Hitchcock (2012)

Sacha Gervasi: Hitchcock (2012)

Loistavan Anvil-dokkarin ohjanneen Sacha Gervasin uutuus on tositapahtumiin perustuva fiktioelokuva. Toisin kuin Anvilin heput, Hitchcock ei missään vaiheessa ole vaipunut unholaan, joten voisi helposti luulla, että tällä kertaa agendaan ei kuulu nimien nostelu unohduksista.

Siinä ei voisi olla enempää väärässä, sillä elokuvan on tarkoitus antaa merkittävästi sivuutettua kunniaa rouva Hitchcockille, Helen Mirrenin esittämälle Almalle.

Elokuva perustuu 1990 ilmestyneeseen tietokirjaan, Stephen Rebellon Alfred Hitchcock and the Making of Psycho. Myös elokuvan nimi oli tekovaiheessa suurinpiirtein samaisessa muodossa, joka olisi parempi ollutkin tympeän Hitchcockin sijaan.

Hitchcock kertoo ajanjaksosta Vaarallisen romanssin (1959) ja Psykon (1960) ensi-iltojen välillä. "Making of" on nimellisesti ensisijainen aihepiiri, joskin jää parisuhdeasioiden ja obsessioiden kuvauksen jälkeen jopa taka-alalle.

Kuinka tehdä hyvä näytelmäelokuva aiheesta making of? Tietysti elokuvan tekemisen haasteet, odotukset ja paineet on saatava kuvattua mukaan. Siinä Hitchcock päästää hieman helpolla, mutta tekninen puoli ja valmistumisprosessi on saatu mielenkiintoisesti kuvattua.

Ulkoelokuvallinen elämä on suuressa roolissa. Hitchcockin suhde vaimoonsa ja elokuviensa blondeihin on tarkastelun kohteina. Muutama voimakkaampi kohtaus aiheesta saadaan aikaiseksi, mutta kaikkiaan sekin on käsitelty melko kevyesti.

Elämä suuren taitelijan kanssa vaatii uhrauksia ja kärsivällisyyttä. Elämä suurena taiteilijana vaati sitä samaa, sillä jopa itsensä kanssa voi olla vaikea elää. Tämä näkyy pakkomielteinä ja mielen demoneina.

Elokuvassa ne nähdään houreina ja näkyinä, joiden tähtenä on Norman Batesin tosielämän esikuva, Ed Gein. Tämänkaltaiset houreet ja fläsärit on tuttuja lukuisista karseista tv-elokuvista, eikä todellakaan ole mikään toimivin ratkaisu, mutta tällä kertaa se ei paljoa häiritse.

Hitchcock kuvataan elokuvassa visionääriksi, jolla on vahva, lapsenomainen halu omien näkemyksien läpiviemiseksi. Vastahakoisia tahoja, kuten tiukkaa sensuuria vastaan löytyy omat jipponsa, mutta ihmetys ja kyseenalaistus naisia kohtaan on sitäkin suurempi. Kokonaisuudessaan se tuntuu jopa auttamattoman naiivilta.

Tarkkaan harkittuja viitteitä itse elokuvaan on erittäin mukava seurata. Koko elokuva on kaikkiaan nimenomaan mukava. Se on kunnianosoitus Hitchcockille ja Psykolle, siitä tulee hyvä mieli, aivan kuten Hitchcockin elokuvista yleensä. Vertaa tässä kohtaa Gus van Santin, kuvasta kuvaan mallinnettuun Psykoon (1998), joka on helposti yksi vihatuimpia remakeja ikinä.

Pop-kulttuuria seuraavan kuluttajan on nykypäivänä mahdotonta välttyä spoilereilta ennen Psykon ensinäkemistä. Suihkukohtaus on elokuvahistorian ikonisimpia ja jäljitellyimpiä. Se on yhdistelmä elokuvateon kaikkia osa-alueita parhaimmillaan, joista etenkin musiikki muistetaan varmasti.

Hitchcockin soundtrackista vastaa yksi aikamme tunnetuimmista elokuvasäveltäjistä, Danny Elfman, jonka sirkushenkinen tyyli pysyy aisoissa vain jotenkuten. Suurelle yleisölle Tim Burtonin elokuvista tuttu vakiotyyli pilkistää läpi monesta kohdin, muuten kovin tasapaksun musiikkimaton alta.

En menisi takuuseen, haluaako kaikki kuulla Hitchcockia elfmanlaisittain, musiikilla kun on suuri merkitys yleistunnelman kannalta. Se pukee toki tiettyjä tiloja, Vertigon teemaa tapaillessa ja Alfred Hitchcock esittää henkisissä hetkissä. Soundtrack ei ole huono, mutta jotain hieman voimakkaampaa olisi kaivattu.

