Perintö (Family Plot, 1976)

Alfred Hithcock: Perintö (Family Plot, 1976)

Kuten Hitchcock -arviossa totesin, Sacha Gervasin viihdyttävän hitchco-disiacin jälkeen kelpaa mestarin ehtoopuolella tuotettua jännitystä katsella. Alfred Hitchcock oli rajallisissa puitteissaan aina rohkea, mutta pääsi radikaalimmin vapautumaan vasta Psykon myötä. Tuon käänteentekevän, shokeeraavan esityksen jälkeen, hänen elokuvansa eivät enää ottaneet roisiudessa takapakkia.

Ohjaajan viimeiseksi jäänyttä elokuvaa, Family Plot, olin pantannut tähän päivään asti, joskin sitä katsoessa välähdelleet déjà-vut saivat epäröimään sen näkemättömyyttä. Oli miten oli, täytyy myöntää elokuvan olevan ehdottomasti katsomisen arvoinen kaikilta kanteiltaan.

Mielenkiintoinen sattuma, että elokuva julkaistiin juuri tällä viikolla uutena dvd-painoksena, ja esitetään tänään Helsingin Orionissa, Kavan Hitchcock-sarjan päätöselokuvana. Tämä sopii enemmän kuin hyvin psyykkistä tajunnan virtaa käsittelevälle elokuvalle.

Suurten ohjaajien uralta muistetaan yleensä tietyt aikakaudet, johon esimerkiksi Hitchcockin viimeiset elokuvat eivät kuulu. Juuri siksi on mielenkiintoista katsella vahvasti 1930-1960 -lukujen välisestä tuotannosta muistetun ohjaajan elokuvaa, joka on tehty Taksikuskin ja Serpicon kaltaisten elokuvien aikana, 70-luvun puolessa.

Family Plot on erittäin onnistunut rikoselokuva. Timantinlujaksi puristettu kokonaisuus seuraa jalokivivarkauksilla ja feikkiennustuksilla onneaan etsiviä pariskuntia, jotka uskovat päämääränsä löytyvän valuutasta, vaikka aivan muiden täyttymysten kaipaus näyttää kasvonsa yhä vahvemmin.

Elokuva kulkee kahden tarinanlangan limittyessä toisiinsa, kuten suuri osa nykyaikaisista tv-dekkareista. Hahmot ja näyttelijäsuoritukset ovat hitchcockilaisittain hieman rujoja ja anti-romantisoituja, eikä elokuvassa ole yksittäisiä, helposti myyviä shokki-artikkeleita. Luultavasti siitä syystä elokuva ei ole jäänyt yleisön tai edes elokuvaväen mieleen.

Elokuvan verrattain latteat naamat on selitettävissä budjettibalanssilla. Ei mitään Hollywoodin kimaltelevia tähtiä, vaan maanläheisiä, asiansa osaavia tuntemattomampia näyttelijöitä. Tällainen ei yksinkertaisesti kerää samalla tavalla katsojia, mutta kyllä tähtikultin luulisi unohtuvan Barbara Harrisin nappisilmiin uppoutuessa.

Elokuvan avaintekijä, jännitys, on luotu äärimmilleen hiotulla taidolla. Se esiintyy näyttävillä, konkreettisesti nurkkaan ajavilla otoksilla, kuten upeassa lintuperspektiivillä kuvatussa kohtauksessa hautausmaan sokkelopoluilla.

Toisaalta se esiintyy humoristisilla katsojaa härnäävillä epäolennaisuuksilla, kuten mainio kohtaus etäisessä kahvilassa, jossa "hyvikset" vetävät pään täyteen ja naljailevat naapuripöydän uskiksille.

Hyvikset hipsuilla, sillä kuten 70-luvun amerikkalaisen jännitys-, rikos-, ja noir-elokuvien temaattisuuteen perehtynyt tietää, hyvän ja pahan rajapyykki voi olla varsin häilyvä. Siihen tähtää tällä elokuvalla myös Hitchcock.

Tapahtumakaupunki on anonyymi, mutta ajalleen tyypillinen urbaani synkkyys heijastaa kaupungin jopa sanfranciscolaisemmin kuin monet rehellisesti tätä kaupunkia kuvastavat elokuvat. San Franciscoa ei niin vaan peitellä, eikä se onneksi peitykään, sillä se on maailman parhaita miljöitä kyynisen humoristiselle tummalle trillerille.

Hitchcock oli monien kuvaustekniikoiden ja efektien pioneeri valtavirtaelokuvassa. Niiden vastapainoksi hänen elokuvissaan on nähty huikea määrä varsin kömpelöitä trikkejä ja kohtauksia. Eikä taustakankaalla kuvatut autokohtaukset edes kuulu tähän kastiin.

Tämän elokuvan vauhdikas ajokohtaus on kuitenkin poikkeus. Tökerö, nopeutettu mäenlasku muistuttaa lähinnä elokuvasta irrallista parodiaa. Hitchcockilla olikin tapa irroitella jopa vakavan elokuvauksen välissä. Family Plot ei lähtökohtaisesti vakava pyri olemaankaan.

Hitchcockilla oli tapana liittää elokuviinsa myös eroottista vihjailua, joskus kiltimpää, joskus roisimpaa. Tässä elokuvassa hän on ehdottomasti härskeimmillään. Ei ilotulituksia, ei junaa-tunneliin rutiinia, vaan hersyvän suorasukaista kielitaiteellista ilottelua. Harvassa Hitchcockin elokuvassa dialogi on muutenkaan näin vahvaa.

Visuaalisen aikakausikuvauksen lisäksi myös musiikkivalinnat tekevät mukavan poikkeuksen ohjaajan tunnetuimpiin elokuviin. Pahaenteiset melodiat ovat maanläheisempiä ja monipuolisempia kuin esimerkiksi sinänsä mestarilliset Bernard Herrman -raidat. En tiennyt kuka vastasi sävellyksestä, ennen kuin kuulin musiikin selvästi tapailevan seuraavana vuonna ilmestyvän Tähtien Sodan teemoja.

Family Plot merkitsee siis kaiken muun ohella upeaa yhteistyötä maailman tunnetuimman ohjaajan ja tunnetuimman säveltäjän, John Williamsin, välillä. Jännityksen mestari on varmasti antanut elokuvallaan arvokkaan oppitunnin jännitteen luomisesta nuorelle säveltäjänalulle. Williamsin sävellykset olivat tuolloin vielä luomisvoimaisia ja mielenkiintoisia, joten niihin kannattaa ehdottomasti kiinnittää huomiota.

Family Plot on aliarvostettu pieni mestariteos. Älkää menkö lankaan sen verrattaisesta tuntemattomuudesta tai mahdollisesta vähättelystä. Se on antoisa niin monella tasolla, ettei sen näkemistä kannata jättää väliin.