Django Unchained (2012)

Quentin Tarantino: Django Unchained (2012)

Quentin Tarantino saa liikkeelle nekin, jotka eivät yleensä ole kiinnostuneita nimistä elokuvan takana. Monelle hän on ainoa ohjaajanimi joko soittaa kelloja ollenkaan.

Naurettavuuksiin asti tyylitellyt elokuvat, tiukat soundtrackit, eeppiset dialogit, yliampuvat käänteet ja koko elokuvataiteen historian (etenkin alakulttuurien, kuten eksploitaatio ja taistelulajit) suora lainaaminen joka ikiseen kohtaukseen. Niistä on tarantinot tehty.

Django Unchained on sitä samaa Tarantinoa kuin aina ennenkin, tällä kertaa vain kauempana menneisyydessä. Syvän etelän sydämessä, orjakaupan ja palkkiometsästyksen kukkiessa ennen sisällissotaa.

Ohjaaja rakastaa genre-elokuvaa ja on korkeimman luokan leffafriikki. Hänen elokuvansa ovat suuren ihailijan tekemiä kollaaseja lajityypeistä. Tällä kertaa päägenrenä on vuorossa spagettiwestern, jonka kanssa on flirttailtu jo aiemminkin, Kunniattomissa paskiaisissa ja Kill Billissa.

Lähtökohtana Sergio Corbuccin länkkärit, Django ja Suuri Hiljaisuus. Tarantinon kautta on moni vanha elokuva ja musiikki noussut uuteen nousuun. Luultavasti tälläkin elokuvalla on positiivinen vaikutus ainakin Corbuccin tuotantoon.

Tottakai elokuvassa vilahtaa myös viitauksia Leoneen ja muutamaan hyvin hyvin vanhaan, olennaisesti aiheeseen liittyvään amerikkalaisklassikkoon.

Olemme liikkeellä mustavalkoisen parivaljakon kanssa, joka koostuu saksalaisesta hammaslääkäri-palkkiometsästäjästä (Christoph Waltz) ja mustasta orjasta (Jamie Foxx). Tarina etenee suureellisesti mitä epämääräisimpiä polkuja kohti suurta päämääräänsä.

Christoph Waltz on jälleen oma valloittava itsensä, loistaen, aivan kuten edellisessä Tarantinon elokuvassa (Kunniattomat paskiaiset). Jamie Foxx täyttää Tarantinon blaxpoitaatio-unelman nyt miesprotagonistilla, hieman tasaisella ja hillityllä suorituksella. Tiedossa liuta valikoituja sivuhahmoja, joista kukaan ei ylitä yksittäisenä hahmona Waltzia.

Elokuvan kieleen voi uppoutua. Ensinnäkin, Waltzin sanojen latominen ja fraseeraus on vähintään yhtä miellyttävää kuin esimerkiksi Werner Herzogin. Ja kun lausuttava teksti on Tarantinoa, kuunteleminen on melkoisen miellyttävää. Toiseksi, sama pätee elokuvan jokaiseen hahmoon, mustasta väestöstä punaniskoihin. Kaikki elokuvassa vain kuullostaa pirun hyvältä. Musiikista ei tarvitse edes mainita.

Elokuva potkii muutenkin alusta asti kovaa, kuvat on nättejä ja meininki reipasta. Dialogi on pääosin onnistunutta, joskin ollaan jo kaukana 90-luvun tasosta. Nykyään tyyli, kikkailu ja yksityiskohdat ovat ajaneet ohi tärkeydessä.

Suuntaus väkivallan ja huumorin suhteen on kyllä mielenkiintoinen. Huumori on aiempaa komediallisempaa ja väkivalta entistä vakavampaa. Kaikkiaan erittäin suositeltava, joskaan ei uusi mestariteos.