Elokuvan aikana sivutaan hienovaraisen riipiviä ääniä siellä täällä. Jokaisella on omat kylmien väreiden aiheuttajansa, ja kun narskuvan rehun järsiminen leikataan kynsiviilan rouheaan rahinaan, on väristysalttiille katsojalle tarjolla tuplasti tärinää.

Elokuvan mahtavin kohtaus sijoittui aivan loppuun, ja liittyi nimenomaan kuvan ja äänen yhteyteen. Hitchcock seuraa elokuviensa vakioaihetta mukaillen, peeping tomina, oman elokuvansa ensi-iltaa ja hykertelee riemusta. Näin loistavaksi kohtausta ei olisi saatu ilman Sir Anthony Hopkinsin ilmiömäistä esitystä. Ehdottomia suosikkikohtauksiani vuoden elokuvista.

Erittäin tunnetun henkilön esittäminen elokuvassa on riskialtista ja lähes aina epäonnistunutta. Siksi en panostaisi liikaa autenttisuuden hakemiseen. Esimerkiksi I'm not There (2007) teki ensiluokkaista työtä elokuvataiteen eteen (elokuvasta en kylläkään pitänyt), marssittamalla kankaalle kuusi tunnettua näyttelijää erilaisina Bob Dylaneina. Viimevuotinen Suomen Marsalkka koetti taas romuttaa samaista ideologiaa parhaansa mukaan.

Hopkins on ollut jo Picasso ja Nixon, hoitaen roolit itseasiassa melko onnistuneesti. Hitchcockina hän on riittävän uskottava, ja ainakin itse ostan hänet mestariohjaajana, joskin maski on toisaalta päällekäyvästi pelkkä maski. Elokuva on ehdolla Oscarin saajaksi juuri maskeerauksesta, joka on Hitchcockille ainoa ehdokkuus. Gaala onkin mitä on.

Koko näyttelijäkaarti on ensiluokkainen. Scarlett Johansson on upea Janet Leigh, ja jopa arveluttava Jessica Biel täyttää Vera Milesin roolin moitteetta. James D'Arcyn versio Anthony Perkinsista on hieman yläkanttiin pikkurilli pystyssä hoidettu, mutta toimivasti siitä huolimatta. Helen Mirreniltä en ole huonoa suoritusta nähnytkään. Näyttelijävalinnoissa ei siis pienintäkään säröä.

Ilmeinen, pakollinen ja mainio viimeinen otos pistää kevyen viihde-elämyksen nättiin pakettiin. Elokuva avaa ohjaajan elämää ja sielunmaisemaa sitä tuntemattomille, mutta toimii oikeasti hyvin vain asiaan perehtyneille.

Elokuvan viimeiset sanat ovat vähäisiä. Hitch tulisi ohjaamaan enää kuusi elokuvaa, eikä hän ikinä saanut Oscar-pystiä.

Elokuva onnistui imaisemaan kiehtovaan maailmaansa. Kevyt ja helppo, mutta rakastettava elokuva. Mielensisäinen elokuvamaailmani sai extra-aikaa teatterista poistuessa, kun kadun varrella kuvattiin uutta kotimaista elokuvaa (Saara Cantellin Ainoat oikeat.) Autolle kävellessä matkaa säesti  kaiken lisäksi viiltävä raakkumiskonsertto mustanaan liitävältä lintuparvelta.

Olen kerännyt hyllyyni Hitchcockin saatavilla olevan tuotannon jo aikaa sitten, mutten ole katsonut niitä kovinkaan järjestelmällisesti peräkkäin. Lähes kuusikymmentä elokuvaa käsittävästä tuotannosta olen pantannut yhtä teosta tähän päivään asti. Hitchcockin viimeiseksi jäänyt Family Plot (1976) on  edelleen, tarkoituksellisesti, näkemättä.

Nyt on tullut aika katsoa Hitchcockin viimeiset elokuvat järjestyksessä. Tämä elokuva toimi sille oikein hyvänä aperitiivina. Vaikkei ohjaajan viimeiset elokuvat menestystarinoita ilmestyessä olleetkaan, ei niiden arvoa voi vähätellä (Linnut lukeutuu ohjaajan tunnetuimpiin elokuviin, Marniella on oma kannattajajoukkonsa, Frenzy kuuluu omiin suosikkeihini ja Torn Curtainissa on paljon hienoja oivalluksia.)

Hitchcock ei tee syvää ja pitkäkestoista vaikutusta katsojaan, mutta pystyy tarjoamaan mukaansatempaavaa viihdettä ja mahtavan kuivahtanutta huumoria aivan riittämiin. Hitch-faneille pakollista katsottavaa. Vaikka hieman kepeä onkin, pieksee helposti yli puolet kanssakilpailijoistaan Yhdyisvaltain omissa pikku pystikekkereissä.