 |
| Rodney Ascher: Room 237 (2012) |
Stanley Kubrick oli erakkoluontoinen perfektionisti. Lausuntojen vähyys ja millimetrin tarkat kuvat ovat saaneet ihmiset vetämään johtopäätöksiä ohjaajan todellisesta identiteetistä ja elokuvien merkityksistä. Monet ovat esimerkiksi varmoja, että Kubrick oli vapaamuurari ja kuvasi tekaistun kuukävelyn 1969.
Room 237 kokoaa yhteen liudan fanaatikkoja, jotka ovat katsoneen Hohdon kirjaimellisesti kuva kuvalta, etu- ja takaperin. On selvää, että siinä vaiheessa kuka tahansa löytää kuvista falloksen jos parikin, vain oma mielikuvitus on rajana.
On silti hauskaa katsella hotellin pohjapiirustuksia, mallinnoksia, pyöräilyreitin muodostamia kuvioita, syventyä julisteisiin, statisteihin ja säilykepurkkeihin. Hohto huutaa analysointia, ja tässä sitä nyt on.
Koska elokuva on täynnä symbolismia ja järkeiltäviä selittämättömyyksiä, kukin näkee sen hieman eri tavalla. Katsottuna vain kauhuelokuvana, se saattaa tuottaa jopa pettymyksen. Aivan kuten 2001: Avaruusseikkailu perinteisenä tieteiselokuvana. Jälkimmäinen vaatii muutenkin jo huomattavasti sulattelua ja katselukertoja.
Katsomiskertojen myötä myös Hohdosta kertyy lukemattomia huomioita ja päätelmiä, jotka tekevät siitä loputtoman runsauden sarven. Tulkinnallisuus on ollut aivan varmasti Kubrickin tavoite, eikä absoluuttista totuutta välttämättä ole. Eihän tätä dokumenttiakaan muuten olisi.
Dokumentin tutkijat ovat jopa huvittavan varmoja näkemyksistään. Suurin osa internetin foorumeilla huutelevaa sorttia, joten todellinen arvo on vaihtelevaa.
Esimerkiksi kuvakielen ja huoneen numeron todetaan kertovan varmuudella Kubrickin olevan feikki-kuukävelyn takana. Osa näkemyksistä tuntuu olevan todella hakoteillä, mutta osassa on varmasti totuuttakin.
Itsekin ajattelen, että Hohdossa käsitellään yhtenä teemana julmaa menneisyyttä intiaaneja kohtaan, joten vastaaviin näkemyksiin on helppo yhtyä. Kuukävelyn vetäminen mukaan sen sijaan tuntuu vain kuuhulluudelta.
Lienee sanomattakin selvää, että dokumentti antaa jotain vain Hohdon nähneille. Joten elokuvan nähneet, etenkin diggarit ja vihaajat, tämä kannattaa katsoa. Erittäin viihdyttävää katseltavaa, joka tarjoaa paljon mielenkiintoisia näkemyksiä, joita ei ole pakko ottaa täysin tosissaan.
Elokuva kuuluu DocPointin tarjontaan, ja on nähtävissä torstaina 24.1. klo 21.00 (Maxim 1)
Jep, Hohto todellakin herättää meissä ajatuksia, mutta minä puhuisin symbolismin sijaan alisymbolismista. vrt. musiikki.
VastaaPoistaMainitsin omassa blogissani jo toisesta dokumentista, joka keskittyy tilaulottuvuuteen, spatiaalisuuteen. (http://digitaalinenilluusio.blogspot.fi/2012/04/elokuvan-katketty-kolmiulotteisuus.html)
Jos puhutaan ilmiöstä vielä yleisemmin, niin minä psykologisoisin, tai jopa tieteellistäisin ilmiön väittämällä, että on olemassa erityinen tapa, muoto, formaatti, jolla me havainnoimme koko ympäröivää maailmaa. Se on ns. aivokuoren algoritmi. Sellainen esitetään tieteellisesti kirjassa On Intelligence, ja se perustuu tietotekniikaan ja neurologiaan.
Yleensä ottaen taide ja viihde noudattaa jotain aivokuoren kaavaa jossain mielessä. Symbolisena esimerkkinä vaikka sarjakuva. Sarjakuva piirretään ääriviivoilla, koska ääriviivat ovat aivojen formaatti tallentaa ja tunnistaa silmien kautta havaittuja hahmoja. Sarjakuvassa yhdellä viivalla voi olla suuri merkitys. Viivapiirros säästää mustetta, mutta viiva on myös aivokuorellakin tehokas muoto tallentaa ja käsitellä tietoa.
Musiikki on osoitus siitä, ettei taiteen tarvitse aina olla esittävää (eli kuvata jotain todellisa asiaa ulkoisessa maailmassa) ollakseen silti vaikuttavaa.
Nuottikirjoituksen informaatiosisältö on hyvin pientä (säästä taas mustetta, levytilaa tai aivoresursseja). Pelkkä nuottikirjoituksesta soitettu musiikki jää alisymboliselle tasolle. Instrumentit tuottavat tiettyä miellyttävää äänirakennetta, mutta eivät nekään ole symboleita. Symbolit ovat jopa jonkinlainen virhe musiikissa, vaikka ne ovat välttämättömiä sarjakuvissa.
Itse ajattelisin, että Hohto ja Avaruusseikkailu 2001 ovat suurelta osin musiikkia, eli alisymbolista esitystapaa. Esim. tuossa kuvassa Dannyn lelut ovat todennäköisesti sattumanvaraisesti luodun säännön mukaan järjestettyjä, jonka ei tarvitse symbolisoida yhtään mitään, eli viitata yhtään mihinkään, mutta se vaikuttaa aivokuoreemme, koska aivokuoremme tunnistaa aina järjestyksen.
Ainutlaatuista on se, kuinka kokonaisvaltainen media elokuva on esittäessään mielen rakenteita. Kysymys ei ole pelkästään edes tilataiteesta, vaan ihmisaistien täyttämisestä näillä alisymbolisilla rakenteilla. Tämä on usein kriitikoille näkymätöntä, ja usein juututaan tulkitsemaan vain sitä satunnaisuutta, joka on välttämätöntä, että saataisiin järjestystä aikaan. Toki usein satunnaisuus voi olla puutteellista; esim. jos huoneen numero olisi 678, mutta tämähän ei olisi mielenkiintoista.
Ja oliko tämäkin kirjoitus uusi virheellinen tulkinta elokuvasta. ;)
Googlettajille tiedoksi, että hain tuossa sanaa "alisymbolinen". Sellaista on yli 90% aivojen työskentelystä, ja siksi sellaiset viestit vaikuttavat meihin voimakkaasti. Populaarikulttuuri kuitenkin tuntuu keskittyvät pelkästään symbolisiin asioihin. Johtuu kai siitä, että teksti on symbolista. Alisymbolisen sisällön esittäminen tekstinä on vaikeaa, kuten taiteesta puhuminen aina onkin.
VastaaPoistaKiitokset tästä. Virheellinen tulkinta elokuvasta tuo nyt ei ainakaan ole, lähinnä osoitus siitä, kuinka ihmiset näkevät ja kokevat elokuvia niin monella eri tapaa.
VastaaPoista