaan.

Arnt Jensenin ohjaama syvästi tunnelmallinen ja jännittävä elämys on kauttaaltaan saksalaisen ekspressionismin, film noirin ja burtonilaisen goottiromantiikan sävytteistä. Pelimaailmasta erottuu edukseen viitteitä maanmiehen, Carl Theodor Dreyerin mykkäelokuvaan, Vampyriin (1932), sekä Ingmar Bergmanin elokuvien unimaailmoihin. Kauhuestetiikka on viimeistelty kaikin puolin mykkäelokuvaa muistuttavilla, kuvia vääristelevillä tekniikoilla ja rahinoilla.

Kuva ei olisi niin vaikuttava ilman täydellistä tukea äänimaailmasta ja musiikista. Perinteistä melodia- tai rytmivetoista musiikkia pelissä ei ole, akusmaattinen soundtrack koostuu ääniefekteistä ja -tunnelmista, jotka mukailevat pelin tapahtumia.

Pelattavaa riitti itselleni hieman alle kolme tuntia, eteneminen oli alusta loppuun hyvin sulavaa ja vain muutama kohta vaati paria ponnistelua enempää. Koin pelin siitä huolimatta täydelliseksi vaikeusasteeltaan, puzzlet olivat todella upeasti toteutettuja ja saivat kekseliäisyydellään hyvälle mielelle. Usein oli tosin pakko jäädä ihastelemaan pelin synkän kaunista maailmaa. Absolute beauty.

Olen aina pitänyt elokuvissa kuvaustyylistä, joka muistuttaa 2D side-scrolling- tai seikkailupelejä. Eli tietynlainen siluettimainen sivuprofiili henkilöhahmosta ympäristössään. Seuraavassa seitsemän limbonista elokuvaa, jotka hyödyntävät juuri tuota kuvaustyyliä ja joista osa on varmasti toiminut vaikuttimena myös pelin tyylille:

Tim Burton: Vincent (1982)

Yuriy Norshteyn: Hedgehog in the Fog (Yozhik v tumane, 1975)

Lotte Reiniger: The Adventures of Prince Achmed (Die Abenteuer des Prinzen Achmed, 1926)

Carl Theodor Dreyer: Vampyr (1932)

Michel Ocelot: Princes et princesses (2000)

Robert Wiene: Tohtori Caligarin kabinetti (Das Cabinet des Dr. Caligari, 1919)

Fritz Lang: Metropolis (1927)

The Adventures of Prince Achmed, Hedgehog in the Fog ja Princes et princesses ovat todellisuudessa värillisiä, mutta ovat muokattuina dramaturgisista syistä. Kaikki listan elokuvat kuuluvat henkilökohtaisiin suosikkeihini, enkä voi kieltää, etteikö isona tekijänä olisi juurikin niitä yhdistävä tyyli. Esimerkkejä löytyy toki enemmänkin, mutta näistä on hyvä aloittaa.