Juoppohullun päiväkirja (2012)

Lauri Maijala: Juoppohullun päiväkirja (2012)

Muistan kyllä nauraneeni ääneen, kun luin Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjaa. Tein silloin olemattomalla palkalla yövuoroa toistaiseksi paskimmassa työpaikassani. Lukuhetket sijoittuivat kahteen kymmenminuuttiseen taukoon. Lukutuokio tapahtui kirjaimellisesti liukuhihnalla.

Oli liiankin ilmeistä, ettei kirjaa saisi toimimaan elokuvamuodossa, sillä sinänsä ala-arvoisen sisällön ainoa arvo oli Vuorisen käyttämä kieli. Päiväkirjateksti ei käänny sujuvaksi dialogiksi ja täten elokuvaversio on hyvin hataralla pohjalla. Toisin kuin esimerkiksi yllättävän hyvin onnistunut Pussikaljaelokuva.

Elokuvana Juoppohullun päiväkirja on onneton, kirjaan verrattaessa surkea, mutta lähtökohdat huomioon ottaen hyvä yritys. Elokuva ei saa huvittumaan, eikä sen enempää säälimään. Tarkoituksellisen mauttomat kohtaukset ovat suurimmalta osalta typeriä, joskin osaa katsojista ne saattavat jopa kuvottaa.

Kuten kirja, tapahtumat ovat juoppohullun todellista arkea ja kuvitelmaa sekoittava sotku. Yliampuva, todellisuuden rajapyykkejä erittelemätön, eritteiden ja ryystämisen sinfonia on siis ilman muuta oikeilla jäljillä toteutuksensa kanssa.

Nimikkohahmona ryystää Joonas Saartamo, joka on habitukseltaan vähän sinnepäin. Pitkän pöhöttymisprosessin läpikäynyt näyttelijä vie roolin läpi turhan teatraalisesti, huutaen ja mesoten, eikä hahmoon saa mitenkään muodostettua kaivattua viha-rakkaussuhdetta.

Krista Kosonen esittää AA-kerhon vetäjää, rumentavat tekarit suussa paasaavaa Tiinaa. Tämä rooli tekee entistä vakuuttuneemmaksi siitä, ettei Kristasta oikein ole vuoden sketsihahmoksi. Vakavissa rooleissahan Kosonen on vakuuttanut senkin edestä.

Ainoa, joka tässä elokuvassa oikeasti vaikuttaa roolisuorituksellaan, on Johannes Holopainen, juoppohullun parhaan kaverin uutena parhaana kaverina, aidosti kuvottavana friikkinä.

Positiivisia puolia hakiessa, on mainittava kuvakerronnan toimivan paikoitellen jopa onnistuneesti. Pitkän ryyppyputken välistä pilkistävät, dia-esityksen lailla vaihtuvat elävät muistikuvat ovat hallujen ohella elokuvan parasta antia.

Mustien aukkojen väliltä löytyvät unijakson ovat itsetarkoituksellisia David Lynch -kopioita. Onhan ne jo aika nähty, mutta sopivathan ne nyt sinne tässä tapauksessa.

Vaikka Juoppohullun päiväkirja on niin monella tasolla epäonnistunut elokuva, en pysty täysin vihaamaankaan sitä. Menisin varmaan katsomaan jatko-osatkin, jos sellaisia ikinä tehdään. Katsojia elokuvalla on riittänyt, joten suosion puolesta niitä voisi saadakin.